Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Hartauden musiikki: "Viikatemies", säv. san. es. Jouko Mäki-Lohiluoma
Aamuhartaus
24.05.2017
Viikatemies
Mitä Kalma-Kuroselle tänään kuuluu? Kassajonossa mies esitti kassaneitiä ilmeisesti pelästyttävän kysymyksen. Tällä elämän viimeisellä kierroksella on tullut tehtyä töitä kuoleman kanssa. Vedämme Leskien tukitoimintaa. Palvelukeskussäätiömme on vuosia tarjonnut leskille mahdollisuuden tehdä vuoden verran matkaa yhdessä muiden rakkaansa menettäneiden kanssa. Virallisten palveluverkostojen sekaan näyttää kasvaneen leskien rihmasto, missä yhteinen kokemus sitoo kokijansa vuosiksi yhteen. Omasta surutyöstä tulee yhteistä saattohoitoa kuoleman varjon maasta keskelle omaa elämää.Pari vuotta sitten avasimme Tuonen Tuvan. Pietarilainen ystävämme Anatoly Vlasov yllytti meidät mukaan Death Cafe toimintaan. Nimi ei meille kelvannut. Death Cafe voisi toimia jossain ostosparatiisissa. Saattohoitoyhdistys Muuttolintujen kanssa aloimme maistella sanoja. Taidamme torjua kuolemaa myös kielellämme puhumalla siitä lääketieteellisin termein. Me teemme kuolemaa emmekä ole terminaalivaiheessa. Onko palliatiivinen hoito saattohoitoa parempaa? Pesimme ennen ruumiin, mutta nyt me valmistamme vainajan. Toinen tapa torjua kuoleman karu totuus on vääntää se kehnoksi vitsiksi puhumalla koiven oikaisusta, tupakkalakon onnistumisesta tai veivin heittämisestä.
Polku Tuonen Tuvalle avautui, kun menimme tarpeeksi pitkälle omien myyttiemme ja niiden kielen maailmaan. Löytyi Manan maja, löytyi Kuolinpesä, jonka päätimme siivota kaikista perintöriidoista ja Tuonen virta, jonka rannalle päätimme pystyttää Tuonen Tuvan. Anatoly antoi meille kaksi hyvää syytä kohdata se kuvittelemamme tabu, ettei kuolemasta voi puhua. Ensimmäinen on se yksinkertainen totuus, että me kuolemme kaikki, koska elämme joka päivä lähellä kuolemaa. Toinen syy puhua on se, että nykyisen tiedon mukaan vain elävät voivat puhua kuolemasta. Hämmästyttävästi Tuonen Tuvan ovesta astui sisään ihmisiä tungokseen asti. Sain vain yhden soiton, missä tosiuskovainen todisti, ettei uskovan tarvitse puhua kuolemasta, koska Jeesus voitti kuoleman. Keskustelu päättyi siihen, että vastasin hänen voittaneen kuoleman kuolemalla ristillä verta hikoillen. Hänen ja kohtalotovereiden kärsimyksen nähnyt roomalainen upseeri jopa tarjosi eutanasiaa.
Otimme aluksi asialinjan. Tehostetun kotihoidon lääkäri ja saattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja kertoivat, mitä kuolemassa ihan aikuisen oikeasti tapahtuu. Teimme piknikin hautausmaalle ja tutustuimme vainajien säilytystiloihin. Eutanasia-asenteista väitellyt hoitotieteen tohtori jakoi tutkimustuloksensa. Ortodoksi-isä, bahai-ystäväni ja vapaa-ajattelija esittivät asiantuntijan arvaukset siitä, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa. Käydessämme kertomassa toiminnasta muualla Suomessa meiltä kysyttiin, kuinka me saamme ihmiset puhumaan näin vaikeasta asiasta. Vilpitön vastauksemme oli, että meidän vaikeutemme on pikemmin se, kuinka saamme ihmiset hiljaisiksi – ehkä karjalaisuus vaikuttaa näinkin. Jätetään itku johokii pahempaa paikkaa, sanoi evakkoäiti pakatessaan lapsiaan evakkorekeen. Huomasimme, että joku kulttuurimme pato alkoi murtua ja ihmiset uskalsivat puhua totta niin omasta kuin rakkaittensa kuolemasta. Hyvin pitkälle kohti kuolemaansa syövän viemä nainen vastasi euron tarkkuudella kysymykseen, kuinka kalliiksi tulee avustettu itsemurha Sveitsissä. Lapsensa menettänyt äiti kertoi kuinka koko surutyö-sana loukkaa häntä, koska se antaa hyvää tarkoittaville lähimmäisille mallin vaatia, että hän olisi vihdoinkin tehnyt sen surutyönsä. Moni mies on jakanut kokemuksensa siitä, ettei oma kuolema häntä pelota, vaan se, miten vaimo ja lapset selviävät hänen kuolemastaan. Eikä hän ilmeisesti ehdi nähdä ensimmäistä lastenlastaan, jolle hän ajatteli tekevänsä pajupillin. Kirjoitimme omat muistokirjoituksemme ja luimme niiden viimeiset lauseet. Moni niistä päättyi sanoihin: kiitos ja anteeksi. Kasvokkain kuoleman kanssa meidät asetti toimittaja, joka esitti pari kuukautta ennen kuolemaansa Kuoleman sairaan puheenvuoron kuin olisi kirjoittanut jutun lehden urheilusivulle -asiallisesi ja tunteella. Tupamme hymyili läpi kyynelten. Kun hän sanoi, ettei hän ehdi nähdä, että rakas Saipamme voittaa liigamestaruuden, vastasi joku tupalaisista lämpimästi, ettei meistä kukaan taida elää niin vanhaksi, että sen ihmeen näkisi.
Oikeastaan Tuonen Tupa tarjoaa paikan, missä me voimme muistella omaa tulevaisuuttamme. Elämä saa siitä näkökulmasta uuden arvon. Alamme tajuta, kuinka monta mennyttä tulevaisuutta me olemme käyttäneet väärin tai jättäneet kokonaan käyttämättä. Ei se tarkoita, että eläisimme kuin viimeistä päivää, mutta siitä se muistuttaa, että tämä on loppuelämämme ensimmäinen päivä. Emme ehkä ehdi istuttaa Lutherin yllyttämää omenapuuta, mutta voimme sentään syödä omenan.
Vankilakirjeissään Dietrich Bonhoeffer aavistelee, että joskus saamme kutsun puhua uudella kielellä Jumalan sanaa, uskonnottomalla, mutta vapauttavalla ja lunastavalla, niin että ihmiset sitä pelästyvät, mutta jäävät sen valtoihin. Se on oleva totuuden kieli, joka julistaa ihmisille rauhaa Jumalan kanssa ja hänen valtakuntansa lähestymistä. Aavistelen, että Tuonen Tuvassa me opettelemme tällaista kieltä:
Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti