Mitä se lounatuuli itkee? Kysyin sitä viime vuosituhannella itseltäni ja vielä useammin viivasuoriltasuilta ympäristössä. Tänään hymiöt kaivetaan esille ilmaisemaan senhetkistä tunnetilaa. Vielä surkeammalta näyttää suunilme kaksikymmentä yli kahdeksan. Antarktisissa kuvausolosuhteissa otettua kuvaa kurssin vanhimmasta katson voimautuen. Kymmenen vuotta sitten en tunnistanut naista tavaratalon suuresta sisustuspeilistä. Kuka on tuo tuikeailmeinen nainen tutussa takissa? Piti kelata vähän aikaa, missä olin nähnyt hänet viimeksi.Puhdistusta lukiessa samaistuin Sofi Oksaseen. Ajattelin hankkia hänelle ominaisen tukan vai onko se näyttävä hattu ja täyteläiset huulet. Ehkä tarinani muistuttaa enemmän kirjan naisia kuin kirjailijaa, joten tyydyn osaani olla minä. Pakkasesta olisi voinut seurata siniset huulet. Ilman meikkiä huulet ovat kuitenkin lämpimät kaarineen. Se johtuu kuvaustaustan portaista ja pylväistä. Näin nämä pylväät näkemättä Roomaa. Kuollut olen jo maailmasta ja etääntynyt itsestäni. Olen hakeutunut hyväksyvään ympäristöön ja minut on toivotettu tervetulleeksi omana itsenä.
Köyhässä kaupungissa en ole tuntenut lämpöä ihmisten välillä. On vain ollut avunhuutoa, kun maata on käyty poliittisilla voimilla hallitsemaan. Osoitteita on ollut EU:n katutyöhön, vanhustyön keskusliittoon, muinaismummojen muistelupiiriin ja ammattikorkean järjestämään lievästi dementoituneiden päivätoimintaan. Eihän sitä vielä tiedä, mikä päivä ovat noutajat ovella tarvitessaan 7-kymppisen poliittiseksi EU:n rahoituskohteeksi. Kaikessa ollaan alkutekijöissä, kun ei kunnioiteta vanhaa perinnettä elämäntehtävässä. Ristiin rastiin kanan lailla ryntää ken on mieltä vailla. Ja mistäpä sitä mieltä otetaan, jos ymmärrystä puuttuu. Saduissa paha sai aina palkkansa. Nyt rangaistaan hyväntekijöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti