Keskiviikon aamuhartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä
Kenttäpiispa emeritus Hannu Niskanen, Helsinki
Virsi 508 alkaa sanoin "Valkeus kirkas päällä synkän maan". Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut).
Aamuhartaus 25.07.2018
Hannu Niskanen
Jumalan salattu työ
Kahdeksanvuotiaana
pieni helsinkiläispoika muutti kauas Pohjois-Savoon, Varpaisjärvelle.
Äitini oli avioitunut uudelleen. Perheessämme, johon sittemmin syntyi
myös kaksi siskoani, oli jälleen isä, uusi miehen malli pienelle
sotaorvolle. Tämä oli kannaltani myönteistä, mutta totta kai muutos oli
myös vaikea. Jouduin luopumaan tutusta koulusta ja luokasta, kavereista
ja lapsuuskodistani. Sain vahvan kokemuksen siitä, ettei meillä ole
täällä pysyvää asuinsijaa.
Uudessa koulussa jouduin muun ohella opettelemaan uuden tavan puhua. Kieleni takia minua sanottiin ”Helsingin herraksi”, eikä se ollut mikään kunnianimi. Uusia kavereita ei ollut heti helppo löytää. Olin yksinäinen. Ulkoiset olosuhteetkin olivat aluksi aiempaa vaatimattomammat. Vähitellen elämä kuitenkin alkoi sujua.
Äitini oli tyypillinen sota-ajan kokenut ihminen. Hänen toiveenaan oli, että lapset saisivat helpomman elämän, kuin itsellä oli ollut. Tienä parempaan elämään nähtiin yleisesti koulutus. Kävikin niin onnellisesti, että uuden kotipitäjäni päättäjät olivat perustaneet kunnallisen keskikoulun. Se avasi minullekin mahdollisuuden.
Koulullemme tuli uskonnonopettajaksi seurakuntamme kirkkoherran teologiaa opiskellut poika. Hän herätti huomiota raikkailla aamuhartauksillaan, joissa soi uudenlainen hengellinen musiikki: ”Kiitos, kun tähän aamuun asti, Herra mua tahdoit varjella”. Hän myös perusti partiolippukunnan, jonka toimintaan liityin mukaan. Muistan juhlallisen lupauksen, jonka annoimme kirkossa ja monet leirit – kesällä teltoissa ja talvella erämaakämpässä. Meidän vartionjohtajiksi koulutettavien kaveruus oli vahvaa. Yöllisissä keskusteluissa saimme vetäjämme kanssa puhua vapaasti elämän suurista asioista, myös Jumalasta ja uskosta. Sain partiossa koko myöhemmän elämäni kannalta tärkeitä eväitä.
Lukioaikani alkoi 1960-luvun loppupuolella. Lähin lukio löytyi naapurikunnasta. Jälleen kaveripiiri vaihtui. Asuin viikot poissa kotoani. Koko maailmassa elettiin kiihkeää aikaa. Vanhoja rakenteita horjutettiin. Vallankumouksestakin puhuttiin. Kuuluin omassa kaveriporukassani äänekkäimpien joukkoon. Olin innostunut uusista tuulista. En ollut mikään seurakuntanuori. Pikemminkin arvostelin kirkkoa ja puhuin siitä eroamisesta. Mutta joka ilta nukkumaan mennessäni luin kuitenkin iltarukoukseni.
Rukouksen merkitys kasvoi ylioppilaskirjoitusten aikaan. Englannin kirjoituksen jälkeen olin varma, että olin reputtanut. Itkin kämpässäni ja rukoilin. Myöhemmin opettaja sanoi yrittävänsä koettani läpi huonoimmalla arvosanalla. Vähän myöhemmin hän vielä nosti arviotaan ja kokeeni lähti eteenpäin toiseksi huonoimmalla arvosanalla. Aikoinaan se tuli takaisin arvosanalla magna cum laude, joka siihen aikaan oli toiseksi paras. Ymmärrän, että ei ole reilua yrittää Jumalan avulla parantaa arvosanojaan, jos ei ole lukenut kunnolla läksyjään. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että silloin koin tämän vahvasti Jumalan vastauksena. Mieleeni on tullut inkeriläisen Maria Kajavan lausahdus: Kyllä siul Jumala on tuota huumorintajjuu!
Kirjoitusten jälkeen alkoi varusmiespalvelus. Sotilaspastori Erkki Puukko oli nuorten miesten kanssa ja tukena. Eräs heistä sanoi, ettei hän olisi ilman tuota pappia jaksanut täällä olla. Kerran liftasin papin kyytiin mennessäni iltalomalle kasarmilta kaupunkiin. Hän kysyi, mitä aion opiskella. Sanoin, etten ole varma. ”Siinä tapauksessa mene ehdottomasti teologiseen tiedekuntaan!” Sinne sitten meninkin kohta siviiliin päästyäni. Hyvin nopeasti tunsin, että valintani – tai ehkä se ei ollut pelkästään oma valintani – oli oikea.
Nyt olen jo siinä iässä, että kannan huolta nuorista ja heidän valinnoistaan. Toivon kuitenkin omien kokemustenikin perusteella muistavani, että myös Jumala tekee työtään nuorissamme, vaikken sitä aina itse kykene näkemään. Kristus on Isän oikealla puolella ja lakkaamatta rukoilee heidän puolestaan. Ja se on lopulta kaikkein tärkeintä.
