Tarvitseeko siellä hautausmaalla niin usein käydä? Minä en ole haudanpalvoja. Näillä repliikeillä minua tentattiin, kun joku oli nähnyt minut isäni kanssa kulkevan hautausmaalla. Hautausmaa on ainoa hoidettu puutarha köyhtyvissä kirkonkylissä. Kukat tulee kastelluksi, kynttilät sytytetyksi, jos on haudalla kävijöitä. Oma havaintoni oli järjestys, kuinka naapurukset ja suku nukkuivat sovussa nurmen alla tai olivat hiekansyönnissä kuten epätoivoinen kohdaltaan sen ilmoitti. Suvun tutkiminen on tätä päivää. Sukukirjan kirjoittaminen on kallista. Tutkimisenkohteeksi päätyvät vain harvat sukuhaarat, jotka ovat kylliksi nimekkäitä tullakseen tutkituksi. Omasta henkilöhistoriastani muistan jotakin. Kirkonkirjat ja perimätieto tallentaa puuttuvat kohdat. Siitä kertoo isovanhempieni hautakiveen kiinnitettävä laatta setäni muistoksi.
"Minä en tunne sinua. Sinä olit pentuna kierosilmäinen rääpäle", oli naapurin tervehdys tavatessamme, kun palasin vanhempieni hoitajaksi 5-kymppisenä. Toistin nämä sanat Tuusniemelle vastaanoton tuoneelle silmälääkärille. Katsoin ihaillen lääkärin keinuvaa käyntiä. Tiesin hänen kilpatanssiharrastuksesta. Hän vilkaisi syntymävuottani, 1941.7.21. ja lohdutti. "Silloin oli muuta tekemistä, kun hoitaa ajallaan hoidettavissa olevia silmäsairauksia."
Näkökyvyn heikkenemisen muistan testatessani sitä peittämällä toisen silmän. Katsoin salmen yli saarenrantaa, joka oli vain musta aukko. Elämässäni on ollut vain hyviä valintoja. "Minystä ei tyllyt käsityönöpettäjää", sillä olisin neulanpistoihin tarvinnut hyvää näköä. Hierojana minulla on enemmän kuin näkökyky sormenpäissä. Sen ajan silmälääkäri peloitteli sanomalla: "Silmä joutaa harakoille." Suvussa on kulkenut käsityöammatti. Isoisäni oli "riätäli", samoin isä. Setäni oli vaatturinopin käynyt, torpparinpoika, osallistui nuortenrientoihin työväentalolla. Se koituikin hänen kohtalokseen. Hänet vangittiin punaisena niin kuin köyhän syntyperän mukaan monet muut.
Olen ferrarinpunainen ja tänä päivänä toiset punaiset ovat minua viemässä EU:n naistyöhön katuhuoraksi ammattini perusteella. Historia toistaa itseään, kun sitä eletään omistajien ehdoilla. Naapurin naista katsoessa en osannut kohdentaa näkemääni tasapainoon. Suun ilme kertoi katkeruudesta, selkä näytti Z-kirjaimelta. Hän yritti vierittää syykseni sydänkohtauksensa, jonka sai muutaman päivän kuluttua käytyään tilittämässä elämäänsä tilaamalla hieronta-ajan.
"Mitä se lounatuuli itkee?" Yritän muistella kuin pieni poika etsiessään "mänökkäitään" mummon kehoituksesta. "Sillä vammoillamme me rakastamme" ja kirjoitamme, emme akateemisilla suurilla rahoilla, joiden vähyyttä epäiltiin yrittäessäni saada omaishoitajille rahoitusta "Kertomukset kirjaksi- verkkokurssia" varten. Johtaja epäili myös omaishoitajan järjenköyhyyttä antamalla uusia linkkejä "muinaismummojen muistelupiiriin" ja ammattikorkean oppilastyönä järjestämään lievästi dementoituneiden päivätomintaan.
Mahdollisuuksia on, mutta aika ei ole oikea. Tästä tuli projektini "Työnä ihminen, projektina elämä/Inhimillisten voimavarojen kehittäminen" potentiaalisten ongelmien ja mahdollisuuksien analyysi. Olen täynnä henkeä omaishoitajien puolesta puhuessani. Suru ulosheitosta on muuttunut ankaraksi iloksi, joka naurattaa tänä päivänä. Mitä tulikaan kirjoitetuksi, on tulostettuna näyttökansiossa. Vastakkain asettelussa voimme kumpikin sanoa: "Kirjoitin, mitä kirjoitin." Minulla ei ole syytä pyydellä anteeksi omasta eikä omaishoitajien puolesta. Akateemisilla on kollektiivisen anteeksipyynnön mahdollisuus, joten asia on loppuunkäsitelty tällä rintamalla. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen viisaudessaan lankeaa.
Isäni sanoi: "Kyllä ne ovat viisaita." Valistin häntä: "Tyhmiä ne ovat, että lävitse näkee ja ketunhännän kainalossa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti