lauantai 22. joulukuuta 2018

Tiistaina




Aamuhartaus 
18.12.2018
 Eero Huovinen  
Tänään on tiistai. Jouluun on aikaa vajaa viikko, kuusi päivää.
Tartun tämän viikon hartauksissa lempivirteeni, Enkeli taivaan. Jo pikkupojasta alkaen olen sitä laulanut. Kävin aikoinaan saksalaista koulua ja osasin virren kahdella kielellä.
Jo varhain panin merkille, että Lutherin omat alkusanat kertovat siitä, että joku ”minä” tulee taivaasta, Vom Himmel hoch da komm ich her, ylhäältä taivaasta minä tulen. Me suomalaiset olemme halunneet varmistaa, että kuulija heti tietää, että luoksemme tulee ”enkeli taivaan”.
Virren kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat enkelin viesti meille. ”Mä suuren ilon ilmoitan”. Kolmannessa säkeistössä äänessä on ihminen, enkelin ilmoituksen kuulija. Roolit vaihtuvat, niin kuin Lutherin kirjoittamaan lastenlauluun sopiikin.
Erikoista kolmannessa säkeistössä on, että siinä ihminen alkaa puhua omalle sielulleen. ”Jo riennä, katso sieluni.”
Kuka meistä on puhunut omalle sielulleen? Itsekseen voi puhua, vaikkapa suihkussa ja tai ruokaa laittaessa. Mutta miten puhua omalle sielulleen?
Oman sielun kanssa ja toisten sielun kanssa pitää olla kohtelias ja varovainen. Sielu on henkilökohtainen ja arka ”elin”, ei tietenkään mikään ruumiinosa, vaan ihmisen sisimmän nimi, omin minä. Sielua ei voi paikantaa, mutta se on silti olemassa ja totta. Sielullaan ihminen kuuntelee ja omaksuu Jumalan salaisuuksia. Kun siis ihminen seurustelee sielunsa kanssa, hän herkistyy sille, mitä Jumala hänelle puhuu.
Virren kolmas säkeistö on kuitenkin myös rohkea. ”Jo riennä, katso sieluni.” Katsominen ja kiirehtiminen kuuluvat yhteen. Se, minkä aavistaa tärkeäksi, on nähtävä pian. Olennaisten asioiden kanssa ei pidä viivytellä. On riennettävä ja katsottava.
Katsominen on toinen nimi uskomiselle. Katse kohdistuu ensin seimen ulkonaiseen muotoon ja sitten siihen, mikä on seimen salaisuus. Käsin rakennettuun seimeen voi katsoa jokainen, jolla on ruumiilliset silmät. Mutta miten nähdä se, että seimessä on jotakin Jumalan valmistamaa?
Hengellinen näkökyky ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, vaan Jumalan antama lahja, jonka me  voimme vain vastaanottaa. Meidän osamme on katsoa, Jumala antaa selityksen. Kun katsomme seimeen, voi vähitellen käydä niin, että seimi alkaa omalla voimallaan puhua, vaikuttaa ja valaista meidän sieluamme. Seimi ja Jumala voivat avata muuten sokeat silmämme.
Meidän ihmisten osa on katsoa seimeen ja ihmetellä. ”Jo riennä, katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi.” On kiirehdittävä seimen luo, mutta on myös maltettava odottaa, että ihme avautuu. Seimelle voi rientää, mutta Jumalan salaisuuksien kanssa hitaus on tarpeen. Samalla tavalla kuin lapsilla on oltava riittävästi aikaa omien oivallusten tekemiseen, samalla tavalla myös aikuisille on tarpeen antaa vapautta syventyä Jumalan salaisuuksiin.
Kun katsomme seimeen, salaisuus alkaa vähitellen avautua. Ihminen oivaltaa sen, minkä enkeli on jo edellä sanonut. Seimessä makaava lapsi on ”sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses”.
Virsi tuo Jumalan ja Kristuksen lähelle, meidän omaksemme. Jeesus-lapsen nimiin lisätyt omistusliitteet kertovat, että Kristus on sinun omasi. ”Hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.” Kaikkivaltias ja tutkimaton Jumalan on tullut sinun Herraksesi. Jeesus ei ole jäänyt etäälle, hän on sinun Jeesuksesi.
Ei sen vuoksi ole ihme, että virren neljäs säkeistö riemastuu, ”oi terve, tänne tultuas”. Läheinen ja rakas toivotetaan tervetulleeksi. Alkuun kuuluu vielä huudahduskin, ”oi”! Tuntuu kuin sielu oikein innostuisi ja sanoisi: ”Voi, että on iloinen asia, kun olet tullut minun luokseni.”
Joulun suuri ilo on siinä, että Jumala on minun Jumalani, sinun Jumalasi, meidän Jumalamme, kaikkien ja koko maailman Jumala. Siunatkoon hän meidän päivämme ja meidän joulumme.

Ei kommentteja: