Aloittaessani koulunkäyntiä oli koululuokat Korpelan tuvassa ja Koivuharjun pienessä kamarissa. Toisessa oli opettajan sängynpaikka. Eihän siihen muuta mahtunut. Ierikka mittaili kotivarapuita, joiden ympäri eivät yhdet kädet riittäneet. Suurimmat ikäluokat saivat odottaa koulurakennuksen valmistumista. Kun se sitten saatiin aikaan, Ierikka lupasi perustaa stipendirahaston antamillaan ehdoilla:
- Jaetaan koulumenestyksessä parhaalle oppilaalle, jonka tulee muistaa stipendin antajaa ja käydä kesäisin varpuluudalla hänen hautaansa lakaisemassa.
Kiiruhdin kesäisin katsomaan, onko hautaa lakaistu. Ei ollut, kun kukaan ei koskaan päässyt osalliseksi rahasta. Omasta tyttärestä tuli opettaja, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hänen päivänsä päättyivät oman käden kautta. Syytä tähän olen aina pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että kotoa ei ole saatu elämäneväitä, vaan aina on varmistettu, että puut pysyvät metsässä tulevaisuuden varalle.
Äitini ruuanlaittotaito loppui halvaantumiseen. Sitä mukaa hävisi ruokahalukin. Pilleriä poskeen veden kera. Sanoin hänelle: Meillä ei ole ollut varaa sairastua muotitautiin, anoreksiaan. Olemme olleet niin köyhiä, että on pitänyt syödä sitä, mitä on kiinni saatu. Aina on ruokaa ollut pöydässä, maittavaa ja riittävästi. Syötiin, että pysyttiin hengissä. Ei mainosten mukaan, mitä leluja saa aterian lisäksi. Viiden leivän ja kahden kalan ihme toteutui päivittäin, jos kenellä oli kyky se nähdä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti