Professori Paavo Kettunen, Joensuu
Virsi 560: 3, 4. Virsi alkaa sanoin: "Maat, metsät hiljenneinä", Topi Lehtipuu (tenori), Jonte Knif (positiiviurut), Jarmo Julkunen (teorbi), Mikko Perkola (viola da gamba)
Aamuhartaus ke 05.10.2016
Paavo Kettunen, Professori, Joensuu
Lapsuuskodin lähtökohdat
Kun katson elämäni taustapeiliin, on jotenkin hahmotettava ne lähtökohdat, joista tulen. Olen syntynyt maamme itäisimmässä kunnassa, Ilomantsissa, 13-lapsisen perheen nuorimmaksi lapseksi.Perheemme asui ilmeisesti paikkakunnan korkeimmalla vaaralla. Lapsuudessa sieltä näkyi monen pitäjän kirkontornit.
Yksi lapsuusperheemme tyypillinen piirre oli köyhyys ja niukkuus. Parinkymmenen hehtaarin maatila ei tahtonut riittää elannoksi suurelle perheelle. Maito- ja lihatuotteet saatiin omasta karjasta, mutta käteisestä rahasta oli aina puutetta.
Muistan, kuinka minua nolotti, kun minut oli lähetetty kyläkauppaan ostamaan 250 gr. hienoa sokeria: ”mihin tuokaan nyt teidän perheessä riittää?”, kuulin jonkun kaupassa sanovan.
Nälkää emme kuitenkaan nähneet, vaan aina vanhemmat keksivät jotakin ruokapöytään. Paljoltihan elettiin omavaraistaloudessa.
Muistan hyvin sen syyskuun ensimmäisen päivän aamun 60 vuotta sitten. Astelin kotivaaran rinnettä alas. Matka kansakoulun 1. luokalle oli alkanut.
Toinen lapsuuskodin muisto on, että vanhemmat halusivat panna lapsensa koulutielle. ”Jospa teidän elämänne olisi edes vähän helpompaa kuin meidän”, muistan isän sanoneen. Kaikilla vanhimmilla sisaruksillani ei vielä ollut mahdollisuutta oppikouluun. Niinpä heidät lähetettiin Lieksan kristilliseen kansanopistoon. Se oli körttiopisto ja sieltä Siionin Virret tulivat kotiimme.
Lapsuudessa kotona pidettiin usein seuroja. Kaikki huoneet olivat täpötäynnä väkeä. Monesti lauantai-iltaisin koko perheväki kokoontui saunan jälkeen veisaamaan Siionin Virsiä. Jokainen sai vuorollaan esittää virren, mutta lähes aina viimeisenä virtenä oli ”Tuon tästä päivästä kiitoksen sulle.” Nämä hetket rakensivat perheyhteyttä ja luottamusta Jumalaan elämän perustana.
Ehkä turvallisuudesta oli kyse siinäkin, kun kouluun lähtiessäni kävin vielä navettatöissä ollen äidin luona ja sain häneltä siunauksen: Jumala sinua tänäänkin siunatkoon!
Kolmas lapsuuskodin piirre on, että maalaistalo opetti lapsille työnteon. Jälkeenpäin olen tästä opetuksesta ollut kiitollinen. Lapsena se ei aina tuntunut miellyttävältä. Leikki ja lasten touhut eivät olleet yhtä arvokkaita. Piti tehdä sellaista, joka on hyödyllistä.
Minulla ei ole muistikuvaa terveestä isästä. Hän oli sodan aikana sairastunut sydän- ja verisuonitauteihin ja monesti lapsuudessa pelkäsin hänen kuolevan. Tästä näkökulmasta lapsuuden ehkä kaikkein suurin mullistus olikin äidin sairastuminen ja hänen pikainen kuolemansa juuri täytettyäni 11 vuotta. En vielä ollut toipunut äidin kuolemasta, kun isä kuoli ollessani 16-vuotias.
Molemmat menetykset tulivat aivan liian varhain. En vielä ollut valmis vastaamaan omasta elämästäni. Ympäristö tuki – varmasti hyvää tarkoittaen – mieluummin urhoollisuutta kuin heikkona olemista. Olisin kuitenkin tarvinnut tilaa molemmille, sekä selviytymiskamppailulle että heikkoudelle. Onneksi on sitten myöhemmin ollut ihmisiä, joille olen voinut olla myös heikko.
Juuri mahdollisuudessa olla heikko, piilee monesti vahvuuden siemen: heikkouden keskeltä nousee voima. Mitä läheisempi ja turvallisempi on suhteemme Jumalaan tai toiseen ihmiseen, sitä enemmän uskallamme olla myös heikkoja. Mahdollisuus olla positiivisessa mielessä heikko, voimaton ja apua tarvitseva, on voimaannuttavaa. Se edellyttää, että on joku, joka ottaa vastaan minun heikkouteni, kannattelee minua silloinkin, kun en itse jaksa. Tämä ”joku” on usein toinen ihminen. Usko luottaa siihen, että lopulta kaiken takana on Jumala, joka kantaa ja pitää huolta.
Kun minä olen heikko, silloin minä olen väkevä. Minun ei tarvitse teeskennellä olevani vahva. On joku, joka näkee minun heikkouteni – ja minä saan levätä. Ei tarvitse yrittää enempää.
Sitä on armo. Heikkoudessa täydellistyvä voima – se on käsittämätön. Se on salattu. Ei sitä tarvitse selittää. Se vain on.
En muista koskaan ajatelleeni, että vanhempieni kuolema oli minun syytäni. Enemmänkin koin, ettei se ollut Jumalan taholta reilua, että hän otti pois vanhempani, joita olisin vielä tarvinnut.
Tuon ajan tapahtumilla oli varmasti vaikutuksensa sekä omaan minäkuvaani että jumalasuhteeseen. Molempiin ne loivat epävarmuutta. Uskonnollinen ajatteluni oli tuolloin aika pessimististä ja ihmisen huonoutta korostavaa. Mikä siinä oli psyykkistä, mikä hengellistä, olen monesti kysynyt.
Jälkeenpäin olen hyvin kiitollinen kotipaikkakunnallani asuneelle siskolleni ja veljelleni, että sain käydä kouluni loppuun. Tunnistan siinä hyvän Jumalan huolenpidon ja kannattelun. Ilman sitä paljon huonomminkin olisi voinut käydä.
Nyt saan toistaa Sinulle nämä äitini päivittäin minulle osoittamat sanat: Jumala sinua tänäänkin siunatkoon!
Virsi: 560:3-4
Päivän mietelause
Mika Waltarin ajatuksia kirjasta Ihmisen ääni. Toim. Ritva Haavikko, WSOY 1978.
Ohjelma on tulossa kuunneltavaksi tänään klo 11.00
Käytän valmiita paketteja, kun ei mukamas ehdi tehdä omia eväitä. On niin paljon turhaa ja turhaa selvitettävää; kiistaton maksu perinnässä. Sekin voi aiheuttaa turhaa työtä virheellisen viitenumeron takia. Maksu palautetaan liikasuorituksena ja nyt ovat antaneet perittäväksi. Luulin maksukaton ylittyneen, kun palauttivat rahat tilille.
Aamun ajatus
Jos haluat tuntea menneen,
katso nykyisiä olosuhteitasi.
Jos haluat tuntea tulevan,
katso nykyisiä tekojasi.
Menneistä nousee mieleen samoja ajatuksia, joita aamuhartauspuhuja muistelee. Nykyiset teot ovat pitkälti toisten suunnitelemia. Villasukkien neulomisella en voi paljon vaikuttaa tulevaan.
Historiaa tämäkin 108 801 sivulla käynyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti