Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Virsi 241: 1-3. Virsi alkaa sanoin: "Herra rakkaastani", Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara)
Aamuhartaus
03.05.2017
Matti J. Kuronen
Joku
tarttui haaroihini takaapäin. Vapaalla kädelläni löin todella kovin.
Siinä kädessä oli salkku ja salkussa osa hepreakielistä Raamattua,
Biblia Hebraicaa. Isku upposi, kuulin räminää ja kun katsoin taakseni,
makasi vanha mies virtsaränniä vasten. Tuskin hän tiesi, että olin
tulossa heprean tentistä enkä minä viaton maalaispoika tiennyt, että
Eduskuntatalon julkinen käymälä oli homojen iskupaikka. Olen siis lyönyt
homoa Raamatulla päähän, enkä ole lainkaan ylpeä teostani. Tunnen
jatkuvaa myötähäpeää niitä uskovaisten huterokristittyjen puolesta,
jotka jatkavat hakkaamista, ei yhtä konkreettisesti, mutta varmasti
paljon haavoittavammin. Rikon nyt lupaukseni olla osallistumatta
homokeskusteluun kirkon työntekijänä, vaikka piispa John Shelby Spongin
kanssa päätimme, että nykyisessä muodossaan se keskustelu, jos sitä nyt
sellaiseksi voi sanoa, loukkaa sekä kirkon että homoseksuaalien arvoa ja
arvoja.
Kun Suomi juhli itsenäisyyttään 1967, sen hallitus näki
hyväksi armahtaa sakkovangit syystalven pakkasiin. Muutama vankilapappi
lähti silloin Helsingin huoltopoliisiin katsomaan kentälle, miten
seurakuntalaisemme selviäisivät itsenäisyydestään. Siinä yhteydessä
päädyimme eräänä iltana nykyisen oopperatalon paikkeille. Eri puolille
stadionin mäkeä ryhmittyivät poliisiautot ja käskystä ajettiin mäkeen.
Autojen valoissa säntäili mäestä miehiä karkuun. Kaikenlaisiin
sotatoimiin sitä ihminen joutuukin kuin homojahtiin. Heidät jätettiin
siltä osin rauhaan 1971, kun homoseksuaalinen teko poistettiin
rikoslaista.
Sain kutsun homoseksuaalien raamattupiiriin. Tapasin heitä stadionin kerhotiloissa. Jotenkin mieleen tulivat Rooman katakombit. Kerroin lähtiessäni meneväni homojen raamattupiiriin. Palattuani tyttäreni kertoi piispan soittaneen ja kysyneen minua ja hän oli kertonut. Silloinen piispa soittikin ja korrektina henkilönä aloitti sanomalla, että minulla on laaja seurakunta, mutta mikä on lesbojen lähetyspiiri. Tytär oli kohteliaasti kertonut, ettei isä ole kotona vaan käymässä jossain lesbojen lähetyspiirissä. Tytär sanoi kuulustelussa, että eiks se oo sama asia.
Kokemusteni perusteella pidin teemasta radion iltahartauden, missä kysyin, saako homoja kivittää. Vastaukseksi tuli postissa oma kuolinilmoitus ja muutama soitto siltä hyvästä ystävältäni, Yksi tosi kristitty monien tosiuskovaisten puolesta, joka tarjosi menolippua helvettiin. Mutta tuli myös mies toiselta puolelta Suomea, soitti ovikelloa ja lähti karkuun, kun tytär avasi oven ja huusi: Iskä siuta kysytään. Sain miehen kiinni ja hän kertoi olevansa seurakunnan työntekijä, joka hartauden kuultuaan luuli, että minä olen yksi heistä. Myönsin olevani yksi heistä, kirkon työntekijöistä ja jonkinlaisessa uskossakin, mutta kuitenkin Jumalan siunaus minun osallani on se, että hän antoi minulle heteron identiteetin. Kaiken tämän jälkeen minun oli helppoa lähteä Yhteysliikkeeseen mukaan vaatimaan seksuaalisille vähemmistöille oikeuksia seurakunnissa ja maailmassa.
Luultavasti meidän vaikeutemme homoseksuaalisuuden kohtaamisessa ei ole niinkään opillinen kuin oman seksuaalisuutemme aiheuttamaa oltiin sitten kuinka kaappi- tai umpiheteroita tahansa. Kuinka paljon me torjumme itsessämme menneitä hölmöilyjä, nykyhetken kiusauksia ja tulevaisuuden pelkoja touhuamalla muiden seksuaalisuuden kimpussa. Miten viisaasti sanoikaan yhdessä seminaarissa espanjalainen perheneuvoja nunna, jolta me hölmöt kysyimme, kuinka hän nunnana osaa toimia perheneuvojana. Saimme kauniin hymyn ja vastauksen: Oli minulla elämää ennen kuin minusta tuli neitsyt.
Perheneuvojana ymmärrän ilman kirkolliskokoustakin ja piispojen pyörittelyäkin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Ymmärrän senkin, että kysyessään avioliittoon vihkimistä samaa sukupuolta olevat rakastavaiset pyytävät lupaa kuulua joukkoon. Ura perheneuvonnassa opetti myös sen, ettei vihkiminen sinänsä tee perhehelvetistä taivassimulaattoria. Totta puhuvat myös ne nuoret parit, jotka perustelevat kirkkohäitä ajatuksella järkätä frendeille kunnon bileet. Ymmärtääkseni kaikkein suurimman uhan kristillisille avioliitoille aiheuttavat toiset kristilliseksi sanotut avioliitot, ne valkoisiksi kalkitut haudat, jotka ovat täynnä kuolleiden luita. Minusta olisi oikein ja autuaallista, jos palauttaisimme avioliiton arvoonsa siten, että se tarjoaisi halukkaille ihmisille mahdollisuuden tunnustaa uskonsa sekä sitoutumisena sekä omaan että Jumalan rakkauteen. Rekisteröinnin voisi hoitaa vaikka kulkumiesten ja yleisten naisten ministeriö. Ja voisihan sen yksityistää niin kuin kaikki muukin tässä business-maailmassa. Sus siunatkoon, jos ei muut suostu. Apostolien tekojen kertoma ensimmäinen kristityksi kastaminen voi toimia tässä mallina. Sen saanut ei ollut mikään kristillisestä harrastuksesta tunnettu kilvoittelija, vaan etiopialainen, melkein mamu, seksuaalisesti eunukki ja talousmies, joka ei ymmärtänyt hölkkäsen pölähtämää Raamatusta. Vähän ohjausta ja mies oli valmis: Tässä on vettä, estääkö mikään kastamasta minua? Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta?
Minua ei estänyt. Kun laki laillistetusta parisuhteesta tuli voimaan, minua pyydettiin siunaamaan pari, jonka elämää olin saanut jakaa jo vuosia. Kirkon uskollisena poikana noudatin kirkkoisä Krystomoksen ohjetta: kirottu olkoon se, joka piispalta salaa jotain tekee. Kirjoitin piispalleni ja kerroin, että tulen siunaamaan rekisteröidyn miesparin, mutta korostin, etten pyydä lupaa, koska en halua saattaa häntä vaikeaan välikäteen. En saanut lupaa, mutta viisaan neuvon noudattaa omantuntoni ääntä. Omatuntoni toisti: Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta. Vähän aikaa sitten siunasin heistä toisen haudan lepoon. Vanha mies käveli arkulle, laski yhden punaisen ruusun ja sanoi: Kiitos rakkaudestasi.
Suru on rakkauden ja sen antaman ilon hinta meille kaikille.
Sain kutsun homoseksuaalien raamattupiiriin. Tapasin heitä stadionin kerhotiloissa. Jotenkin mieleen tulivat Rooman katakombit. Kerroin lähtiessäni meneväni homojen raamattupiiriin. Palattuani tyttäreni kertoi piispan soittaneen ja kysyneen minua ja hän oli kertonut. Silloinen piispa soittikin ja korrektina henkilönä aloitti sanomalla, että minulla on laaja seurakunta, mutta mikä on lesbojen lähetyspiiri. Tytär oli kohteliaasti kertonut, ettei isä ole kotona vaan käymässä jossain lesbojen lähetyspiirissä. Tytär sanoi kuulustelussa, että eiks se oo sama asia.
Kokemusteni perusteella pidin teemasta radion iltahartauden, missä kysyin, saako homoja kivittää. Vastaukseksi tuli postissa oma kuolinilmoitus ja muutama soitto siltä hyvästä ystävältäni, Yksi tosi kristitty monien tosiuskovaisten puolesta, joka tarjosi menolippua helvettiin. Mutta tuli myös mies toiselta puolelta Suomea, soitti ovikelloa ja lähti karkuun, kun tytär avasi oven ja huusi: Iskä siuta kysytään. Sain miehen kiinni ja hän kertoi olevansa seurakunnan työntekijä, joka hartauden kuultuaan luuli, että minä olen yksi heistä. Myönsin olevani yksi heistä, kirkon työntekijöistä ja jonkinlaisessa uskossakin, mutta kuitenkin Jumalan siunaus minun osallani on se, että hän antoi minulle heteron identiteetin. Kaiken tämän jälkeen minun oli helppoa lähteä Yhteysliikkeeseen mukaan vaatimaan seksuaalisille vähemmistöille oikeuksia seurakunnissa ja maailmassa.
Luultavasti meidän vaikeutemme homoseksuaalisuuden kohtaamisessa ei ole niinkään opillinen kuin oman seksuaalisuutemme aiheuttamaa oltiin sitten kuinka kaappi- tai umpiheteroita tahansa. Kuinka paljon me torjumme itsessämme menneitä hölmöilyjä, nykyhetken kiusauksia ja tulevaisuuden pelkoja touhuamalla muiden seksuaalisuuden kimpussa. Miten viisaasti sanoikaan yhdessä seminaarissa espanjalainen perheneuvoja nunna, jolta me hölmöt kysyimme, kuinka hän nunnana osaa toimia perheneuvojana. Saimme kauniin hymyn ja vastauksen: Oli minulla elämää ennen kuin minusta tuli neitsyt.
Perheneuvojana ymmärrän ilman kirkolliskokoustakin ja piispojen pyörittelyäkin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Ymmärrän senkin, että kysyessään avioliittoon vihkimistä samaa sukupuolta olevat rakastavaiset pyytävät lupaa kuulua joukkoon. Ura perheneuvonnassa opetti myös sen, ettei vihkiminen sinänsä tee perhehelvetistä taivassimulaattoria. Totta puhuvat myös ne nuoret parit, jotka perustelevat kirkkohäitä ajatuksella järkätä frendeille kunnon bileet. Ymmärtääkseni kaikkein suurimman uhan kristillisille avioliitoille aiheuttavat toiset kristilliseksi sanotut avioliitot, ne valkoisiksi kalkitut haudat, jotka ovat täynnä kuolleiden luita. Minusta olisi oikein ja autuaallista, jos palauttaisimme avioliiton arvoonsa siten, että se tarjoaisi halukkaille ihmisille mahdollisuuden tunnustaa uskonsa sekä sitoutumisena sekä omaan että Jumalan rakkauteen. Rekisteröinnin voisi hoitaa vaikka kulkumiesten ja yleisten naisten ministeriö. Ja voisihan sen yksityistää niin kuin kaikki muukin tässä business-maailmassa. Sus siunatkoon, jos ei muut suostu. Apostolien tekojen kertoma ensimmäinen kristityksi kastaminen voi toimia tässä mallina. Sen saanut ei ollut mikään kristillisestä harrastuksesta tunnettu kilvoittelija, vaan etiopialainen, melkein mamu, seksuaalisesti eunukki ja talousmies, joka ei ymmärtänyt hölkkäsen pölähtämää Raamatusta. Vähän ohjausta ja mies oli valmis: Tässä on vettä, estääkö mikään kastamasta minua? Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta?
Minua ei estänyt. Kun laki laillistetusta parisuhteesta tuli voimaan, minua pyydettiin siunaamaan pari, jonka elämää olin saanut jakaa jo vuosia. Kirkon uskollisena poikana noudatin kirkkoisä Krystomoksen ohjetta: kirottu olkoon se, joka piispalta salaa jotain tekee. Kirjoitin piispalleni ja kerroin, että tulen siunaamaan rekisteröidyn miesparin, mutta korostin, etten pyydä lupaa, koska en halua saattaa häntä vaikeaan välikäteen. En saanut lupaa, mutta viisaan neuvon noudattaa omantuntoni ääntä. Omatuntoni toisti: Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta. Vähän aikaa sitten siunasin heistä toisen haudan lepoon. Vanha mies käveli arkulle, laski yhden punaisen ruusun ja sanoi: Kiitos rakkaudestasi.
Suru on rakkauden ja sen antaman ilon hinta meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti