Muistikolon kaivelua

Hämeenlinnan 1918 vankileirin naiskohtaloista
ilmestyy kirja ensi syksynä.

Kuva: YLE/Mikki Wallenius
Oman historian oireita aiheuttava häpeä tuntuu ihon sisällä omituisena vapinana. Saman on aiheuttanut punkin purema. Olen menettänyt kävelykyvyn, mutta teen matkaa omalla tavalla. Jos tuntisin huonoutta polvien nivelkivuista, eristäytyisin kokonaan ihmisten ilmoilta. Voimakorttini paljastus; Sitä mukaa kuin vauhtini hidastuu, muistini kirkastuu. Solu- ja ihomuisti ovat pettämättömiä, sanokoon kuka mitä tahansa verraten kävelyäni itse aiheutetuksi krooniseksi sairaudeksi.

Ilahduin ennen lähtöä pikavisiitille Tuusniemelle, kun löysin pienen vihreän miehen irtipoikki katkenneen jalkaterän. Vihreä pikku-ukko oli pääalaspäin riipunnassa posliinikukan rönsyssä. Oli pudonnut lattialle, kun toinen nilkka katkesi. Nyt saa levätä kärsimyksestä ja odottaa nilkan liimautumista sääriluuhun. Näin minäkin, missä bakteeri herää elämään. Woodoo-menot ovat ainut huvini seurata totisten torvensoittajien toilailuja politiikassa. Teeveetoimittajakin puhuu kantaaottaen tulevista hallitusneuvotteluista.

Entisen elämän muistot sadan vuoden ajalta nousevat pintaan aika-ajoin. Niitä on tarkasteltava tämän päivän tietämyksen ja tutkimuksen valossa. Tapahtumat ovat tosia, mutta miltä kantilta niitä tarkastelee, on oma valinta ja värittäytyminen. Samoista lähtökohdista valitaan puolet, miltä suunnalta on mahdollisuus saada enemmän etuuksia. Punaista Suomea ei löytynyt etsimisestä huuolimatta. Sen ajan kokemukset on jokaisella korvien välissä. Siellä kaikki älyllinen ja älytön aineisto muuntuu ajan saatossa. Joskus on helpompi olla viina- ja lääkehöyryissä, kuin selvin päin ratkaista ongelmansa tai oppia elämään sen kanssa.