Aamuhartaus
20.12.2018
Tänään on torstai. Jouluun on aikaa enää neljä päivää. Juhla lähenee.
Enkeli taivaan -virressä on kaksi säkeistöä, jotka ensi kuulemalta tuntuvat vain ohuesti liittyvän jouluun. Kahdeksannessa ja yhdeksännessä säkeistössä ei puhuta seimestä, ei enkeleistä eikä heinistä.
Mutta Jeesus-lapsi on kuitenkin edelleen virren keskuksessa. Kaiken Luoja on nyt tullut niin lähelle, että virren laulaja alkaa puhutella häntä tuttavallisesti. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein.” Taivaan kuningas on niin likellä, että laulaja uskaltaa pitää häntä omanaan. Kun enkeli aiemmin virressä oli luvannut, että seimen lapsi on ”sun Herras”, niin nyt laulaja uskoo tämän ja rohkenee sanoa ”Ah Herrani”, siis minun Herrani.
Koska Martti Luther kirjoitti virren lasten näytelmäksi, hän alkaa käyttää Jeesus-lapsesta hellittelynimiä. Jeesus oli hänelle ”Jeesulainen” tai ”Jeesuinen”. Meidän nykykäännöksemmekin tavoittaa ilmapiirin, kun se sanoo ”mun Jeesuksein”, siis minun pikku-Jeesukseni. Pienennysmuoto ilmaisee kiintymystä, hellittelyä ja rakkautta.
Pieni Jeesus-lapsi kuuluu lasten kaltaisille ja lapsenmielisille. Luther valitsi sanat omille lapsilleen. Virrestä tuli kuin kahdenkeskinen rakkauslaulu, jossa rakastunut tunnustaa kaikkein henkilökohtaisimmat tunteensa. ”Ah, sydämelleni rakas Jeesuiseni.”
Lutherin alkuperäinen virsi oli täynnä erilaisia pienennysmuotoja ja hellittelysanoja. Vuosisatojen kuluessa myös monet virren suomentajat ovat halunneet säilyttää nämä muodot. Hemminki Maskulaiselle Jeesus oli ”lapsucainen” ja ”herrainen”, Elias Lönnrotille ”pienoinen” ja ”armahainen”, joka makasi ”kapaloisissaan”. Karl Isak Nordlundille Jeesus-lapsi oli ”piskuinen”, ”poikainen”, ”kultaiseni”.
Laulajan läheisyyttä pieneen lapseen ilmentävät myös kahdeksannen ja yhdeksännen säkeistön ah-huudahdukset. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein” ja ”Ah iloni jos sinuss’ ois”. Tällaiset ah-huudahdukset ilmentävät ihmettelyä ja rakkautta. Jotain onnellista ja iloista on edessä. Niinhän mekin saatamme huudahtaa: Ah, armaani.
Virsi puhuttelee Jeesus-lasta tuttavallisesti ja toivoo, että hän tulisi asumaan laulajan sydämeen. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.” Luther oli vielä havainnollisempi ja pyysi, että Jeesus-lapsi ”tekisi itselleen puhtaan ja pehmeän pikku vuoteen” ihmisen sydämeen.
Sydän on rakkauden ja uskon paikka. Sydämen kuvia piirretään silloin kun on rakastuttu. Sydän on ihmisen sisimmän keskus. Jos pidämme jotakin asiaa sydämen asiana, silloin se on meille ykkösasia.
Vanha kristillinen kuvakieli puhuu usein siitä, että Jumala voi ottaa ihmisen sydämen omaksi asunnokseen, siis tulla elämämme keskukseen, jäädä pysyvästi meidän luoksemme. Kuva Jumalan asunnosta ihmisen sydämessä on aika huikea. Kaikkivaltias ei tule vain meidän vierellemme, vaan hän tulee meidän sisimpäämme.
Enkeli taivaan -virsi on tarkka siitä, miten Jumalan muuttoliike ihmisen sydämeen toteutuu. Virsi pyytää, että Jumala itse tekisi ja valmistaisi asunnon. Jumala ei ole meidän vallassamme. Me emme tee hänelle asuntoa, vaan hän itse tulee ja tekee asunnon. ”Tee asunnokses sydämein.”
Virsi panee muutenkin kaiken toivon sen varaan, mitä Jumala voi tehdä. Sen vuoksi se kohdistaa pyynnöt Jeesukselle. Ihminen tietää, ettei hän itse selviä tuskistaan ja että hänen oma uskonsa on heikko. Sen vuoksi hän kääntyy Jumalan ja Jeesus-lapsen puoleen. ”Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista aina uskossa.”
Minua juuri nämä pyynnöt ovat aina koskettaneet. Ne kertovat, mitä eniten kaipaan ja mitä joulun lapsi haluaa minulle antaa. En virttä veisatessani luettele tuskiani, mutta tunnen kyllä niiden todellisuuden ja toivon, etten jäisi niiden kanssa yksin. ”Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista aina uskossa.”
Samalla nämä pyynnöt tuovat rauhan ja ilon sydämeen. Vaikka tuskia riittää ja vaikka usko on heikko, Jeesus-lapsi, ”mun Jeesuksein” huolehtii siitä, että joulu on iloinen juhla. Siirtymä seuraavaan säkeistöön onkin luonteva.
”Ah, iloni jos sinuss’ ois, en unhottaa sua koskaan vois. Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla.”
Tehköön Jeesus-lapsi meidän päivästämme ja joulustamme iloisen..
Enkeli taivaan -virressä on kaksi säkeistöä, jotka ensi kuulemalta tuntuvat vain ohuesti liittyvän jouluun. Kahdeksannessa ja yhdeksännessä säkeistössä ei puhuta seimestä, ei enkeleistä eikä heinistä.
Mutta Jeesus-lapsi on kuitenkin edelleen virren keskuksessa. Kaiken Luoja on nyt tullut niin lähelle, että virren laulaja alkaa puhutella häntä tuttavallisesti. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein.” Taivaan kuningas on niin likellä, että laulaja uskaltaa pitää häntä omanaan. Kun enkeli aiemmin virressä oli luvannut, että seimen lapsi on ”sun Herras”, niin nyt laulaja uskoo tämän ja rohkenee sanoa ”Ah Herrani”, siis minun Herrani.
Koska Martti Luther kirjoitti virren lasten näytelmäksi, hän alkaa käyttää Jeesus-lapsesta hellittelynimiä. Jeesus oli hänelle ”Jeesulainen” tai ”Jeesuinen”. Meidän nykykäännöksemmekin tavoittaa ilmapiirin, kun se sanoo ”mun Jeesuksein”, siis minun pikku-Jeesukseni. Pienennysmuoto ilmaisee kiintymystä, hellittelyä ja rakkautta.
Pieni Jeesus-lapsi kuuluu lasten kaltaisille ja lapsenmielisille. Luther valitsi sanat omille lapsilleen. Virrestä tuli kuin kahdenkeskinen rakkauslaulu, jossa rakastunut tunnustaa kaikkein henkilökohtaisimmat tunteensa. ”Ah, sydämelleni rakas Jeesuiseni.”
Lutherin alkuperäinen virsi oli täynnä erilaisia pienennysmuotoja ja hellittelysanoja. Vuosisatojen kuluessa myös monet virren suomentajat ovat halunneet säilyttää nämä muodot. Hemminki Maskulaiselle Jeesus oli ”lapsucainen” ja ”herrainen”, Elias Lönnrotille ”pienoinen” ja ”armahainen”, joka makasi ”kapaloisissaan”. Karl Isak Nordlundille Jeesus-lapsi oli ”piskuinen”, ”poikainen”, ”kultaiseni”.
Laulajan läheisyyttä pieneen lapseen ilmentävät myös kahdeksannen ja yhdeksännen säkeistön ah-huudahdukset. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein” ja ”Ah iloni jos sinuss’ ois”. Tällaiset ah-huudahdukset ilmentävät ihmettelyä ja rakkautta. Jotain onnellista ja iloista on edessä. Niinhän mekin saatamme huudahtaa: Ah, armaani.
Virsi puhuttelee Jeesus-lasta tuttavallisesti ja toivoo, että hän tulisi asumaan laulajan sydämeen. ”Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.” Luther oli vielä havainnollisempi ja pyysi, että Jeesus-lapsi ”tekisi itselleen puhtaan ja pehmeän pikku vuoteen” ihmisen sydämeen.
Sydän on rakkauden ja uskon paikka. Sydämen kuvia piirretään silloin kun on rakastuttu. Sydän on ihmisen sisimmän keskus. Jos pidämme jotakin asiaa sydämen asiana, silloin se on meille ykkösasia.
Vanha kristillinen kuvakieli puhuu usein siitä, että Jumala voi ottaa ihmisen sydämen omaksi asunnokseen, siis tulla elämämme keskukseen, jäädä pysyvästi meidän luoksemme. Kuva Jumalan asunnosta ihmisen sydämessä on aika huikea. Kaikkivaltias ei tule vain meidän vierellemme, vaan hän tulee meidän sisimpäämme.
Enkeli taivaan -virsi on tarkka siitä, miten Jumalan muuttoliike ihmisen sydämeen toteutuu. Virsi pyytää, että Jumala itse tekisi ja valmistaisi asunnon. Jumala ei ole meidän vallassamme. Me emme tee hänelle asuntoa, vaan hän itse tulee ja tekee asunnon. ”Tee asunnokses sydämein.”
Virsi panee muutenkin kaiken toivon sen varaan, mitä Jumala voi tehdä. Sen vuoksi se kohdistaa pyynnöt Jeesukselle. Ihminen tietää, ettei hän itse selviä tuskistaan ja että hänen oma uskonsa on heikko. Sen vuoksi hän kääntyy Jumalan ja Jeesus-lapsen puoleen. ”Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista aina uskossa.”
Minua juuri nämä pyynnöt ovat aina koskettaneet. Ne kertovat, mitä eniten kaipaan ja mitä joulun lapsi haluaa minulle antaa. En virttä veisatessani luettele tuskiani, mutta tunnen kyllä niiden todellisuuden ja toivon, etten jäisi niiden kanssa yksin. ”Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista aina uskossa.”
Samalla nämä pyynnöt tuovat rauhan ja ilon sydämeen. Vaikka tuskia riittää ja vaikka usko on heikko, Jeesus-lapsi, ”mun Jeesuksein” huolehtii siitä, että joulu on iloinen juhla. Siirtymä seuraavaan säkeistöön onkin luonteva.
”Ah, iloni jos sinuss’ ois, en unhottaa sua koskaan vois. Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla.”
Tehköön Jeesus-lapsi meidän päivästämme ja joulustamme iloisen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti