Kirkon viestinnän Ohjelmapalvelut-yksikkö: Miksi?

Syyte: Läheinen uskoi asioiden hoitamisen papille – hengenmies nyhti tililtä lähes 120 000 euroa

Aamuhartaudet kuullaan Yle Radio 1:ssä maanantaista lauantaihin klo 6.15 ja 7.15. Hartaudet tuottaa Kirkon viestinnän Ohjelmapalvelut-yksikkö. Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.

Aamuhartaus 24.5.2018 kirkkoherra Olavi Virtanen, Konnevesi
Hartauden musiikkina "Kaipuu" (säv. Wesku Jämsen), es. Wesku Jämsen 

Tuntuu aina vähän karulta jättää paitsi vainaja ja niin myös kaikki kauniit kukat haudalle. Kuinka moni meistä on eläessään saanu ehkä nähnykkää valtavia määriä, röykkiöittäin upeita kukkia yksittäisistä neilikoista ja ruusuista sidottuihin ajan ja vaivan kanssa punottuihin kukkalaitteisiin. Mutta sinne ne jää, hautuu, kuivuu, märkänee tai jäätyy, kunnes ne kerätään tai lajitellaan maatuviin ja muoveihin.
Monelle meistä isovanhempien hautajaiset on ensimmäisiä. Monet rakkaat mummot ja ukit, muorit ja vaarit, mammat ja papat on lastenlapsille tärkeitä lapsuudessa ja nuoruudessa ja lopulta opettamassa kuoleman kohtaamista. Yksi aikuistumisriitti on se, kun ensimmäistä kertaa kantaa arkkua. Miten honteloilta ja luisuharteisilta nuoret näyttääkään, ja miten vanhoilta ukoilta yht'äkkiä ruuhkavuotiset miehet. Varmimmin kantoliinoihin tarttuvat suvun vanhojen miesten känsäiset, vähän väräjävät kädet. 
Ja maailma muuttuu hitaasti, mutta varmast myösi tällä polulla, sillä kyllä ne kantaa arkkua naisetkin. Ei kaikissa perheissä aina ole miehiä eikä tästä ole kyse kuin siitä, että on hyvät kengät.
Saattoväet ovat kovasti pienenneet. Tää kansa kutistuu, tää kansa myös eristäytyy. Elämä yksityistyy, ehkä myös yksinäistyy entisestään. Ei siitä oo kovin kauan lähes kaikki kuolinilmoitukset julkaistiin etukäteen, että ystävällisenä kutsuna ilmoitamme ja usein etsittiin riittävän suurta juhlapaikkaa muistotilaisuutta varten. Nyt kuolinilmoitus on lehessä jälkikäteen, jos ollenkaan, sanoin. Siunattu hiljaisuudessa lähimpien läsnäollessa. Jäljelle jääneet vielä toistaiseksi jäljellä olevat sitten määrittävät ne lähimmäiset.
Yllättävän harva on se, joka kirjaa hautajaistoiveensa ylös eläessään ja toisten tietoon. Kai tuon tekemisen välttäminen että siirtäminen on kuin taikauskoista yllytystä pitää kuolema loitolla. Ja onhan niitäkin, jotka sanoo. Tehkää niin kuin parhaaksi näette. Ja joskus joku lisää, että niihän te teette kuitenkin. 
En muista minkäikäisenä huomasin sanomalehdessä kuolinilmoitukset, mutta yht'äkkiä ne oli siinä. Oisko ollut just niin iäkkään sukulaisen kuoltua. Sitten ilmoituksiin alkoi ilmestyä oman ikäisiä aika varhain. Oon tuttujen kuolinilmoitukset leikannut lintukirjojen väliin ja kun muutot veivät ennen somea kävi joskus niin kun retkillä ja reissuilla etsin jotain tuttua lintua tai luokkakaveria, että löytäisin etsimäni nimen hautausmaalta.
Tää meidän aika on jotenkin ihmeen kiireistä ja pätkittäistä. Onko surulle aikaa ja tilaa? Kauniita ja huomaavaisia olivat vanhat tavat, mustareunaiset osanottokirjeet ja surunauhat ja napit. Mistä nykyään voi tietää, millaisen menetyksen ihminen, jonka kanssa jossain tänään asioin, on ehkä aivan vasta kokenut. Miks tarttiskaan tietää yksityisasioita, ehkä niin, mutta kyllä jokainen sureva tarttis särkyvää-suojauksen kuin lasipakkaus. Ihan myös siksi, että suru on raskas asia, että saa meissä merkillisiä muotoja ja käytöstä myös ympäristöä kohtaan.
On helpompi ymmärtää, jos tietää kuolema kosketta lähipiirissä, somepiirissä, mediassa, maailmalla, ei kuolema ole kokonaan piilossa. Kuolinuutisia tulee kaiken aikaa, ihmisiä, lemmikkejä, projekteja, unelmia, sotien viemää. TV:n suosikkisarjojen loppumista tai fiktiivisen roolihahmon menehtymistä surraan melkein siinä missä tutun kaupankassan tai sukulaisen kuolemaa ja huomenna on uudet uutiset.
Ruumisauto ei pysäytä enää kanssakulkijoita tienvarteen. Sujahtaa vain liikenteen sekaan siinä kuin muutkin, vaikka kiire on loppu, ei se kaukana ole jatkuakseen taas.
Aiemmin hautajaiset oli itsestään selvä ja kaiken muun ohimenevä tapahtuma ja nyt sanon että, se oli hyvä asia. Nykyään hautajaisten edellä menoa on helposti kuin Luukkaan evankeliumin 14. luvussa, ett' yhdellä on seminaari, toisella työmatka, kolmas on ulkomailla, neljännellä autonvaihto, viidennellä liian vilkkaat lapset, kuudennella taloyhtiön talkoot, seitsemännellä päänsärky, kahdeksatta ahdistaa, yhdeksättä ei huvita, kymmenes tulis, mutta on vanha, ei oo kyytiä eikä ole varaa.
Ja kuitenkin en oo koskaan hautajaisvieraana oltuani ajatellut, että oli turha reissu. Aina siellä itsekin on saanut lohtua ja oppinut lähimmäisyyttä. Tuon taivaisten todellisuus ja onko sitä, on meiltä vielä  paksun esiripun takana ja lapsesta asti mä oon kuitenkin kuvitellut kristinuskon perinteen mukaan jonkinlaisia iloisia jättijuhlia, joissa on kaikista juhlista parhaat puolet ja joissa on kaikista sukupolvista onnellisesti läsnä. Oisko se ees mahdollista, kun ei maan päällä elossakaan saada ihmisiä sopuun ja koolle. Ne taivaan juhlat ne alkais ja kaikki, kaikki olisi valmista. Ja kaikki emäntiä myöten olis pöydässä yhtä aikaa kännykät kiinni, kukaan ei olis myöhässä tai perunu, kukaan ei mököttäis eikä kännäis että puhuu ikäviä. Ja mitä mä kaikkein eniten ootan ja sitä että sulassa sovussa istuisi ne, jotka täällä ei ole voinut sietää toisiaan. Me jotka ei olla puheväleissä, ne jotka aina pahoittaa toisen mielen ja ne jotka pahoittavat oman mielensä. Taitaa olla liian hurja optio. Pitäisikö sittenkin tehdä parhaamme tässä ajassa ja kasvattaa voimia tai ostaa kukkia, viedä kukkia eläville.
Rukoillaan
Pyhä Jumala, Suuri Tuntematon, anna meille voimia nyt ja tässä kohti ääretöntä ja sen yli. Aamen