Rukous: Herra, kiitos siitä, että pidät meistä kiinni usein silloinkin, kun käännämme sinulle selkämme ja tahdomme kulkea omia teitämme. Kiitos, että saamme kokea johdatustasi ja että kutsut meitä yhä uudelleen yhteyteesi. Johdata meitä nytkin ja vie perille saakka, Kristuksen Vapahtajamme tähden. Aamen.
Uudessa koulussa jouduin muun ohella opettelemaan uuden tavan puhua. Kieleni takia minua sanottiin ”Helsingin herraksi”, eikä se ollut mikään kunnianimi. Uusia kavereita ei ollut heti helppo löytää. Olin yksinäinen. Ulkoiset olosuhteetkin olivat aluksi aiempaa vaatimattomammat. Vähitellen elämä kuitenkin alkoi sujua.
Äitini oli tyypillinen sota-ajan kokenut ihminen. Hänen toiveenaan oli, että lapset saisivat helpomman elämän, kuin itsellä oli ollut. Tienä parempaan elämään nähtiin yleisesti koulutus. Kävikin niin onnellisesti, että uuden kotipitäjäni päättäjät olivat perustaneet kunnallisen keskikoulun. Se avasi minullekin mahdollisuuden.
Koulullemme tuli uskonnonopettajaksi seurakuntamme kirkkoherran teologiaa opiskellut poika. Hän herätti huomiota raikkailla aamuhartauksillaan, joissa soi uudenlainen hengellinen musiikki: ”Kiitos, kun tähän aamuun asti, Herra mua tahdoit varjella”. Hän myös perusti partiolippukunnan, jonka toimintaan liityin mukaan. Muistan juhlallisen lupauksen, jonka annoimme kirkossa ja monet leirit – kesällä teltoissa ja talvella erämaakämpässä. Meidän vartionjohtajiksi koulutettavien kaveruus oli vahvaa. Yöllisissä keskusteluissa saimme vetäjämme kanssa puhua vapaasti elämän suurista asioista, myös Jumalasta ja uskosta. Sain partiossa koko myöhemmän elämäni kannalta tärkeitä eväitä.
Lukioaikani alkoi 1960-luvun loppupuolella. Lähin lukio löytyi naapurikunnasta. Jälleen kaveripiiri vaihtui. Asuin viikot poissa kotoani. Koko maailmassa elettiin kiihkeää aikaa. Vanhoja rakenteita horjutettiin. Vallankumouksestakin puhuttiin. Kuuluin omassa kaveriporukassani äänekkäimpien joukkoon. Olin innostunut uusista tuulista. En ollut mikään seurakuntanuori. Pikemminkin arvostelin kirkkoa ja puhuin siitä eroamisesta. Mutta joka ilta nukkumaan mennessäni luin kuitenkin iltarukoukseni.
Rukouksen merkitys kasvoi ylioppilaskirjoitusten aikaan. Englannin kirjoituksen jälkeen olin varma, että olin reputtanut. Itkin kämpässäni ja rukoilin. Myöhemmin opettaja sanoi yrittävänsä koettani läpi huonoimmalla arvosanalla. Vähän myöhemmin hän vielä nosti arviotaan ja kokeeni lähti eteenpäin toiseksi huonoimmalla arvosanalla. Aikoinaan se tuli takaisin arvosanalla magna cum laude, joka siihen aikaan oli toiseksi paras. Ymmärrän, että ei ole reilua yrittää Jumalan avulla parantaa arvosanojaan, jos ei ole lukenut kunnolla läksyjään. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että silloin koin tämän vahvasti Jumalan vastauksena. Mieleeni on tullut inkeriläisen Maria Kajavan lausahdus: Kyllä siul Jumala on tuota huumorintajjuu!
Kirjoitusten jälkeen alkoi varusmiespalvelus. Sotilaspastori Erkki Puukko oli nuorten miesten kanssa ja tukena. Eräs heistä sanoi, ettei hän olisi ilman tuota pappia jaksanut täällä olla. Kerran liftasin papin kyytiin mennessäni iltalomalle kasarmilta kaupunkiin. Hän kysyi, mitä aion opiskella. Sanoin, etten ole varma. ”Siinä tapauksessa mene ehdottomasti teologiseen tiedekuntaan!” Sinne sitten meninkin kohta siviiliin päästyäni. Hyvin nopeasti tunsin, että valintani – tai ehkä se ei ollut pelkästään oma valintani – oli oikea.
Nyt olen jo siinä iässä, että kannan huolta nuorista ja heidän valinnoistaan. Toivon kuitenkin omien kokemustenikin perusteella muistavani, että myös Jumala tekee työtään nuorissamme, vaikken sitä aina itse kykene näkemään. Kristus on Isän oikealla puolella ja lakkaamatta rukoilee heidän puolestaan. Ja se on lopulta kaikkein tärkeintä.
Rukous: Herra, kiitos siitä, että pidät meistä kiinni usein silloinkin, kun käännämme sinulle selkämme ja tahdomme kulkea omia teitämme. Kiitos, että saamme kokea johdatustasi ja että kutsut meitä yhä uudelleen yhteyteesi. Johdata meitä nytkin ja vie perille saakka, Kristuksen Vapahtajamme tähden. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti