Suomalaista Riittaa ja ugandalaista Catherinea yhdistävät työ, yhteinen koti ja huumorintaju.
Dokumenttiprojekti: Hyvästi AfrikkaTarina ystävyydestä ja naisten voimaantumisesta.
Kuva: Lempi Gröndahl oli Risto Bergin vanhempien talossa huutolaisena 1930-luvulla.
”Tiesin, että hevosia myydään huutokaupalla, mutta että minutkin”, muistelee Arvo Kuukasjärvi.
"On korkea aika,että huutolaisuudesta puhutaan, jotta entisiä virheitä ei enää toisteta", toteaa Halmekoski.
Joka ei vanhaa tunne, ei uuttakaan ymmärrä. Kaikki entinen oli unohtunut, kun palasin syntymäkuntaani 5-kymppisenä. Siihen asti olin vaiennut kaikista syytöksistä, jotka koskivat syntyperää punaisen pentuna.
Viikko sitten vietetiin torpparihulinoita Sälinkään kartanossa Mäntsälässä. Tallennan lehtileikkeen tuosta tapahtumasta ja kartanon torppareista.
Isovanhempani saivat kunnan torpan asuttavakseen 1900. Kansalaissota vaati isän veljen vangittavaksi. Kysyin vangitsemisen syitä isältäni. Hän vastasi.
- Oli vaatturinopin käynyt, osallistui nuorten rientoihin työväentalolla ja oli torpparin poika. Vapautettuna vankilasta sairaana ja nälkiintyneenä hän kuoli 29 v. Tämä oli suvussamme vaiettu asia kaikki vuodet aina takaisinpaluuseen asti.
Torppareita oli mestattu Juojärven jäällä. Heidät haudattiin siunaamattomaan maahan. Sotasurmaprojekti selvitti kansalaissodassa kuolleitten kohtaloita ja se herätti kirkon siunaamaan torpparit uudelleen siunattuun maahan. Lahdessa tutustuin sukulaisnaiseen, joka oli saanut kutsun osallistua isoisänsä siunaustilaisuuteen. Mutta häpeä ja vaikeneminen estivät lähtemästä.
Historia toistaa itseään.
Jos oltaisi yhtä herkkiä voittajien ja häviäjien välillä, joukkoliikehdintä saisi Hennalassa samanlaisen kohtalon kun turvapaikanhakijat saapuessaan yöllä tyhjän kasarmin alueelle.
Onneksi en enää ole häpeämässä lahtelaisena enkä tunne edes sääliä näitä Hyvän Suomen äänitorvia kohtaan.
Mitä opimme tästä. Naisten epätasa-arvo niin Ugandassa kuin Suomessakin on tätä päivää.
Historiaa ei saa(isi) unohtaa
Jouko Halmekoski on tutkinut huutolaisuutta ja
kirjoittanut aiheesta kirjan. Hänen mukaansa huutolaisuus on painunut
Suomessa unohduksiin, sillä useat sen kokeneet ovat hävenneet puhua
huutolaisuudesta."On korkea aika,että huutolaisuudesta puhutaan, jotta entisiä virheitä ei enää toisteta", toteaa Halmekoski.
Joka ei vanhaa tunne, ei uuttakaan ymmärrä. Kaikki entinen oli unohtunut, kun palasin syntymäkuntaani 5-kymppisenä. Siihen asti olin vaiennut kaikista syytöksistä, jotka koskivat syntyperää punaisen pentuna.
Viikko sitten vietetiin torpparihulinoita Sälinkään kartanossa Mäntsälässä. Tallennan lehtileikkeen tuosta tapahtumasta ja kartanon torppareista.
Isovanhempani saivat kunnan torpan asuttavakseen 1900. Kansalaissota vaati isän veljen vangittavaksi. Kysyin vangitsemisen syitä isältäni. Hän vastasi.
- Oli vaatturinopin käynyt, osallistui nuorten rientoihin työväentalolla ja oli torpparin poika. Vapautettuna vankilasta sairaana ja nälkiintyneenä hän kuoli 29 v. Tämä oli suvussamme vaiettu asia kaikki vuodet aina takaisinpaluuseen asti.
Torppareita oli mestattu Juojärven jäällä. Heidät haudattiin siunaamattomaan maahan. Sotasurmaprojekti selvitti kansalaissodassa kuolleitten kohtaloita ja se herätti kirkon siunaamaan torpparit uudelleen siunattuun maahan. Lahdessa tutustuin sukulaisnaiseen, joka oli saanut kutsun osallistua isoisänsä siunaustilaisuuteen. Mutta häpeä ja vaikeneminen estivät lähtemästä.
Onneksi en enää ole häpeämässä lahtelaisena enkä tunne edes sääliä näitä Hyvän Suomen äänitorvia kohtaan.
Mitä opimme tästä. Naisten epätasa-arvo niin Ugandassa kuin Suomessakin on tätä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti