Liputetaan aamuhartausseurakunnalle

100 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia) 1918: Vahvistettiin laki, jolla nykyinen Suomen lippu otettiin käyttöön.

Aamuhartaudet kuullaan Yle Radio 1:ssä maanantaista lauantaihin klo 6.15 ja 7.15. Hartaudet tuottaa Kirkon viestinnän Ohjelmapalvelut-yksikkö. Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.

Aamuhartaus 24.5. kirkkoherra Olavi Virtanen, Konnevesi
Hartauden musiikkina "Kaipuu" (säv. Wesku Jämsen), es. Wesku Jämsen 

Tuntuu aina vähän karulta jättää paitsi vainaja niin myös kaikki kauniit kukat haudalle. Kuinka moni meistä on eläessään saanu ehkä nähnykkään tollasia valtavia määriä, röykkiöittäin upeita kukkia yksittäisistä neilikoista ja ruusuista sidottuihin ajan ja vaivan kanssa punottuihin kukkalaitteisiin. Mutta sinne ne jää, hautuu, kuivuu, märkänee tai jäätyy, kunnes ne kerätään ja lajitellaan maatuviin ja muoveihin.
Monelle meistä isovanhempien hautajaiset on ensimmäisiä. Monet rakkaat mummot ja ukit, muorit ja vaarit, mammat ja papat on lastenlapsille tärkeitä lapsuudessa ja nuoruudessa ja lopulta myös opettamassa kuoleman kohtaamista. Yksi aikuistumisriitti on se, kun ensimmäistä kertaa kantaa arkkua. Miten honteloilta ja luisuharteisilta nuoret näyttääkään, ja miten vanhoilta ukoilta yht'äkkiä ruuhkavuotiset miehet. Varmimmin kantoliinoihin tarttuvat suvun vanhojen miesten känsäiset, vähän väräjävät kädet. 
Ja maailma muuttuu hitaasti, mutta varmasti myös tällä polulla, sillä kyllä ne kantaa arkkua naisetkin. Ei kaikissa perheissä aina ole miehiä eikä tästä ole kyse kuin siitä, että on hyvät kengät.
Saattoväet on kovasti pienenneet. Tää kansa kutistuu, tää kansa myös eristäytyy. Elämä yksityistyy, ehkä myös yksinäistyy entisestään. Ei siitä oo kovin kauan, kun lähes kaikki kuolinilmoitukset julkaistiin etukäteen, että ystävällisenä kutsuna ilmoitamme ja usein etsittiin riittävän suurta juhlapaikkaa muistotilaisuutta varten. Nyt kuolinilmoitus on lehessä jälkikäteen, jos ollenkaan, sanoin. Siunattu hiljaisuudessa ja lähimpien läsnäollessa. Jäljelle jääneet vielä toistaiseksi jäljellä olevat sitten määrittää ne lähimmät.
Yllättävän harva on se, joka kirjaa hautajaistoiveensa ylös eläessään ja toisten tietoon. Kai tuon tekemisen välttäminen ja siirtäminen on vähän kuin taikauskoista yllytystä pitää kuolema loitolla. Ja onhan niitäkin, jotka sanoo. Tehkää niin kuin parhaaksi näette. Ja joskus joku lisää, että niihän te teette kuitenkin. 
En muista minkäikäisenä huomasin sanomalehdessä kuolinilmoitukset, mutta yht'äkkiä ne oli siinä. Oisko ollut just jonkun iäkkään sukulaisen kuoltua. Sitten ilmoituksiin alkoi ilmestyä myös oman ikäisiä aika varhain. Oon tuttujen kuolinilmoitukset leikannut lintukirjojen väliin ja kun muutot vei mua ennen somea kävi joskus niin että kun retkillä ja reissuilla etsin jotain tuttua lintu- tai luokkakaveria, että löytäisin etsimäni nimen hautausmaalta.
Tää meidän aika on jotenkin ihmeen kiireistä ja pätkittäistä. Onko surulle aikaa ja tilaa? Kauniita ja huomaavaisia olivat vanhat tavat, mustareunaiset osanottokirjeet ja hihan surunauhat ja napit. Mistä nykyään voi tietää, millaisen menetyksen ihminen, jonka kanssa jossain tänään asioin, on ehkä aivan vasta kokenut. Miks tarttiskaan tietää yksityisasioita, ehkä niin, mutta kyllä jokainen sureva ehkä sittenkin tarttis särkyvää-suojauksen kuin lasipakkaus. Ihan myös siksi, että suru on raskas asia, että saa meissä merkillisiä muotoja ja käytöstä myös ympäristöä kohtaan.
On helpompi ymmärtää, jos tietää. Kuolema kosketta lähipiirissä, somepiirissä, mediassa, maailmalla, ei kuolema ole kokonaan piilossa. Kuolinuutisia tulee kaiken aikaa, ihmisiä, lemmikkejä, projekteja, unelmia, sotien viemää. TV:n suosikkisarjan loppumista tai fiktiivisen roolihahmon menehtymistä surraan melkein siinä missä tutun kaupankassan tai sukulaisen kuolemaa ja huomenna jo uudet uutiset.
Ruumisauto ei pysäytä enää kanssakulkijoita tienvarteen. Sujahtaa vain liikenteen sekaan siinä kuin muutkin, vaikka kiire on loppu, ei se kaukana ole jatkuakseen taas.
Aiemmin hautajaiset oli melkolailla itsestään selvä ja kaiken muun ohimenevä tapahtuma ja nyt sanon että, se oli hyvä asia. Nykyään hautajaisten edellä menoa on helposti kuin Luukkaan evankeliumin 14. luvussa, että yhellä on seminaari, toisella työmatka, kolmas on ulkomailla, neljännellä autonvaihto, viidennellä liian vilkkaat lapset, kuudennella taloyhtiön talkoot, seitsemännellä päänsärky, kahdeksatta ahdistaa, yhdeksättä ei huvita, ja kymmenes tulis, mutta on vanha, ei oo kyytiä eikä ole varaa.
Ja kuitenkin en oo koskaan hautajaisvieraana oltuani ajatellut, että oli turha reissu. Aina siellä on itekin saanut lohtua ja oppinut lähimmäisyyttä. Tuon taivaisten todellisuus ja onko sitä, on meiltä vielä  paksun esiripun takana, jo lapsesta asti mä oon kuitenkin kuvitellut kristinuskon perinteen mukaan jonkinlaisia iloisia jättijuhlia, joissa on kaikista juhlista parhaat puolet ja joissa on kaikki sukupolvet onnellisesti läsnä. Oisko se ees mahdollista, kun ei maan päällä elossakaan saada ihmisiä sopuun ja koolle. Ne taivaan juhlat ne alkais ja kaikki, kaikki olis valmista. Ja kaikki emäntiä myöten olis pöydässä yhtä aikaa kännykät kiinni, kukaan ei olis myöhässä tai perunu, kukaan ei mököttäis eikä kännäis niin että puhuu ikäviä. Ja mitä mä kaikkein eniten ootan niin sitä että sulassa ja sovussa istuisi ne, jotka täällä ei ole voinut sietää toisiaan. Me jotka ei olla puheväleissä, ne jotka aina pahoittaa toisten mieliä ja ne jotka aina pahoittaa oman mielensä. Taitaa olla liian hurja optio. Pitäisikö sittenkin tehdä parhaamme tässä ajassa ja kasvattaa voimia tai ostaa kukkia, viedä kukkia eläville.
Rukoillaan
Pyhä Jumala, Suuri Tuntematon, anna meille voimia nyt ja tässä kohti ääretöntä ja sen yli. Aamen

Hartaushakuna etsin aamuhartautta tekstiversiona. Kirkkoherra Olavi Virtanen oli päättänyt, ettei tekstiä julkaista. Ajankohtaisuuden vuoksi kirjoitin sen näkyviin itselleni ja muille, joille läheisen kuolema ja hautajaiset ovat ajankohtaisia. Siksi kai tekstin muokkaaminen tapahtui Kirkon viestinnästä sovitulla tavalla.