Paljastuneet kuvat

Iltahartaus ke 09.05.2012
Tytti Issakainen, toimittaja, Turku

Peitetyt kuvat

Isossakyrössä Pohjanmaalla Kyrönjoen rannalla on kohonnut jykevä harmaakivikirkko myöhäiseltä keskiajalta, 1500-luvulta asti. Vanhan kirkon seinille on maalattu harvinaislaatuinen kuvasarja. Kuvat peittävät kirkon kaikki seinäpinnat ja kiertävät seiniä kuvanauhoina kolmessa kerroksessa.

Katonrajassa ylimmän kerroksen kuvat kertovat Vanhan testamentin tapahtumista. Siellä Jumala luo maailman, siellä ihmiselle tulee lähtö paratiisista, siellä komeilee Nooan arkki, siellä Joosef myydään orjaksi ja israelilaiset pakenevat Punaisen meren halki. Kuvanauhan lopussa Mooses saa lain taulut Israelin uppiniskaista kansaa varten.

Keskimmäisen kuvasarjan päähenkilönä on Jeesus. Maalaukset kuljettavat katsojaa kuva kuvalta seimen ääreltä ristin juurelle ja lopulta hämmästelemään Kristuksen taivaaseenastumista.

Alimmainen kuvien nauha esittelee kirkkovuoden pyhäpäivien evankeliumitekstit. Siellä Jeesus nukkuu veneessä myrskyn keskellä opetuslasten pelätessä, siellä vaeltaa Hyvän Paimen, siellä tekevät miehet töitä isännän viinitarhassa. Siellä on kuvattu monet muut vertaukset ja tapahtumat.

Näitä kuvia katselevat matkailijat ja kirkkovieraat kesäisin. Näitä kuvia katselevat myös ensi kesänä juhlavieraat, jotka kokoontuvat Isoonkyröön herättäjäjuhlille. Mutta alun perin näitä kuvia katseli Kyrön suurpitäjän väki kirkossa istuessaan sadan vuoden aikana. Maalaukset olivat silloin seurakunnalle kuin sarjakuvakirja, josta opiskeltiin raamatunhistoriaa ja kristillisen uskon perusteita.

Sitten tuli 1600-luvun valistuksen aika, ja kuvien päälle vedettiin kalkkimaali. Järjen ja hyödyn aikakausi piti kuvia ilmeisesti alkeellisina. Kauniimmalta näytti valkoinen, puhdas seinä.

Kun kuvat olivat poissa silmistä, niin ne olivat kohta poissa myös mielestä. Miespolvet vaipuivat unholaan, ja niin myös kuvat unohtuivat. Kului kaksisataa vuotta. Vähitellen kirkkorakennuskin rappeutui ja se jätettiin autioksi.

1880-luvulla Isoonkyröön saapui Suomen Muinaismuistoyhdistyksen retkikunta. Maassa oli herännyt kansallistunto ja halu tietää, keitä ja millaisia suomalaiset perimmiltään olivat. Muinaistutkijat olivat löytäneet vanhoista asiakirjoista tietoja, että Isonkyrön vanhan kirkon seinillä pitäisi olla omaperäisiä maalauksia.

Tutkijat ryhtyivät työhön. He poistivat seinistä varovasti päällimmäisen maalikerroksen. Sieltä saatiin esiin maalaus 1700-luvun lopulta. 1500-luvun maalauksia ei kuitenkaan näkynyt. Seiniä raaputettiin ja raaputettiin, mutta tuloksetta. Asiakirjat olivat siis antaneet väärää tietoa.

Pitkän työskentelyn jälkeen tutkijat luovuttivat ja keräsivät tavaransa. Läksiäisiksi eräs turhautunut tutkimusapulainen pamautti täysin voimin vasaralla seinään – ja silloin paksu rappaus lohkesi ja vanha maalauspinta paljastui. Ainutlaatuiset kuvasarjat löytyivät.

Kun Isonkyrön kirkossa käydessäni kuulin tämän tarinan, tuli tuttu tunne, että näinhän se menee ihmisenkin elämässä. Vedämme julkisivun ylle maalia ja pakkelia, jotta kaikki näyttäisi siistiltä. Eikä se ole ihmekään. Kyllä sitä mielellään näyttäisi paremmalta kuin on.

Ja kun pintaan sitten tulee tahroja, vedetään päälle uusia ja uusia maalikerroksia niin kuin Isonkyrön kirkossa oli tehty. Lopulta emme edes muista, mitä siellä pohjimmaisena olikaan.

Peittämisen syitä on monia.

Milloin se on haavoittuvuus, milloin häpeä, milloin kyvyttömyys hyväksyä itseään, milloin kilpailun paine tai mukautuminen ympäristön usein ohimeneviin arvostuksiin, milloin rikkomus ja syyllisyys.

Peittelyn seuraus on kuitenkin sama: ihmisen alkuperäinen kuva hämärtyy. Hämärtyy taju siitä, kuka ja millainen pohjimmiltaan on. Ihminen katoaa itseltään.

Pienellä rapsutuksella se aito ja todellinen kuva ei paljastu. Näyttää siltä, että joskus vain kova kumautus saa paksun peitekerroksen rakoilemaan. Sellainen kumaus on kriisi. Kriisissähän vanhat selviämiskeinot eivät enää päde, vaan asioita on katsottava perin pohjin uudella tavalla.

Kriisi tuo lähinnä mieleen raskaan koettelemuksen. Mutta kriisi voi puhjeta toisellakin tavalla. Rakkauden löytäminen on kriisi, jossa tutut suojatoimet eivät päde. Ansiottoman rakkauden yllättämäksi tuleminen riisuu vanhoista suojavarusteista. Pakkelit rapisevat alas. Turvallisen rakkauden edessä voi näyttää: tällainen minä olen.

Rakkaus on Jumalan perimmäinen tapa poistaa ihmistä peittävät kalkkimaalit ja pakkelit. ”Tule esiin”, hän sanoo. ”Älä pelkää. Vaikka vuoret järkkyisivät, minun rakkauteni sinuun ei järky.”

Sieltä peitekerrosten alta ilmestyy ihminen, Jumalan kuva. Luoja loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se on meidän alkuperämme.

Mutta kuva on särkynyt. Siksi pelottaa seistä paljaana pyhän Jumalan edessä. Peitekerrosten alta paljastuu hauras ihminen, ainutlaatuinen, mutta monin tavoin viallinen, kaikkea muuta kuin täydellinen. Siksi tekee mieli verhoutua kuten tekivät aikoinaan esi-isä ja -äiti paratiisissa.

Mutta yllätys, yllätys. Kaikkivaltias ei punnitsekaan meitä sen perusteella, mitä me olemme, vaan Kristuksen perusteella.

Aivan kuin meidän yllemme, meidän sielumme seinille, olisi maalattu kuvasarja Jeesuksesta. Aivan kuin Jumala nyt katselisi näitä kuvia ja niiden läpi meitä. Hän näkee Kristuksen, joka tuli epätäydellisen ihmisen rinnalle. Hän näkee Kristuksen, joka otti vastaan ne lyönnit, jotka kuuluivat ihmiselle. Kristus, jolla ei ollut mitään peiteltävää, peittää rikkinäiset ja syylliset armollaan ja rakkaudellaan.

Virsi: 194:6