Pitkäperjantai

Kevättalvella alkoi tapahtua. Kirkkovuodessa Marian ilmestyspäivän tervehdyksenä ilmoitettu odotus päättyi jouluna ja siitä seurasi pitkäperjantai kirkon pukeutuessa mustaan. 

 Jumalan Karitsa

Kahdeksan lukuvuotta vieraalla paikkakunnalla teki pääsiäisloman erikoisen tärkeäksi. Sen loman vietin aina kotona hankien keskellä. Tutuksi tuli pitkäperjantain jumalanpalvelus kotikirkossa. Eilen en päässyt tunnelmaan mukaan kuin kuuntelemalla, mikä oli radion anti. Kovin tunsin eläväni tässä ajassa kaikesta tarjonnasta huulta heittäen. Päivä on kuitenkin yhtä puhutteleva kuin v. 2000 isän kuoleman jälkeen. Mitä näinä 13 vuotena on minulle tapahtunut, on ollut yhtä kärsimysnäytelmää kuin 2000 vuotta sitten ajanlaskumme alussa.

Ortodoksinen suuren lauantain aamupalvelus Pyhän Nikolaoksen katedraalista Kuopiosta. Palveluksen toimittavat kirkkoherra Timo Honkaselkä ja rovasti Martti Honkaselkä. Kanttorina Maria Bondarenko. Tekstinlukijana Makarios Lehtimäki.

Jumalanpalvelukset radiossa: Ortodoksinen suuren lauantain aamupalvelus Pyhän Nikolaoksen katedraalista Kuopiosta 29.03.2013 20.00

Poissa on pastori Pauliina Kainulaisen välittämä tunnelma malkamaanantaista kiirastorstaihin. Tekstinä voin lukea nämä tekstit  Munkkilubi 2 (Blogikirjeet) hartaushakujen myötävaikutuksella. 
Iltahartaus käsittelee yleisellä tasolla Kristuksen kuolemaa, jonka aina muistamme olipa joulu tai juhannus. Silloin jumalattomuus on huipussaan, päissään aamusta iltaan, tavarapaljoutena, liikenne- ja hukkumiskuolemina.

Iltahartaus ke 27.03.2013
Miika Ahola, pastori, Turku
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Meidän auttajamme on Herra, hän, joka on luonut taivaan ja maan.

Kirjeestä roomalaisille, sen viidennestä luvusta. Kuulkaamme:

”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room. 5: 6-8)

Armahda minua, Jumala, armahda minua.
Armahda minua, Jumala, armahda minua.
Murtunut mieli on uhrini, särkynyttä sydäntä sinä et hylkää.
Armahda minua, Jumala, armahda minua.

Istun siunauskappelissa ja kuuntelen rauhallisesti soivia urkuja valmiina aloittamaan hautaan siunaamisen. Annan katseeni kiertää kappelissa, kunnes se keskittyy alttarilla palaviin kynttilöihin. Kynttilöitä on pitkä rivi, yhteensä neljätoista kahdessa matalassa kynttelikössä. Pysähdyn tuijottamaan toiseksi viimeistä kynttilää oikealla. Se on vähän, mutta silminnähtävästi, vinossa. Ensireaktioni on pieni närkästys. “Kuinka tuokin on tuolla tavalla jäänyt, onpas huolimattoman näköinen. Toivottavasti omaiset eivät huomaa. Tuollaiset pikkuasiatkin kun voivat jäädä kummallisesti vaivaamaan niin herkässä tilanteessa.”

Harmittaa suntioiden puolesta, kun tietää heidän suhtautuvan työhönsä vakavuudella ja kunnioituksella.

Toisaalta tuo pieni särö kaiken hyvän järjestyksen keskellä on varsin inhimillinen. Täydellisiähän me emme ole, eikä ole ollut kenenkään hautaan siunattavankaan elämä. Tuo vino kynttilä tuo näkyväksi sen keskeneräisyyden joka meissä ihmisissä on. Olemme tottuneet siihen, ettei vainajasta puhuta pahaa.

Joskus tämä saa aikaan oudontuntuisenkin tilanteen, jossa tuntuu, että hautaan siunataan joku muu, ikään kuin haavekuva. Todellisuuden siistitty versio. Hautaan siunaaminenkaan ei saisi olla liian siloteltu. Muuten armolle ei enää jää tilaa.

Mietitään hetki kynttilän symboliikkaa. Kynttilä ja sen liekki kuvaavat rukousta ja Jumalan läsnäoloa, Jeesusta maailman valona. Tuo yksi vino kynttilä on oikeastaan aika esimerkillinen. Muiden kolmentoista ylpeänä ja suorana kohottautuessa kohti taivasta se kynttilä seisoo nöyränä kumarassa kuin publikaani temppelissä. Sen rukous on tietoista omasta mitättömyydestään Jumalan suuruuden rinnalla. Ja silti, tai oikeammin juuri siksi, tuo väärä, kumara kynttilä loistaa Kristuksen valoa maailmaan. Vino, nöyrä kynttilä osoittaa sen, että jokainen meistä on armon varassa kulkeva, syntinen ja väärä. Kristuksen läsnäolo ei ole meistä riippuvainen, vaan on seurausta yksin Jumalan rakkaudesta meitä luomiaan kohtaan. Jokainen meistä tarvitsee Kristuksen armoa, nyt ja kuolemamme hetkellä. Se tosiasia ei himmennä Jumalan valoa, vaan saa sen loistamaan yhä kirkkaammin.

Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Aamen.

Virsi: 80: 1,3-5