Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.).
Aamuhartaus
06.07.2017
Kareemin kuolema
Kesäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä kuoli lahtelaisessa sairaalassa Kareem, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kerrottiin saaneen hoitoa vakavaan sairauteensa liian myöhään. Mistä lopulta oli kyse, en tiedä, mutta rauha Kareemille ja rauha hänen irakilaiselle äidilleen, joka netin kautta seurasi poikansa kuolemaa ja saattoi häntä rukouksin viimeiseen asti.Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.
Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!
Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti