torstai 10. helmikuuta 2011

Enkeleitä lepakkoluolassa

Turhautuneena jään tutkimaan vanhan koneen tiedostoja. Tässä ajassa on jotakin samaa kuin Anne Frankin odottaessa piilopaikassa rauhan solmimista. Normandiassa oli alkanut maihinnousu sodan lopettamiseksi, mutta rauha ei ehtinyt tulla. Heidät keksittiin ja vietiin keskitysleirille. Ainoa elossa selvinnyt oli Frankin perheen isä. 

Jotakin tuttua kuulen menneestä ja iloitsen hyvistä asioista. Siitäkin, mitä mediamaksulla saan katsoa teeveestä ja yleareenasta. Kiintiöni on täynnä juhlien juhlista. Mitään suurempaa ei voi enää kohdalleni sattua kuin Placido Domingon juhlagaala kestoltaan 2 tuntia 40 minuuttia. 
Kaikki juhlan tunnusmerkit toteutuivat: Placido Domingo ja 70. syntymäpäivä. Esiintyjät esittivät onnittelunsa omilla suorituksillaan parhaalla mahdollisella tavalla. Suosiota osoittava yleisö, josta ei paljoa näytetty. Ei ollut mikään kolmenvartinkirkko, josta seurakunta puuttuu. 
Tämän jälkeen en katso tuntikausia kättelyä ja pukuselostuksia, mitä juhlavieraat ovat keksineet päällensä laittaa. Onko mekko takaperin vai etuperin, oikein vai nurinpäin kiireessä huiskahtanut. Kestääkö koko illan päällä vai pettääkö kiinnitykset ja mekko valahtaa alas? Itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa jokainen juhlii omaa tärkeyttään saatuaan kutsun juhliin. 

Melkein koko juhlagaalan voin katsoa YouTuben videoilta mediamaksulla, jos seuraava hallitus ei ole tehnyt päätöksiä, ettei yhteydet kuulu kaikille katsottavaksi veronluonteisista maksuista huolimatta. Kaikilta peritään, mutta mitään vastinetta maksulla ei saa. Siitä antoi esimakua välikysymyskeskustelu kestoltaan yhtä kauan kuin juhlagaala. Meillä ei osata juhlia eikä hoitaa asioita. Edustajilla ei ole mitään annettava, on vain omaneduntavoittelua. Tämä antaa läpileikkauksen meistä hyväksikäytetyistä suomalaisista. Olemme kohta kielivähemmistö kuin marilaiset naapurimaan rajojen sisäpuolelle jääneinä.

Ei saanut kansallikirjailija hoitoa sairauteensa, eli vain syksystä jouluun. Luonto vielä jotenkin selviää, kun oravat saavat pitää nahkansa. Vaihtuvat sukupolvet oravillakin. Mummon orava tarvitsee jo rollaattorin ja reinot käpäliin hiihdellessään hautausmaalla puolestani. Minun käymisestä syntymäkunnassani hautausmaalla on vierähtänyt muutama vuosi. Vein silloin isovanhempien hautakiveen muistolaatan sedälleni, joka ei saanut nimellistä hautapaikkaa v. 1918.

Jotakin kohta tapahtuu, saan lukea Keski-Karjalan-Nelosista. Tähän asti harvakseltaan olen seurannut kuntien yrityksiä jatkaa kuntina palvelujen tuottamista kerätyillä verorahoilla. Huijarit ovat jalkautuneet ympäri maata osaamatta tehdä mitään kuntalaistensa hyväksi. On parasta olla vähään tyytyväinen ja löytää nautintonsa sieltä, missä aina ei olla turpa rullalla.

Ei kommentteja: