Öllin isän kommentti suuruudesta pienennettynä: - Sinä olet suureen tottunut maailmalla.
Siksi mikään näyttely ei ole liian suuri Munkkiklubilla järjestettäväksi Maailman ihanimmalle tytölle.
http://areena.yle.fi/ohjelma/1674218
Sotalasten arvet katsottuna tänään Helatorstaina, arkipyhänä, palauttaa mieleen, mistä kaikki alkoi. Meistä neljä on sotalapsia ja toiset neljä rauhan solmimisen jälkeen syntyneitä. Aika oli silloin toinen ja jokaisella oma selviämistarinansa. Olimme kaikki elossa isän täyttäessä 90 vuotta. Sotatraumoista eniten syntymässä säikähtänyt oli jo kuollut, kun hautasimme isän uuden kuningattaren astuessa valtaan. Siinä on aikajärjestys minun elämään.
Mitä tähän väliin mahtuu on oma tarinansa. Eilen olin kirkossa laulamassa suvivirttä suomeksi ja kuulin selvemmin kuin ennen matkapastorin saarnan. En malta olla hehkuttamatta saavutuksiani riemuylioppilaana. Siitä on 50 vuotta, kun valkoiset lakkimme hohtivat. Olin ulkokuntalaisena viettänyt 8 vuotta vieraalla paikkakunnalla. Halusin käydä oppikoulua ja oli lähdettävä kotoa kauas.
En sano Armon lailla. Tässä se on kirottu koulu ja kiusaamisnurkka. Sinne minun ei tarvitse mennä. Valkolakki ei kertonut vanhempien varallisuudesta vaan siitä, että olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. (Sekin taito piti hankkia uudelleen verkkokirjoitustaitona eläkeikäisenä.) Niin paljon liittyy kouluvuosiin vaiettuja asioita. Se mistä olen kiitollinen, on saksankielen alkeet. Onhan kaikki ymmärrettävä auf deutsch, kun suomeksi sanoilla ja teoilla on eri merkitykset; omaishoidossa ja seurakunnassa. Poliitikot sanelevat rahan voimalla, minkä jonon päästä saa vähän takaisin kelakorvauksena.
Tämä on koskenut kaikkea, mihinkä olen ryhtynyt ylemmyydentuntoisten vähätelleessä.
- kun sinusta ei mitään tullut.
Kaikki sitä surkuttelivat. Työntekeminen oli erityisen valvonnan alla. Palvelukeskuksessa yrittäjänä työhuoneessa johtajan kuunnellessa oven takana, kun minulla oli mies asiakas. Maksettu työhuone oli seuraava kohde. Sijoittajat sen halusivat itselleen. Jos en suostuisi myymään, he ottaisivat sen välimiesoikeuden päätöksellä ilmaiseksi.
Tämä työhuoneasia on ollut suurin kompastuskivi. Siksi ihailen Japanissa Lady Gracen avaamaa aromahierontakeskusta, Kirnua Shanghaissa ja näitä Miinan näyttelyitä. Seinät eivät ahdista Otavassa eikä Kuortinkartanossa. Verkkokirjoittajan talossa ei ole ovia eikä ikkunoita, voin kulkea vapaasti ajassa ja paikassa. Porttivahti ei kysele.
- Mitä sinä täällä teet, eläke ei vielä kartu tai olethan kohta eläkkeellä? Viivyin aikani ja nyt vaeltelen vieraissa ja tutuissa maisemissa kyselemättä.
- Saanko tulla, saanko olla nainen (olematta The Book'n syntinen nainen). Tai mitäpä minä kaikkia ehtoja käyn läpi, onhan meidän kansakoulunopettajan pätevyydellä tehty ja tehdään suuria, vaikka muisti on mennyt.
Komukki oli ensimmäinen muistinsa menettänyt. Hän kiersi oppilaittensa vanhempien kotona saadakseen ruokaa kestityksenä. Vihtaniemellä oli oma mieronkiertolaisensa, venemestari. Hän oli ratkaissut näin vanhuuden päivien ruokahuollon vielä 1960 -luvulla. Tänään vanhukset ovat heitteillä ja kerjäläiset kansoittavat kalasatamat ja kadunkulmat. Näin on saatu makkara mieleiseksi. Vain meressä voi elää maailman suurimmalla egolla varustettu olio, musta valas, jolla kaikki on suurta. Sekin tutkittu fantasia on totta; viis tissii ja siittimet sikinsokin. Kuninkaallisillakin on omat fantasiansa, joilla mielikuvituksettomat kirjoittajat kiristävät kirjoissaan. Ruusunenkin joutui käräjille unistaan ja unelmistaan. Oliko se vaivanarvoista?
Tässä ajassa ei ole pientä kuin pojat, jotka eivät halua kasvaa aikuiseksi. Maailma ainakin on avara ja ongelmat niissä mitoissa, millä itsekukin mittaa. Minä samalla mitalla, kun minulle on mitattu. En ole enää vihainen enkä muuten vilustunutkaan. Olen leppynyt vihattuani kyllin kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti