Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Päivän mietelause: Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Päivän mietelause: Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Hartaudet: Aamuhartaus 12.10. professori Paavo Kettunen, Joensuu
Aamuhartaus ke 12.10.2016
Paavo Kettunen, Professori, Joensuu
Oliko niin, että yritin pyristellä vastaan? Jumala kuitenkin piti kiinni: ei tuonne, vaan tänne! En minä valinnut tietä, vaan tie kutsui minut.
1960-luvun lopun pienestä itäsuomalaisesta pitäjästä lähteneen nuoren tilannetta kuvaa se, että mennessäni pyrkimään teologiseen menin samalla ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Kun perheessä ei ollut autoa ja taloudellinen tilanne oli niukka, ei etelän matkoihin ollut mahdollisuutta.
Opiskeluaika oli maailmankuvan avartamisen ja omien juurien etsimisen aikaa. Ensimmäisenä vuonna en ensisijaisesti opiskellut. Kuljin ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa ryhmissä. Oman paikan löytäminen ei ollut helppoa. Vähitellen ujo maalaispoika sai lisää rohkeutta ja uskalsi lähteä uusillekin poluille. Vahvistui kokemus, että siivet elämässä voisivatkin kantaa.
Ensimmäiset kokemukset kansainvälisyyteen ja ihmiskunnan ykseyteen sain opiskeluaikani loppuvaiheessa, työskennellessäni 1970-luvulla Rotterdamin merimieskirkolla ja opiskellessani Saksassa. Saman opiskelija-asuntolan käytävän varrella asui opiskelijoita 17 eri maasta. Tällöin tajusin, kuinka paljon yhteistä meillä kaikilla oli erilaisista taustoistamme – kielestä, kansallisuudesta ja uskonnosta – huolimatta. Kaikilla oli kaipuu tulla nähdyksi, rakastetuksi ja välitetyksi, löytää mielekkyys ja läheisiä ihmissuhteita.
Varsin pian Saksassa vietetyn vuoden jälkeen valmistuin ja minut vihittiin papiksi vuonna 1974. Ensimmäinen työpaikkani oli Polvijärven seurakunnassa. Kiitollisena muistan silloista esimiestäni, kirkkoherra Esko Jalkasta. Hän antoi minulle tilaa ja mahdollisuuksia kokeilla omia ideoitani. Ne vahvistivat kutsumustani ja kokemusta, joka kantoi eteenpäin. Samoin toimintani myöhemmin opiskelijapappina Kuopiossa muutti lapsuuden pessimististä minäkuvaani. Luottamus elämään ja kannettuna olemiseen vahvistui.
Yhteisöllisyyden kokeminen työssä oli niin voimakasta, intensiivistä ja elämälle voimaa ja sisältöä antavaa, että kaipuu omasta perheestä siirtyi eteenpäin. Kun minuun luotettiin, saatoin itsekin paremmin luottaa itseeni.
Olen monesti ajatellut, kuinka tärkeitä juuri ensimmäiset työpaikat ovat nuorelle ihmiselle koko elämänuran kannalta. Jos silloin luotetaan ja annetaan mahdollisuus toimia, kokeilla ja myös erehtyä, voi syntyä luottamus: minua tarvitaan, elämälläni ja työlläni on merkitystä.
Samalla kun sanon näin, ajattelen tänä päivänä ammatteihin valmistuvia. He joutuvat usein hyvinkin pitkään olemaan työttöminä. Näin heissä voi vahvistua päinvastainen kokemus: minua ei tarvita. En ole riittävän hyvä.
Taitaa olla niin, että me liian usein panemme vastakkain terveen itseluottamuksen ja luottamuksen Jumalaan. Itse asiassa on kysymys saman asian kääntöpuolista. Jumala, meidän luojamme ja elämämme ylläpitäjä on luottanut ja luottaa meihin niin paljon, että mekin saamme luottaa myös itseemme, hänen luomukseensa. Kieltäytyessämme vastuun ottamisesta, rohkeista valinnoista ja erehtymisenkin mahdollisuudesta, me voimme kieltäytyä juuri Jumalan meille osoittamasta tehtävästä ja luottamuksesta.
Kuinkahan paljon ihmisen itseluottamusta on vaarannettu mitätöimällä häntä hengellisesti? Jumala on saatettu vetää oman alistamistarpeen suojaksi. Tai kuinka paljon ihmisen hengellistä elämää on vahingoitettu leimaamalla ihminen vähäpätöiseksi ja mitättömäksi. Ihmisen, jonka itsetunto on poljettu maahan, voi olla hyvin vaikea luottaa myöskään Jumalaan. Itsensä vähättely voi olla jumalauskon pahin vihollinen.
Mutta ei asia noin yksioikoinen ole. Minua ovat tutkijana syvästi puhutelleet niiden – monesti alistetuiksi ja vähätellyiksi tulleiden – ihmisten kirjeet, joissa he ovat todenneet: vaikka kukaan muu ei minua hyväksyisi, minä tiedän, että Jumala hyväksyy minut. Vaikka en saa ihmisten rakkautta, minä tiedän, että kaiken yläpuolella on Joku, joka rakastaa minua ja jolle minä riitän.
Tämän päivän opiskelija- ja työelämä koettelee ihmisen itsetuntoa. Jatkuva suorittamisen, osaamisen ja paikkansa lunastamisen vaatimus voi viedä jaksamisen äärirajoille. Silloin on tärkeää sekä oma psyykkinen turvallisuus että se turvallisuus, jonka kristillinen usko voi antaa. Elämäni ei lepää vain minun omilla harteillani. Minua kannattavat iankaikkiset käsivarret.
Virsi: 489:2-3
Aamuhartaus ke 12.10.2016
Paavo Kettunen, Professori, Joensuu
Itseluottamus ja luottamus Jumalaan
Mitä näenkään tänään elämäni taustapeilistä? Näen nuoren ylioppilaan, joka on hakeutumassa opiskelemaan. Kiinnostusta herättävät psykologia, historia, teologia ja sosiaalityö. Loppujen lopuksi en hakenut minnekään muuanne kuin Helsingin teologiseen tiedekuntaan. Kun yritin hakea muualle, tuli aina jokin sisäinen este: Ei tuo ei ole minun tieni, eikä minun paikkani.Oliko niin, että yritin pyristellä vastaan? Jumala kuitenkin piti kiinni: ei tuonne, vaan tänne! En minä valinnut tietä, vaan tie kutsui minut.
1960-luvun lopun pienestä itäsuomalaisesta pitäjästä lähteneen nuoren tilannetta kuvaa se, että mennessäni pyrkimään teologiseen menin samalla ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Kun perheessä ei ollut autoa ja taloudellinen tilanne oli niukka, ei etelän matkoihin ollut mahdollisuutta.
Opiskeluaika oli maailmankuvan avartamisen ja omien juurien etsimisen aikaa. Ensimmäisenä vuonna en ensisijaisesti opiskellut. Kuljin ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa ryhmissä. Oman paikan löytäminen ei ollut helppoa. Vähitellen ujo maalaispoika sai lisää rohkeutta ja uskalsi lähteä uusillekin poluille. Vahvistui kokemus, että siivet elämässä voisivatkin kantaa.
Ensimmäiset kokemukset kansainvälisyyteen ja ihmiskunnan ykseyteen sain opiskeluaikani loppuvaiheessa, työskennellessäni 1970-luvulla Rotterdamin merimieskirkolla ja opiskellessani Saksassa. Saman opiskelija-asuntolan käytävän varrella asui opiskelijoita 17 eri maasta. Tällöin tajusin, kuinka paljon yhteistä meillä kaikilla oli erilaisista taustoistamme – kielestä, kansallisuudesta ja uskonnosta – huolimatta. Kaikilla oli kaipuu tulla nähdyksi, rakastetuksi ja välitetyksi, löytää mielekkyys ja läheisiä ihmissuhteita.
Varsin pian Saksassa vietetyn vuoden jälkeen valmistuin ja minut vihittiin papiksi vuonna 1974. Ensimmäinen työpaikkani oli Polvijärven seurakunnassa. Kiitollisena muistan silloista esimiestäni, kirkkoherra Esko Jalkasta. Hän antoi minulle tilaa ja mahdollisuuksia kokeilla omia ideoitani. Ne vahvistivat kutsumustani ja kokemusta, joka kantoi eteenpäin. Samoin toimintani myöhemmin opiskelijapappina Kuopiossa muutti lapsuuden pessimististä minäkuvaani. Luottamus elämään ja kannettuna olemiseen vahvistui.
Yhteisöllisyyden kokeminen työssä oli niin voimakasta, intensiivistä ja elämälle voimaa ja sisältöä antavaa, että kaipuu omasta perheestä siirtyi eteenpäin. Kun minuun luotettiin, saatoin itsekin paremmin luottaa itseeni.
Olen monesti ajatellut, kuinka tärkeitä juuri ensimmäiset työpaikat ovat nuorelle ihmiselle koko elämänuran kannalta. Jos silloin luotetaan ja annetaan mahdollisuus toimia, kokeilla ja myös erehtyä, voi syntyä luottamus: minua tarvitaan, elämälläni ja työlläni on merkitystä.
Samalla kun sanon näin, ajattelen tänä päivänä ammatteihin valmistuvia. He joutuvat usein hyvinkin pitkään olemaan työttöminä. Näin heissä voi vahvistua päinvastainen kokemus: minua ei tarvita. En ole riittävän hyvä.
Taitaa olla niin, että me liian usein panemme vastakkain terveen itseluottamuksen ja luottamuksen Jumalaan. Itse asiassa on kysymys saman asian kääntöpuolista. Jumala, meidän luojamme ja elämämme ylläpitäjä on luottanut ja luottaa meihin niin paljon, että mekin saamme luottaa myös itseemme, hänen luomukseensa. Kieltäytyessämme vastuun ottamisesta, rohkeista valinnoista ja erehtymisenkin mahdollisuudesta, me voimme kieltäytyä juuri Jumalan meille osoittamasta tehtävästä ja luottamuksesta.
Kuinkahan paljon ihmisen itseluottamusta on vaarannettu mitätöimällä häntä hengellisesti? Jumala on saatettu vetää oman alistamistarpeen suojaksi. Tai kuinka paljon ihmisen hengellistä elämää on vahingoitettu leimaamalla ihminen vähäpätöiseksi ja mitättömäksi. Ihmisen, jonka itsetunto on poljettu maahan, voi olla hyvin vaikea luottaa myöskään Jumalaan. Itsensä vähättely voi olla jumalauskon pahin vihollinen.
Mutta ei asia noin yksioikoinen ole. Minua ovat tutkijana syvästi puhutelleet niiden – monesti alistetuiksi ja vähätellyiksi tulleiden – ihmisten kirjeet, joissa he ovat todenneet: vaikka kukaan muu ei minua hyväksyisi, minä tiedän, että Jumala hyväksyy minut. Vaikka en saa ihmisten rakkautta, minä tiedän, että kaiken yläpuolella on Joku, joka rakastaa minua ja jolle minä riitän.
Tämän päivän opiskelija- ja työelämä koettelee ihmisen itsetuntoa. Jatkuva suorittamisen, osaamisen ja paikkansa lunastamisen vaatimus voi viedä jaksamisen äärirajoille. Silloin on tärkeää sekä oma psyykkinen turvallisuus että se turvallisuus, jonka kristillinen usko voi antaa. Elämäni ei lepää vain minun omilla harteillani. Minua kannattavat iankaikkiset käsivarret.
Virsi: 489:2-3
Konsertteja: Tapiolan kuoron levynjulkistamiskonsertti
Tapiolan kuoro, johtaa Pasi Hyökki. Ohjelmassa Jean Sibeliuksen kuorolauluja lapsikuorolle sovitettuina.
Sortunut ääni, op. 18/1 (Kanteletar)
Terve, kuu, op. 18/2 (Kalevala)
Aamusumussa (J.H. Erkko)
Kansakoululaisten marssi ("Onnen Pekka")
Carminalia (Piae cantiones, sov. Moran Magen)
Ecce novum gaudium
Angelus emittur
In stadio laboris
Kantat (Walter von Konow)
Koulutie (V.A. Koskenniemi)
Venematka, op. 18/3 (Kalevala)
Saarella palaa, op. 18/4
Min rastas raataa (Kanteletar)
Humoreski, op. 108/1 (Larin-Kyösti)
Ne pitkän matkan kulkijat, op. 108/2 (Larin-Kyösti)
Kotikaipaus (Walter von Konow)
Veljeni vierailla mailla (Juhani Aho)
Drömmarna (Jonatan Reuter)
Lauluja vuoden 1897 promootiokantaatista op. 23:
Soi kiitokseksi Luojan (Ilta Koskimies)
Tuule tuuli leppeämmin (Ilta Koskimies)
Metsämiehen laulu, op. 18/5
Sydämeni laulu, op. 18/6 (Aleksis Kivi)
Konsertti on äänitetty Tapiolan kirkossa 7.10.2016. Toimittajana Anu Jaantila.
Tapiolan kuoro, johtaa Pasi Hyökki. Ohjelmassa Jean Sibeliuksen kuorolauluja lapsikuorolle sovitettuina.
Sortunut ääni, op. 18/1 (Kanteletar)
Terve, kuu, op. 18/2 (Kalevala)
Aamusumussa (J.H. Erkko)
Kansakoululaisten marssi ("Onnen Pekka")
Carminalia (Piae cantiones, sov. Moran Magen)
Ecce novum gaudium
Angelus emittur
In stadio laboris
Kantat (Walter von Konow)
Koulutie (V.A. Koskenniemi)
Venematka, op. 18/3 (Kalevala)
Saarella palaa, op. 18/4
Min rastas raataa (Kanteletar)
Humoreski, op. 108/1 (Larin-Kyösti)
Ne pitkän matkan kulkijat, op. 108/2 (Larin-Kyösti)
Kotikaipaus (Walter von Konow)
Veljeni vierailla mailla (Juhani Aho)
Drömmarna (Jonatan Reuter)
Lauluja vuoden 1897 promootiokantaatista op. 23:
Soi kiitokseksi Luojan (Ilta Koskimies)
Tuule tuuli leppeämmin (Ilta Koskimies)
Metsämiehen laulu, op. 18/5
Sydämeni laulu, op. 18/6 (Aleksis Kivi)
Konsertti on äänitetty Tapiolan kirkossa 7.10.2016. Toimittajana Anu Jaantila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti