Perjantai, ei kuitenkaa 13. päivä, johon liitetään monta epäonnistumisen mahdollisuutta. Toukokuun 13. päivänä vietetään äitienpäivää juhlaliputuksin. Tähän perjantaihin tulee ohjelmanmuutos. Lähtö peruuntuu viikonloppuleirin peruuntumisen takia. Se saa aikaan ketjureaktion, joka vaikuttaa pitkälle ensisyksyyn. Asiat järjestyvät parhain päin.
Irti arjesta lupaa Studio55 maanantaiksi. Peruutusilmoitus sitoo minut tiukasti arkeen, tähän päivään ja huomiseen. Otan päivän kerrallaan vapaana lupauksista, joihin olin sitoutunut tietämättäni, mitä meiltä vaatii maa ja medborjaret. Ajattelin etukäteen, kuinka sitoumukset puretaan. Vapaaehtoistyö ei kuitenkaan häviä mihinkään.
Pastori Markus Tirranen, Kerava. Kuulemme Nuoren seurakunnan veisukirjan 2010 laulua "Kaksi tavallista kättä". Säv., san. Pekka Simojoki. Esittäjät: Markku Perttilä, Pekka Nyman, Matti Kallio, Mirkka Paajanen, Maria Laakso, Ilona Nyman ja Pia Repo.
Kuuntele aikaa 28 päivää (Vain Suomi)
Aamuhartaus palauttaa minut menneeseen ja tulevaan. Iltahartaus ja Matti J Kuronen jää kuulematta. Pitikin sattua, en ole kotona radion ääressä. Kaikkia mahdollisuuksia ajattelen kuullakseni, mitä Matti J:iillä on sanottavaa. Mitään mahdollisuuksia ei tule mieleen, jos ei sitten nettiradio tule avuksi. 3.7.2014 hartaushausta sen löysin.
Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.
Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.
Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.
Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.
Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.
Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.
Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.
Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.
Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”
Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
His Eye is on the Sparrow
Varpunen käveli aamulenkillä vastaani. Sellainen nelikiloinen pikkulinnun vonkale kulki kadun oikeaa laitaa. Pysähdyimme juttelemaan. ”Pitää kuntoilla”, sanoi varpunen, ”on jäänyt liikunta aika vähiin ja kiloja tuppaa tulemaan.” ”Sattuuko siipeen?” kysyin sielunhoidollisesti. Varpunen kallisti päätään ja kysyi: ”Mihin siipeen?” ”Niillä te yleensä lennätte. Niitä on tuossa kehon kahta puolen eikun räpyttelemään.” Varpunen huokasi raskaasti: ”Ai nuo. Ei niillä ole mitään käyttöä. Kuulin, että lentäminen on vaarallista ja lopetin sen jo ajat sitten ja nyt tuota painoakin on päässyt tulemaan. Ei tällä ruholla lennetä.” Varpunen lähti paarustamaan edelleen. Huusin sen perään: ”Hei mikä sinun nimesi on?” Varpunen katsoi taakseen ja sanoi: ”Kirkko, minä olen Kirkko.”Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.
Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.
Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.
Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.
Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.
Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.
Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.
Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.
Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”
Juon aamukahvia mietteissäni, pilleripurkki on jo lähtöä varten otettu esille. Puhelin soi ja saan ilmoituksen leirin peruuntumisesta. Sitä en ollut toivonut, mutta pähkäily illasta tuotti tuloksen. Olen kotona taivaankansalaisena, jolla on tavalliset kädet ja punkinpuremat jalat. Näillä jaloilla minun on mentävä loppuelämä. Olen kiitollinen, että polvien tulehduksen syy on selvinnyt, eikä vika ole korvien välissä.
Elinkautisen alussa 12 vuotta sitten minusta tehtiin monenlaista diagnoosia. Ne taudinmääritykset kertoivat enemmän määrittelijöistä kuin minusta. Itse tiesin olevani uupunut unen puutteesta. Aamuyön puhuttelija ei antanut nukkua omassa sängyssä.
- Lopeta! Haluan nukkua, kun vihdoinkin se on mahdollista, mutisen itsekseni.
- Nythän minä vasta aloitan, tuli vastaus pyyntöön samaa linjaa taivaskanavalta.
Hän oli kello kuuden jälkeen aamuhartauspuhuja rovasti Matti J Kuronen. Otin häneen yhteyttä kirjeitse ja hän vastasi kysymykseeni. Siitä on mustaa valkoisella julkaisussa "SUURIA SANOJA ja pieniä askelia".
Käynkin tänään hakemassa kirjakaupasta tietokonetulostuksena pienen vihkosen. Siinä on kaikki omaishoidosta taivaankansalaisena.
Agabena-tilit pitivät yritykseni kirjanpidon kunnossa. Kirjanpitäjäkin joutui opastamaan työvoimatoimiston pitkäkyntisiä naisia yrittäjyydestäni. Pässilä totesi.
- Tämä on selvää pässinlihaa, ja hyväksyi 10 poissaolovuoden jälkeen työn aloittamisen vuokrahuoneessa. Sijoittajat pankin avustuksella olivat ottaneet välimiesoikeudella uhaten minun oman työhuoneen.
Tämä aamu säteilevänä on minun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Patsastelua varten käyn valkoisten veteraanien muistomerkillä Kaupungintalon puistossa. Punavankipatsaalla käyn Fellmannin pellolla, jota myös puistoksi sanotaan. Patsaat eivät mahdu samaan puistoon niin kuin ei puhujatkaan samaan tilaisuuteen. Vielä kuoltuakin varmistetaan, ettei haudan lähettyvillä ole eriarvoisten hautoja. Tämänkin totesin hautausmaavaelluksella, puhuttiin juuri sitä, mitä tarkoitettiin. Kuitenkin hautausmaalla kaikki olivat sulassa sovussa. Joskin muiluotolla oli liian hyvä hautapaikka. Vakaumuksensa puolesta kaatuneet (mestatut ja tapetut) saivat arvonpalautuksen siunattuna uudelleen siunattuun maahan tien toiselle puolelle. Se puhutteli minua aikanaan ja halusin tulla haudatuksi joukon jatkoksi punaisten riviin.
Taivaankansalaiselle on varattu taivashautajaiset. Sijoittajat jatkavat kuoltuaan opintomatkaa kiinalaisessa helvetissä. He tekevät samaa siellä kuin eläessään, sillä he eivät tiedä olevansa kuolleita. Sen opetti minulle radioateljee opintomatkalla kiinalaiseen helvettiin.
Pastori Kai Sadinmaa, Helsinki. Päivi Hilska laulaa kappaleen "Voi hänen rakkauttaan". Yhtye Versova Puu. Säv. Almaz Belhu, san. Jaakko Löytty, sov. Sakari Löytty.
Kuuntele aikaa 20 päivää (Vain Suomi)
Lue http://kirjeketju.blogspot.com
http://kirjeketju.blogspot.fi/2012/12/rahamiehet.html
Sisältö on myös kiinnostanut. Tätä kuvastavat yksittäiset pitkät katselujaksot. Lehdistötilaisuuden tallenne on katsottavissa Otavan verkkosivuilta toukokuun puoliväliin saakka.
Pastori Kai Sadinmaa, Helsinki. Päivi Hilska laulaa kappaleen "Voi hänen rakkauttaan". Yhtye Versova Puu. Säv. Almaz Belhu, san. Jaakko Löytty, sov. Sakari Löytty.
Kuuntele aikaa 20 päivää (Vain Suomi)
Lue http://kirjeketju.blogspot.com
http://kirjeketju.blogspot.fi/2012/12/rahamiehet.html
Juice Leskinen - Viidestoista Yö | |
www.youtube.com/watch?v=qQBLZMULSbo1. joulukuu 2006 - 4 minuuttia - heskeli
Albumi: Kautta Aikain (1997) | |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti