Paras osa kotimatkasta on ollut 7 km kirkonkylän rannasta Vihtaniemelle. Ruuhka-Suomesta päivä junalla tai joskus bussilla Karvion kautta kissan kanssa tai ilman on matkamuistoina unohtumaton. Omaishoitajana katsoin virtuaalisesti Juojärvelle isä pyörätuolissa kaihoten kotiin. En ole ollut tekniikan ihmelapsi. Autoton, ajokortiton, veneetön ja 220 päivää työtön on suuri puutteeni. Soututaito airoilla on tallessa. Ukin opetus selvitä vesillä sai ihailevan tunnustuksen. Aallokko velloi sopivasti. Pieni tyttö pelkäsi keikutusta. Ukki vielä revitteli hakien suuria aaltoja kuin surfari. Silmät suurina tyttö kuiskaa: - Ukki, perkele?
Mitä tänä päivänä kuvat kertovat. Sinisimmät aallot jatkuvuutta, harmaat aallot toiselle seilata pilvenä ja toiselle maanpakolaisena. Ei aika eikä maantapa ollut oikea nauttia kaikkien luvatusta perintömaasta ja sen suomista mahdollisuuksista. Hyvä opetus on kuitenkin koettu todeksi.
Olimme Päijänteen saaressa mökillä. Huvilanomistaja järjesti veneajelun. Lähdimme tyynestä rannasta, kiersimme saaren toiselle puolelle Tehinselälle. Moottorin voimalla vene puski aaltojen läpi. Kasteli meidät läpimäräksi. Ei ollut pelastusliivejä eikä vettäpitäviä vaatteita. Tyttö istui hiljaa ja minä olin kiitollinen ukin opetuksesta vesillä:
- Ukki, perkele!
Hän ei olisi ikinä järjestänyt meille myrskyssä veneretkeä selviämisen äärirajoilla. Silloin pysyttiin maissa viikosta viikkoon, jos pohjoistuuli salmella nosti vaahtopäitä. Myrsky ja sumu ylätti pakollisilla veneretkillä, kun säätietoja ei vahdittu joka tunti. Lähdettiin, jos sää salli ja tehtiin jotakin muuta, kun myrskysi, jos ei ollut pakko ehtiä lääkärin luokse hengenpelastamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti