Aamuhartaus ti 28.08.2012
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Siemeniä mereltä
Runoilijatäti Anna-Maija ei toden totta ollut profeetta omalla
maallaan. Velipojat olivat jo 40-luvun lopulla tehneet väännelmiä hänen
esikoiskokoelmansa herkästä nimirunosta. Minä olin pannut merkille, että
runoilijatäti toi kirjoja omistuskirjoituksella – pyöreää käsialaa
punaisella ja vihreällä tussilla, katkoviivaa alla ja kolme pistettä
perässä – mutta en ollut suotta käännellyt kirjojen sivuja. Samanikäinen
serkkuni ei ollut tädin runoudesta vakuuttunut hänkään.
”Anna-Maija-tätinä minä asettaisin tavoitteen hieman korkeammalle ja
kirjoittaisin sivut täyteen”, kerrottiin hänen sanoneen.
Sitten olin tarpeeksi vanha saadakseni runoilijatädin tuoreimmasta
teoksesta ihan oman kappaleen. Vuorossa oli 1970-luvun alun kokoelma
Keskipäivän pilvi. En kertonut kenellekään, mutta kun olin yksin kotona,
luin runoja tyhjissä huoneissa ääneen. Helpolla ne eivät 12-vuotiasta
päästäneet. Näinä aikoina on puhuttava selvästi mutta onko muuta selvää
puhetta kuin puiden hengitys?, kysyi runoilijatäti.
Se oli sitä aikaa kun runoilijatäti Anna-Maija laajensi reviiriään ja
kiipesi ranskalaisen pikkukylän, Taizén, kukkulalle ja sai sen
ekumeenisessa yhteisössä lohdutusta hengellisen kodin puuttumisen
haavaan. Iltakaudet hän istui teekuppi kädessä siniseksi maalatussa
keittiössämme ja kertoi hiljaisen toivon vastarintaliikkeestä itäisen
Euroopan suljetuissa maissa.
Ymmärsin, että tämä oli nyt sitä, mistä runoilijatäti kirjoitti: Uskon
ettei ole muuta kuin taistelukutsu muuttamaan murhetta vihreydeksi.
Vapisutti, mutta halusin seistä siinä rintamassa.
Vasta vuosia myöhemmin otin hyllystä kaikki kapoiset kirjat. Niissä
seikkailivat seljat ja satakielet. Pähkinäpensas ojenteli niissä
pehmeitä lehtiään kuin myrkystä tietämätön lapsi, ja Jumalanäiti
ajelehti meressä surusta turvallisin kasvoin.
Minua kauhistutti ja minua ihastutti. Runoilijatätini Anna-Maija, miten
sinä piiloudutkaan puheenpulputuksesi taakse! Kun istut siinä teekuppi
kädessä, en voisi ikinä uskoa, että juuri sinä kirjoitit Jumalasta,
hyvin kaukana kellertävästä auringosta, ja uskomme rippeistä. Sinunko on
kuunneltava juurissa, maan hitaissa verkostoissa, toukkien jäisissä
onkaloissa? Sinunko on tykytettävä kinosten alla ja odotettava luolissa
hiljaisuuden avattuja vakoja, siemeniä mereltä?
Luin rivikaupalla suljettujen silmujen säkeitä. Kädestä pitäen opetti
runoilijatäti Anna-Maija riviensä väleissä matalaksi kasvamisen ja
hitaasti puhkeamisen, jähmettymisen ja sulamisen malttia vaativia
lakeja. Ei, ei opettanut. Puhui ennemmin itselleen silmunsa sisällä,
hauraintaan yhtä aikaa suojaten ja paljastaen. Tämän maiseman ääni on
viimeisten joutsenten käheä haukku – pidä sulaa auki!
Erityisen vaikutuksen minuun teki pieni, harmaa vuonna 1968 ilmestynyt
kokoelma Sateenkaari. Siinä tuoksui ruoho, ruoho ja persilja, se pieni
pimeässä metsässä kompastelevan keittiöveljen käteen osunut tupsu, kun
hän vihdoin, kuolemansairaan Fransiskuksen pyyntöä pitkään
vastusteltuaan jätti puutarhan kesyt, hoidetut käytävät ja suostui
kuuliaisuuteen, pyhään, iloiseen, yksinkertaiseen kuuliaisuuteen.
Tuntea tuoksu, sieraimet suurina. Olla enemmin aukko kuin muuri,
haihtumiseen suostuva vesi, joka kaikessa hiljaisuudessa syövyttää
kulkureittinsä vuorenkin läpi. Poleeminen asenne on väärä, sanoi
runoilijatäti Anna-Maija, ja minun sisäinen anarkistini kiukutteli
vastaan. Entä se taistelukutsu! Muuttamaan murhetta vihreydeksi!
Tulen juuri pukemasta runoilijatäti Anna-Maijaa arkkuun. Hänen
juhlapukunsa valkoista rintaa vasten lepää tulenpunainen kyyhkynen.
Käsissään hänellä on valkoinen ruusu, se lounatuulen ja sulaneiden
sydänten kukka. Hänen runonsa ovat levällään pöydälläni, elämässäni,
kaikki ne kaarnan alle helähtävät miekat ja ujosti tuoksuvat kukkavanat,
puutarhat, jotka puhkeavat yksinäisten ja ulkopuolella odottavien
rajuja leikkejä varten.
Puun suonet sulkeutuivat, kirjoitti runoilijatäti Anna-Maija ja keksi jo
seuraavassa lauseessa: Niinpä muutimme talveksi ruohonjuureen. Täällä
on tilaa mykkyydelle, sikiönä nukkuvalle luottamukselle.
En ymmärrä pimeyden ja valkeuden erottamista. Tähän valoon mahtuvat kaikki pimeydet kasvokkain.