Radiohartaus 85 v

Aamuhartaus 14.8.2017 arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Virsi 532:1. Virsi alkaa sanoin: "Taas siunattu päivä nyt luo valoaan", Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut). 

Aamuhartaus

14.08.2017

John Vikström

Herra siunaa sinua

Tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa, messussa, ei yleensä tapahdu mitään yllättävää – ellei nyt käy esimerkiksi niin, että joku pyörtyy penkissä tai vaikkapa pappi alttarilla, mikä tietysti merkitsee aikamoista poikkeamista jumalanpalveluksen kaavasta. Yleensähän liturgia kulkee tuttua turvallista rataansa, useimmat virret ovat ennestään tuttuja kuten myös useimmat aiheet rukouksissa, ehkä saarnassakin.
Viime talvena sain kuitenkin kokea yllätyksen eräässä ihan tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa. Palvelus oli edennyt samaa tuttua rataa kuin ennenkin. Mutta sitten, juuri ennen kuin palvelus oli päättymässä, tapahtui jotain ennen kokematonta. Ulkonaisesti tämä tapahtuma oli hyvin pieni ja melkein huomaamaton poikkeama tavallisesta järjestyksestä, mutta ainakin minulle siitä tuli unohtumaton elämys. Tämä yllätys muodostui minulle todelliseksi hengelliseksi elämykseksi ja kokemukseksi. Uskallan jopa sanoa, että tästä pienestä poikkeamasta palveluksen kaavasta muodostui minulle merkillinen kokemus Jumalan ihmeellisestä kosketuksesta. Tämä kosketus tuntui vielä kun menin ulos kirkosta ja arvokkaana muistona se on jälkeenpäin usein täyttänyt minut erityisellä lämmöllä.
Mikä siinä oikein tapahtui? Messussa olimme tulleet siihen kohtaan, jossa pappi lausuu Herran siunauksen. Edellytin tietysti, että pappi aloittaa niin kuin aina on aloitettu: ”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä…” Mutta ei, ei hän näin aloittanutkaan, vaan hän sanoi: ”Herra SIUNAA teitä ja VARJELEE teitä.” Ja hän jatkoi samaan suuntaan, niin että koko siunaus yhtäkkiä tuntui aivan kuin uudelta siunaukselta – siunaukselta, jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. Pappi siis jatkoi: ”Herra KIRKASTAA teille kasvonsa ja ON teille armollinen. Herra KÄÄNTÄÄ kasvonsa teidän puoleenne ja ANTAA teille rauhan…”
Siis, ei mikään hurskas toivomus: Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen, vaan suora toteamus: Herra kirkastaa NYT teille kasvonsa ja on teille armollinen. Ei mikään varovainen anomus: Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan, vaan rohkea vakuutus: Herra kääntää NYT kasvonsa teidän puoleenne ja antaa teille rauhan.
Mikä tässä oli se joka teki minuun niin yllättävän syvän vaikutuksen? Luulen, että se oli Jumalan läsnäolon väkevä kokemus, Jumalan todellisen kosketuksen kokemus. Miten niin kävi? Mikä voisi olla selitys? En tiedä. Mutta on kai niin, että siunauksen tavallinen sanamuoto ”Herra siunatkoon ja varjelkoon” siirtää ainakin mielessämme Jumalan siunaamisen ja varjelemisen epävarmaan tulevaisuuteen. Joskus sitten kun tulen kirkosta kotiin Jumala toivottavasti siunaa.  Joskus sitten päivän aikana Jumala toivottavasti varjelee, muttei vielä täällä kirkossa. Vasta sitten. Näin saatamme usein ajatella, ehkä sitä selvästi tiedostamatta, ainakin minun kokemukseni perusteella.
 Mutta kun liturgi sanoo ”Herra siunaa teitä ja varjelee teitä”, saan suorastaan ravistavan muistutuksen siitä, että Jumala on läsnä pyhässä temppelissään. Tässä ja nyt, eikä vasta myöhemmin, Jumala levittää siunaavat kätensä ylleni. Tässä ja nyt Jumala sulkee minut varjelevaan ja suojaavaan syliinsä, eikä vasta mahdollisen hädän tai vaaran tullessa. Tässä ja nyt Jumala kirkastaa kasvonsa minulle ja on minulle armollinen, eikä vasta myöhemmin. Tässä ja nyt Jumala kääntää rakastavat kasvonsa minun puoleeni ja antaa minulle ihanan rauhansa. Kaikki nämä siunauksen fantastiset lahjat saan siis ottaa vastaan nyt heti ja kantaa niitä mukanani kun menen kirkosta ulos. Jotain tällaista minä olin siinä niin voimakkaasti  kokemassa.
Kun tulin kotiin minun piti tietysti tarkistaa minkälaiseen vallattomuuteen tuo pappi oli syyllistynyt äskeisessä palveluksessa kun hän oli tällä tavoin poikennut käsikirjasta. Oliko kyse vain jostakin äkillisestä, tosin aika fiksusta, päähänpistosta, vai löytyisikö jokin muu selitys, ehkä jokin selkeä ja hyväksyttävä perustelukin?
Ja löytyihän se. Herran siunauksen sanat on otettu suoraan Raamatusta, kohdasta jossa kerrotaan miten Mooseksen veli Aaron ja hänen poikansa saivat Jumalalta kehotuksen siunata Israelin kansaa juuri näillä tutuilla sanoilla: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua jne. Välittömästi tämän kehotuksen perässä on Raamatussa kohta, joka vasta nyt aukeni minulle kun tuo kirkossa kokemani yllätys oli avannut silmäni näkemään.  Siinä raamatunkohdassa Jumala nimittäin lupaa: ”Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” (4. Moos 6:22-26)
”Kun he näin siunaavat … minä annan.” Näin Jumala lupaa. Siis: Jo sillä hetkellä kun Aaron ja hänen poikansa lausuvat tuon siunauksen sanat, eikä vasta myöhemmin, Jumala antaa kaiken sen mikä siunauksessa mainitaan!
Näin ollen saan tänä aamuna, Jumalan sanan valtuuttamana, lausua Herran siunauksen uudella sanamuodolla, ja sinä saat luottavaisesti ja rohkeasti ottaa vastaan Jumalan siunauksen kaikki lahjat nyt heti päivän alkaessa:
Herra siunaa sinua ja varjelee sinua. Herra kirkastaa kasvonsa sinulle ja on sinulle armollinen. Herra kääntää kasvonsa sinun puoleesi ja antaa sinulle rauhan. Aamen

Sateenkaariunet

Aamuhartaus 31.7.2017 pastori Jussi Laine, Tampere
Hartauden musiikki: "Sateenkaariunet", säv. san. Jaakko Löytty, sov. Pekka Nyman, es. Ilta Fuchs (laulu), Mikko Iivanainen (kitara), Hannu Rantanen (basso), Pekka Nyman (marimba, lyömasoittimet), Sami Koskela (rummut).

Toivon tuoja

Rumpali-rovasti Matti J. Kuronen
Puhelimen päässä on nyt Matti J. Kuronen, jota on kuultu pitkään myös Yle Radio 1:n aamuhartauksissa. Toivon tuojaksi Kurosen ilmoittivat hänen ystävänsä Lauri ja Eeva Sisko Vaalgamaa, jotka kirjoittivat näin:
“Matti Kuronen on eläkkeellä oleva lappeenrantalainen rovasti, perheneuvoja, joka omintakeisella rohkeudella, tyylillä, huumorilla, viisaudella, empaattisuudella on auttanut lähimmäisiään monenlaisissa asioissa. Syvällinen, ihmisiä kunnioittava, ortodoksipapin kaveri, rumpali, sana-akropaatti.”
Matti J. Kuronen on toiminut pappina, rovastina, seksuaaliterapeuttina, mielenterveysseuran puheenjohtajana, parisuhdeneuvojana, perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana sekä Tuonen tupa -kahvilassa, jossa käydään elävää keskustelua kuolemasta.
Kurosta haastattelee Heikki Puskala, jota mietitytti, mahtaako toivottomuus olla keskeisesti esillä moisissa tehtävissä toimiessa.

Musiikkivieras 21.7.2017

Suomalaista laululyriikkaa
Heikki Salon sanoittama laulu Voipallo, Fazer Finnlevy, 1992. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma. 

Näistä levyistä en luovu: Musiikkivieraana kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä

Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä ei edes omista CD-soitinta, mutta silti kotona on levysoitin aina pyörimässä. Vinyylilevyissä hän on pitkän linjan asiantuntija, ja nytkin on tilauksia vetämässä Lyypekin ja Lontoon levykaupoissa. Vinyylin uuden tulemisen myötä valikoima ei kotimaassa siltikään ole riittävä. Lempilevyjään hän ostaa heti useampia kappaleita, ne kun kuluvat jossain vaiheessa puhki kuitenkin.
Miina Äkkijyrkkä on kulttuurin suurkuluttaja, joka matkoillaankin etsiytyy välittömästi konserttiin, keikalle, kirkkoon tai jazzklubille. Elämykset ovat voimakkaita ja suosikit kestäviä, vaikka maku vaihteleekin elämäntilanteen mukaan. Mutta intohimo musiikkiin on syvä, eikä musiikin parantavasta ja eheyttävästä vaikutuksesta ole epäilystäkään. Siionin virsistä se alkoi, ja lapsuudenkodin musiikilliset eväät ovat kantaneet katedraalien holvistoissa soivaan Bachiin - ja kaikkeen siltä väliltä. Seuraava työmatka vasikka-aiheisia veistoksia tekemään suuntautuu Kuubaan, ja paikallisten hitsaajien ohella Äkkijyrkkä aikoo tutustua myös saaren värikkääseen musiikilliseen maailmaan.
Ohjelmassa kuultu musiikki:
Kansansävelmä, sanat Väinö Malmivaara: Kun synnyin armon aikahan (Siionin virsi 192)
Es. Herännäisylioppilaiden kuoro, joht. Markku Kilpiö
Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli op. 47, katkelma 2. osasta Adagio di molto
Es. Viktoria Mullova, viulu, ja Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Seiji Osawa
Pjotr Tshaikovski: Juhla-alkusoitto op. 49 "1812"
Es. Minneapolisin sinfoniaorkesteri, joht. Antal Dorati
Mark Knopfler: Love Over Gold
Es. Dire Straits
Jack Lawrence/Arthur Altman: All or Nothing at All
Es. Billie Holiday, laulu, sekä yhtyeessä Harry "Sweets" Edison, trumpetti, Ben Webster, tenorisaksofoni, Jimmy Rowles, piano, Barney Kessel, kitara, Red Mitchell, kontrabasso, ja Alvin Stoller, rummut.
Dietrich Buxtehude: Fuuga fis-molli BuxWV146
Es. Kari Vuola, Naantalin luostarikirkon urut
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467
Es. Maurizio Pollini, piano, ja Wienin filharmonikot, joht. Maurizio Pollini
Leonard Cohen: Famous Blue Raincoat
Es. Leonard Cohen, laulu ja kitara sekä yhtye
Mikael Nyberg, sanat Immi Hellén, sov. Esa Helasvuo: Paimenpoika
Es. Vesa-Matti Loiri ja yhtye
J.S. Bach, suom. Ilta Koskimies: Rakkahin Jeesus
Es. Petteri Salomaa, baritoni, ja Anssi Mattila, urut

Suomalaista laululyriikkaa
Jarkko Martikaisen sanoittama laulu Toivon kappaleita, Levy-yhtiö 2009. Lukijana kuuluttaja Charlotta Hagfors. 

 

Toivon heinäkuu

Aamuhartaus 13.7.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Toivon heinäkuun aamuhartaus.
toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Virsi 289:1, 2. Virsi alkaa sanoin: "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja". Psallamus-kuoro, ilmo riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut). 

Aamuhartaus

13.07.2017

Kaisa Raittila

Selviytyjän kertomus

Rakkaat pyhäkoululaiset, hyvää huomenta! Tänään meillä on aiheena toivo. Kerron siitä kolme tarinaa. Harmi kyllä, ne eivät ole sankaritarinoita, joista tiedän teidän erityisesti pitävän. Näiden tarinoiden päähenkilöt ovat minun mielestäni kuitenkin vielä tärkeämpiä. He ovat selviytyjiä. Juuri sellaisia saa aikaan toivo.
Ensimmäinen selviytyjä on Ruut. Hän on rakastunut maahanmuuttajamieheen, joka on paennut kotimaansa huonoja oloja. Miehen koko perhe on tullut vieraaseen maahan paremman elämän toivossa. Mutta sitten Ruutin mies ja miehen veli ja isäkin kuolevat. Perheen naiset jäävät yksin. Leskinä heillä ei ole selviytymisen toivoa. Ruutin maahanmuuttaja-anoppi alkaa suunnitella paluuta kotimaahansa. Ruutille ja toiselle miniälleen hän yrittää vakuutella, ettei heidän kannata lähteä mukaan. Täällä heidän omassa maassaan heidän on helpompi löytää uusi mies tai saada turva lapsuutensa perheessä.
Toinen miniöistä päättääkin jäädä, mutta Ruut ei ota anopin lempeitä estelyitä kuuleviin korviinsa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään”, Ruut sanoo. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Niin tämä omalle tehtävälleen uskollinen nuori nainen tulee erinäisten tapahtumien kautta lopulta pelastaneeksi miehensä suvun perinnön ja maineen. Torjuttuna ja pelättynä vierasmaalaisena hänestä tulee anoppinsa kotimaassa kuninkaan ja lopulta koko maailman pelastajan esiäiti.
Toinen selviytyjä on Daavid, tämän Ruutin jälkeläinen, se kuningas. Kuumana kesäiltana hän kävelee unettomana kattoparvekkeellaan ja näkee samaisessa kesäillassa peseytymässä ihanan kaunottaren. Vaimoja ja naisia Daavidilla on jo muille jakaa ja sotavoittoja ja Jumalan siunauksiakin siinä määrin, että se kaikki on saanut hänet luulemaan itsestään liikoja. Hän nimittäin kutsuu kauniin kylpijättären vuoteeseensa ja hyväksikäyttää Batsebaa surutta, vaikka Batseba on Daavidin uskollisen sotapäällikön vaimo. Batseba tulee tuosta hyväksikäyttäjän himokkaasta yöstä raskaaksi. Peittääkseen jälkensä Daavid yrittää ensin saada Batseban miehen makaamaan vaimonsa kanssa kuin lapsi olisi hänen eikä Daavidin, mutta kun sekään ei auta, hän lähettää Batseban miehen eturintamaan, ja Uria kuolee. Batseban Daavid haetuttaa jatkoksi muiden vaimojensa ketjuun.
Tämäkö mies selviytyjä? ihmettelet sinä, rakas pyhäkoululainen. Anna kun kerron. Käy nimittäin niin, että Daavidin Jumala ei katso Daavidin tekoa hyvällä, vaan lähettää häntä moittimaan profeetta Natanin. Hän kertoo Daavidille tarinan köyhästä miehestä ja hänen silmäterästään, pikku karitsasta, jonka rikas mies laittaa ruuaksi, kun ei raaski teurastaa omaa lammastaan. Daavid närkästyy kovasti rikkaalle miehelle. ”Kuoleman oma tuollainen säälimätön olento”, hän sanoo. ”Sinä olet se mies”, sanoo Natan.
Silloin Daavid näkee, mitä on tehnyt. Hän joutuu tunnontuskaan ja katuu. Sekään ei riitä, vaan hänen maineikkaaseen täydellisyyteensä tulee paha särö. Vielä tänäkin aamuna hänen säälimättömästä petoksestaan kerrotaan. Kaiken lisäksi Batseban synnyttämä lapsi kuolee, vaikka Daavid kuinka rukoilee ja paastoaa. Daavidin nimiin kirjatuista psalmeista monet kertovat syvästä katumuksesta ja oman rajallisuuden tunnustamisesta. Ne ovat Daavidin selviytymisen ehdot.
Kolmannet selviytyjät ovat joutuneet myrskyn silmään. Yhdet porukassa ovat sitä mieltä, ettei hommaan olisi pitänyt ryhtyä lainkaan tai ainakin olisi pitänyt ennakoida katastrofin merkit. Toiset keskittyvät analysoimaan tapahtunutta. Kolmannet alkavat välittömästi toimia pelastaakseen sen mikä pelastettavissa on. He herättävät projektin johtajan. Projektin johtaja katselee myrskyä, joka on saanut muut suunniltaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyy. Kuka täällä nostatti tällaisen aallon? Mitä pelättävää teillä on? Minähän vastaan tästä projektista. Miksi ette luottaneet minuun?
Rakkaat pyhäkoululaiset, myös ne, jotka eivät luota, voivat selviytyä. Riittää, että joku toinen luottaa. Sellaista kutsutaan Kristuksen kirkoksi.
Voisin sanoa, että selviytymisen kannalta tärkeää on kukkia siinä, missä on, kuten Ruut, tai tunnustaa virheensä niin kuin Daavid. Voisin puhua toivosta, joka syntyy siitä, että tuntee itsensä merkitykselliseksi tai vapautuu vuosien syyllisyydestä tai vuosien kaunasta, tai toivosta, joka syntyy helpotuksesta, kun tajuan Jeesuksen nukkuvan päiväuniaan veneen kokassa myrskyni keskellä, ja olen hiessä kaikesta omasta huseeraamisestani.
Mutta en puhu nyt sellaisesta, koska toivo on paljon pienempi, paljon huomaamattomampi.
Muistatko Mooseksen Jordanin rannalla, viimeisen vuorensa rinteellä? Hän on kaikkien maailman ryhmämatkojen ensimmäinen matkanjohtaja ja hän on juuri tuonut kitisevän joukkonsa hiekkamyrskyisen autiomaan läpi. Hän näkee joen toisella puolella maan, jonka Jumala on luvannut tulvivan maitoa ja hunajaa. Ja hän tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään sinne.
Toivo ei vaadi, että luotan siihen. Se luottaa minuun. Vaikka en pääsisi perille, autiomaassa tarpomani askeleet on kirjoitettu muistiin.
Ja vaikka sitä ei ole kirjattu Mooseksen selviytymiskertomukseen, tuuli saattoi – näin haluan uskoa – tuuli saattoi tuoda hänen sieraimiinsa maidon ja hunajan tuoksun.

Tämän runon haluaisin kuulla

Tämän runon haluaisin kuulla: Tämän runon haluaisin kuulla. Kenelle sinä haluaisit omistaa runon?

Kenet haluaisit yllättää runolla? Toivo runoja rakkaallesi, naapurillesi, ystävällesi, opettajallesi, työkaverillesi, vanhemmillesi, kansanedustajille, vihamiehellesi tai vaikka metsän puille. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa toteutetaan kuuntelijoiden runolahjoja lauantaina 8.7. klo 19.03 alkaen.
Lähetykseen ei voi soittaa, siksi kaikki toiveet pyydetään ennakkoon sähköpostilla toive.runot@yle.fi tai kirjepostina osoitteeseen PL 79, 00024 Yle. Liittäkää mukaan toivojan nimi ja puhelinnumero.
Kuulijoiden toiverunoja tulkitsevat Erja Manto, Ella Pyhältö ja Tuukka Vasama. Kajaanin Runoviikolta lähetettävän ohjelman toimittaa Minna Joenniemi. Ohjelmassa ovat mukana myös Tanssiva karhu ja Kääntäjäkarhu -voittajat.
 

Yön synkkyys ei ole yötä

Aamuhartaus 6.7.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.). 

---

Aamuhartaus

06.07.2017

Kaisa Raittila

Kareemin kuolema

Kesäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä kuoli lahtelaisessa sairaalassa Kareem, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kerrottiin saaneen hoitoa vakavaan sairauteensa liian myöhään. Mistä lopulta oli kyse, en tiedä, mutta rauha Kareemille ja rauha hänen irakilaiselle äidilleen, joka netin kautta seurasi poikansa kuolemaa ja saattoi häntä rukouksin viimeiseen asti.
Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?  
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.
Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!
Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.