Sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivänä aamuhartaudessa puhuu kenttäpiispa Pekka Särkiö, Lahti.
Virsi 462:1-2. Virsi alkaa sanoin "Soi kunniaksi Luojan". Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut).
Aamuhartaus
15.05.2018
Sinivalkoiset
ja punakeltaiset liput liehuivat kevättuulessa. Ihmiset reunustivat
Helsingissä Esplanadia 100 vuotta sitten, kun sarkatakkinen armeija
marssi voitonparaatissa.
Vielä tänä keväänä tuo toukokuun 16. päivä jakaa ajatuksia. Toisille sodan päätös merkitsee iloa itsenäisyyden säilymisestä ja vapaudesta. Toisille taas se merkitsee katkeraa muistoa sodan jälkiselvittelyistä vankileireillä. Heille voitonpäivä oli kevätpäivän sijasta pimeä päivä.
Monet perheet ja suvut voivat samaistua molempiin osapuoliin. Isoisäni lapsuuden perheessä elettiin maatalossa. Vanhemmat olivat entisiä torppareita, jotka olivat kovalla työllä hankkineet talon. He olivat valkoisten puolella. Vanhemmat sisaret olivat naimisissa työmiesten kanssa. Yksi tyttäristä joutui vankileirille miehensä, punapäällikön vuoksi. Silloin äiti kulki yksin pitkän matkan Hennalaan ja puhui tyttärensä vapaaksi. Rohkea nainen. Vanhasta isästä ei ollut kulkijaksi. Hän oli menettänyt terveytensä edellisenä talvena ollessaan paossa punaisia.
1918 muistovuoden erityisenä teemana on sovinto. Voisiko päällimmäisenä olla jo veljesten ja sisarusten kohtaaminen, sekä kiitollisuus siitä, mihin yhdessä on päästy 100 vuoden aikana?
Sota on ihmiskunnalle aina suuri onnettomuus. Erityisen raskas sota on silloin, kun yhteiskunta romahtaa ja veljekset kääntyvät toisiaan vastaan. Molemmilla osapuolilla oli omat kantansa, jotka olivat heistä oikeita. Edelleen keskellämme toistetaan samoja näkökulmia, jotka voivat ylläpitää katkeruutta. Sovinto tulee kuitenkin pyrkiä.
Raamatun monet kertomukset veljesten välirikoista osoittavat, kuinka epäsopu on raskas asia. Veljekset Jaakob ja Eesau joutuivat katkeraan riitaan. Nuorempi veljeksistä Jaakob, petti vanhan ja sokean isänsä Iisakin. Iisak antoi Jaakobille esikoisen siunauksen, joka olisi kuulunut Eesaulle.
Jaakob saavutti elämässään paljon omaisuutta ja hyvää, mutta häntä painoi petos ja välirikko veljensä kansa. Siksi hän pakeni veljeään. Sama tilanne voi toistua tänäänkin kun vanhat kiistat ovat katkaisseet välit sukulaisten kesken. Tuskin omaisuuskaan tuottaa silloin iloa, kun ihmissuhteet painavat mieltä.
Lopulta Jaakob ajatteli, että pako saa riittää. Hän kävi kovan painin Jumalan ja itsensä kanssa. Oli aika nöyrtyä sovintoon ja kohdata veli kasvotusten. Kohtaaminen oli koskettava. Jaakob lähestyi Esauta polvistuen ja kumartuen välillä maahan asti. Mutta Esau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Veljekset itkivät. Jaakob halusi antaa hyvityksenä Esaulle osan omaisuudestaan, mutta Esau vastasi: ”Mitä suotta! Minulle riittää, että pidät minua veljenäsi.” (Gen 33).
Minun mielestäni on opittavaa 100 vuotta sitten eläneiden ihmisten päättäväisyydestä jatkaa elämää yhdessä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Juuri itsenäistynyt maa oli hauras. Yhteiskunnan rakentamisessa oli vielä paljon tehtävää. Kaikkia tarvittiin tähän työhön.
On hämmästyttävää kuinka pian myös hävinnyt osapuoli oli tasaveroisesti mukana yhteisessä päätöksenteossa ja hallitusvastuussa. Tästä yhteisestä perinnöstä ja maan rakentamisesta on noussut nykyinen Suomi, joka on monilla mittareilla mitaten maailman paras maa asua ja elää. Tämä näyttää suoranaiselta ihmeeltä, kun ajattelen 100 vuoden takaista, sisällissodan jakamaa maata. Se herättää mielessäni kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, jonka varassa on kuljettu vaikeiden aikojen läpi.
Sovinto tulee viime kädessä rakkauden Jumalalta. Me olemme eri tavoin rikkoneet Hänen tahtoaan vastaan. Yhteys Jumalaan ja lähimmäisiimme on särkynyt ja elämme sotien maailmassa. Samoin huolenpito luonnosta on kääntynyt tuhoamiseksi.
Jumala ei ole kuitenkaan hylännyt luomaansa ihmistä. Hän antaa aurinkonsa paistaa kaikille luoduilleen. Hän avaa armossaan kätensä ja ravitsee kaikki, jotka elävät. Jumala tuli Jeesuksessa etsimään ja pelastamaan kaikkia yhteyteensä ja tuomaan sovinnon. Koska Jumala on rakastanut ensin meitä, miksi emme mekin etsisi keskinäistä sovintoa ja rauhaa?
Tämän viikon tekstissä profeetta Sakaria katsoo toivoen uuteen aikaan, jolloin pimeys kääntyy valoksi: ”Kerran tulee aika – milloin, sen Herra tietää – jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene.” (Sak 14:7-9).
Rukoilemme: ”Pyhä Jumala. Sinä olet oikeudenmukaisuuden ja rauhan lähde. Ilman sinua emme osaa elää rauhassa emmekä rakastaa toisiamme. Kutsu meitä seurakuntasi yhteyteen. Anna Kristuksen rauhan tulla osaksemme. Ohjaa meitä ja lähetä meidät maailmaan rauhantekijöiksi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Aamen.
Vielä tänä keväänä tuo toukokuun 16. päivä jakaa ajatuksia. Toisille sodan päätös merkitsee iloa itsenäisyyden säilymisestä ja vapaudesta. Toisille taas se merkitsee katkeraa muistoa sodan jälkiselvittelyistä vankileireillä. Heille voitonpäivä oli kevätpäivän sijasta pimeä päivä.
Monet perheet ja suvut voivat samaistua molempiin osapuoliin. Isoisäni lapsuuden perheessä elettiin maatalossa. Vanhemmat olivat entisiä torppareita, jotka olivat kovalla työllä hankkineet talon. He olivat valkoisten puolella. Vanhemmat sisaret olivat naimisissa työmiesten kanssa. Yksi tyttäristä joutui vankileirille miehensä, punapäällikön vuoksi. Silloin äiti kulki yksin pitkän matkan Hennalaan ja puhui tyttärensä vapaaksi. Rohkea nainen. Vanhasta isästä ei ollut kulkijaksi. Hän oli menettänyt terveytensä edellisenä talvena ollessaan paossa punaisia.
1918 muistovuoden erityisenä teemana on sovinto. Voisiko päällimmäisenä olla jo veljesten ja sisarusten kohtaaminen, sekä kiitollisuus siitä, mihin yhdessä on päästy 100 vuoden aikana?
Sota on ihmiskunnalle aina suuri onnettomuus. Erityisen raskas sota on silloin, kun yhteiskunta romahtaa ja veljekset kääntyvät toisiaan vastaan. Molemmilla osapuolilla oli omat kantansa, jotka olivat heistä oikeita. Edelleen keskellämme toistetaan samoja näkökulmia, jotka voivat ylläpitää katkeruutta. Sovinto tulee kuitenkin pyrkiä.
Raamatun monet kertomukset veljesten välirikoista osoittavat, kuinka epäsopu on raskas asia. Veljekset Jaakob ja Eesau joutuivat katkeraan riitaan. Nuorempi veljeksistä Jaakob, petti vanhan ja sokean isänsä Iisakin. Iisak antoi Jaakobille esikoisen siunauksen, joka olisi kuulunut Eesaulle.
Jaakob saavutti elämässään paljon omaisuutta ja hyvää, mutta häntä painoi petos ja välirikko veljensä kansa. Siksi hän pakeni veljeään. Sama tilanne voi toistua tänäänkin kun vanhat kiistat ovat katkaisseet välit sukulaisten kesken. Tuskin omaisuuskaan tuottaa silloin iloa, kun ihmissuhteet painavat mieltä.
Lopulta Jaakob ajatteli, että pako saa riittää. Hän kävi kovan painin Jumalan ja itsensä kanssa. Oli aika nöyrtyä sovintoon ja kohdata veli kasvotusten. Kohtaaminen oli koskettava. Jaakob lähestyi Esauta polvistuen ja kumartuen välillä maahan asti. Mutta Esau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Veljekset itkivät. Jaakob halusi antaa hyvityksenä Esaulle osan omaisuudestaan, mutta Esau vastasi: ”Mitä suotta! Minulle riittää, että pidät minua veljenäsi.” (Gen 33).
Minun mielestäni on opittavaa 100 vuotta sitten eläneiden ihmisten päättäväisyydestä jatkaa elämää yhdessä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Juuri itsenäistynyt maa oli hauras. Yhteiskunnan rakentamisessa oli vielä paljon tehtävää. Kaikkia tarvittiin tähän työhön.
On hämmästyttävää kuinka pian myös hävinnyt osapuoli oli tasaveroisesti mukana yhteisessä päätöksenteossa ja hallitusvastuussa. Tästä yhteisestä perinnöstä ja maan rakentamisesta on noussut nykyinen Suomi, joka on monilla mittareilla mitaten maailman paras maa asua ja elää. Tämä näyttää suoranaiselta ihmeeltä, kun ajattelen 100 vuoden takaista, sisällissodan jakamaa maata. Se herättää mielessäni kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, jonka varassa on kuljettu vaikeiden aikojen läpi.
Sovinto tulee viime kädessä rakkauden Jumalalta. Me olemme eri tavoin rikkoneet Hänen tahtoaan vastaan. Yhteys Jumalaan ja lähimmäisiimme on särkynyt ja elämme sotien maailmassa. Samoin huolenpito luonnosta on kääntynyt tuhoamiseksi.
Jumala ei ole kuitenkaan hylännyt luomaansa ihmistä. Hän antaa aurinkonsa paistaa kaikille luoduilleen. Hän avaa armossaan kätensä ja ravitsee kaikki, jotka elävät. Jumala tuli Jeesuksessa etsimään ja pelastamaan kaikkia yhteyteensä ja tuomaan sovinnon. Koska Jumala on rakastanut ensin meitä, miksi emme mekin etsisi keskinäistä sovintoa ja rauhaa?
Tämän viikon tekstissä profeetta Sakaria katsoo toivoen uuteen aikaan, jolloin pimeys kääntyy valoksi: ”Kerran tulee aika – milloin, sen Herra tietää – jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene.” (Sak 14:7-9).
Rukoilemme: ”Pyhä Jumala. Sinä olet oikeudenmukaisuuden ja rauhan lähde. Ilman sinua emme osaa elää rauhassa emmekä rakastaa toisiamme. Kutsu meitä seurakuntasi yhteyteen. Anna Kristuksen rauhan tulla osaksemme. Ohjaa meitä ja lähetä meidät maailmaan rauhantekijöiksi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti