Perintö

Aamun ajatus
Ellemme varmuudella tiedä,
kuinka tulee käymään,
olettakaamme, että kaikki käy hyvin.
-Mauno Koivisto

24.5.2017

Aamuhartaus 24.5.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Hartauden musiikki: "Viikatemies", säv. san. es. Jouko Mäki-Lohiluoma 

---

Aamuhartaus

24.05.2017

Matti J. Kuronen

Viikatemies

Mitä Kalma-Kuroselle tänään kuuluu? Kassajonossa mies esitti kassaneitiä ilmeisesti pelästyttävän kysymyksen.  Tällä elämän viimeisellä kierroksella on tullut tehtyä töitä kuoleman kanssa. Vedämme Leskien tukitoimintaa. Palvelukeskussäätiömme on vuosia tarjonnut leskille mahdollisuuden tehdä vuoden verran matkaa yhdessä muiden rakkaansa menettäneiden kanssa.  Virallisten palveluverkostojen sekaan näyttää kasvaneen leskien rihmasto, missä yhteinen kokemus sitoo kokijansa vuosiksi yhteen. Omasta surutyöstä tulee yhteistä saattohoitoa kuoleman varjon maasta keskelle omaa elämää.
Pari vuotta sitten avasimme Tuonen Tuvan. Pietarilainen ystävämme Anatoly Vlasov yllytti meidät mukaan Death Cafe toimintaan. Nimi ei meille kelvannut. Death Cafe voisi toimia jossain ostosparatiisissa.  Saattohoitoyhdistys Muuttolintujen kanssa aloimme maistella sanoja. Taidamme torjua kuolemaa myös kielellämme puhumalla siitä lääketieteellisin termein. Me teemme kuolemaa emmekä ole terminaalivaiheessa.  Onko palliatiivinen hoito saattohoitoa parempaa? Pesimme ennen ruumiin, mutta nyt me valmistamme vainajan.  Toinen tapa torjua kuoleman karu totuus on vääntää se kehnoksi vitsiksi puhumalla koiven oikaisusta, tupakkalakon onnistumisesta tai veivin heittämisestä.
Polku Tuonen Tuvalle avautui, kun menimme tarpeeksi pitkälle omien myyttiemme ja niiden kielen maailmaan. Löytyi Manan maja, löytyi Kuolinpesä, jonka päätimme siivota kaikista perintöriidoista ja Tuonen virta, jonka rannalle päätimme pystyttää Tuonen Tuvan. Anatoly antoi meille kaksi hyvää syytä kohdata se kuvittelemamme tabu, ettei kuolemasta voi puhua. Ensimmäinen on se yksinkertainen totuus, että me kuolemme kaikki, koska elämme joka päivä lähellä kuolemaa. Toinen syy puhua on se, että nykyisen tiedon mukaan vain elävät voivat puhua kuolemasta. Hämmästyttävästi Tuonen Tuvan ovesta astui sisään ihmisiä tungokseen asti. Sain vain yhden soiton, missä tosiuskovainen todisti, ettei uskovan tarvitse puhua kuolemasta, koska Jeesus voitti kuoleman. Keskustelu päättyi siihen, että vastasin hänen voittaneen kuoleman kuolemalla ristillä verta hikoillen. Hänen ja kohtalotovereiden kärsimyksen nähnyt roomalainen upseeri jopa tarjosi eutanasiaa.
Otimme aluksi asialinjan. Tehostetun kotihoidon lääkäri ja saattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja kertoivat, mitä kuolemassa ihan aikuisen oikeasti tapahtuu. Teimme piknikin hautausmaalle ja tutustuimme vainajien säilytystiloihin. Eutanasia-asenteista väitellyt hoitotieteen tohtori jakoi tutkimustuloksensa. Ortodoksi-isä, bahai-ystäväni ja vapaa-ajattelija esittivät asiantuntijan arvaukset siitä, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa.  Käydessämme kertomassa toiminnasta muualla Suomessa meiltä kysyttiin, kuinka me saamme ihmiset puhumaan näin vaikeasta asiasta. Vilpitön vastauksemme oli, että meidän vaikeutemme on pikemmin se, kuinka saamme ihmiset hiljaisiksi – ehkä karjalaisuus vaikuttaa näinkin. Jätetään itku johokii pahempaa paikkaa, sanoi evakkoäiti pakatessaan lapsiaan evakkorekeen. Huomasimme, että joku kulttuurimme pato alkoi murtua ja ihmiset uskalsivat puhua totta niin omasta kuin rakkaittensa kuolemasta.  Hyvin pitkälle kohti kuolemaansa syövän viemä nainen vastasi euron tarkkuudella kysymykseen, kuinka kalliiksi tulee avustettu itsemurha Sveitsissä. Lapsensa menettänyt äiti kertoi kuinka koko surutyö-sana loukkaa häntä, koska se antaa hyvää tarkoittaville lähimmäisille mallin vaatia, että hän olisi vihdoinkin tehnyt sen surutyönsä.  Moni mies on jakanut kokemuksensa siitä, ettei oma kuolema häntä pelota, vaan se, miten vaimo ja lapset selviävät hänen kuolemastaan. Eikä hän ilmeisesti ehdi nähdä ensimmäistä lastenlastaan, jolle hän ajatteli tekevänsä pajupillin. Kirjoitimme omat muistokirjoituksemme ja luimme niiden viimeiset lauseet. Moni niistä päättyi sanoihin: kiitos ja anteeksi. Kasvokkain kuoleman kanssa meidät asetti toimittaja, joka esitti pari kuukautta ennen kuolemaansa Kuoleman sairaan puheenvuoron kuin olisi kirjoittanut jutun lehden urheilusivulle -asiallisesi ja tunteella. Tupamme hymyili läpi kyynelten. Kun hän sanoi, ettei hän ehdi nähdä, että rakas Saipamme voittaa liigamestaruuden, vastasi joku tupalaisista lämpimästi, ettei meistä kukaan taida elää niin vanhaksi, että sen ihmeen näkisi.
Oikeastaan Tuonen Tupa tarjoaa paikan, missä me voimme muistella omaa tulevaisuuttamme. Elämä saa siitä näkökulmasta uuden arvon. Alamme tajuta, kuinka monta mennyttä tulevaisuutta me olemme käyttäneet väärin tai jättäneet kokonaan käyttämättä. Ei se tarkoita, että eläisimme kuin viimeistä päivää, mutta siitä se muistuttaa, että tämä on loppuelämämme ensimmäinen päivä. Emme ehkä ehdi istuttaa Lutherin yllyttämää omenapuuta, mutta voimme sentään syödä omenan.
Vankilakirjeissään Dietrich Bonhoeffer aavistelee, että joskus saamme kutsun puhua uudella kielellä Jumalan sanaa, uskonnottomalla, mutta vapauttavalla ja lunastavalla, niin että ihmiset sitä pelästyvät, mutta jäävät sen valtoihin. Se on oleva totuuden kieli, joka julistaa ihmisille rauhaa Jumalan kanssa ja hänen valtakuntansa lähestymistä.  Aavistelen, että Tuonen Tuvassa me opettelemme tällaista kieltä:
Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi."

Kieltämisestä ja tuntemisesta

Aamuhartaus 17.5. rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Hartauden musiikki: "On vääryys vallan vienyt", säv. ja sov. Jaakko Löytty, san. Haqvin Spegel, suom. Pekka Kivekäs, es. Jaakko Löytty (laulu), V. Virtanen (viulu), Robert Piche (klarinetti), J. Järvinen (harmoni), Mikko Löytty (kontrabasso) 

Aamuhartaus

17.05.2017

Matti J. Kuronen

On vääryys vallan vienyt

Kauton Matti kantoi ristin ei vaan omaansa vaan myös työttömien ja työttömien vapautuksen teologian ristin. Rukkasristi – käytetyistä rakennuslaudoista tehty risti, mihin naulattiin rukkaset- kulki hänen mukaan viime vuodet tosin rollaattorissa, työttömien kiirastorstain ristisaatoissa, vapautuksen teologian seminaareissa ja takapenkkiläisten kirkkopyhissä. Hän kantoi sitä Millenium vuoden TV-jutussa, missä Wille Riekkinen värväsi meidät tekemään ristintien aseman: Simon Kyreneläinen pakotetaan kantamaan ristiä. Ristinsä kanssa hän istui työttömien kirkollisvaalitapahtumassa kantaen kylttiä Päästä meille Bararabbas.
Intiassa hän kuuluisi daliteihin, kastittomiin. Lappeenrannassa hän teki dalitien työtä, puhdisti teurastamolla vuotia. Ystävällinen naapuri teki hänestä kastillisen antaessaan hänelle todistuksen työstä betoniraudoittajan apulaisena ja niin Matti yleni rakennustyöväen kastiin – ja ansiosidotulle päivärahalle. Mattia puri muiden kärpästen ohella myös teatterikärpänen. Hän debytoi kaupunginteatterissa Yksi lensi yli käenpesän näytelmän potilaan roolissa ja linnoituksen draamakierroksella hän eläytyi niin vahvasti kaupungin portilla kapakkaa 1600-luvulla pitäneen pastori Andreas Arvidin rooliin, ettei aina jaksanut valvoa vieraiden saapuessa hänen krouviinsa.
Vakaa kansa piti häntä harmittomana kylähulluna, mutta minulle hän oli  Salos, Kristuksen tähde houkka ja siksi todellinen vapautuksen teologi. Omistin hänelle Väitöskirjani. Eräässä kiirastorstain ristinvaelluksessa pyysin häntä järjestämään hiilivalkean seurakuntakeskuksen pihalle. Matti roudasi jostain rupisen grillin tähän hyvään tarkoitukseen. Hän sai myös kunnian lukea sen pysähdyksen raamatuntekstin:
(Pietari istui ulkona pihalla. Hänen luokseen tuli palvelustyttö ja sanoi: "Sinäkin olit tuon galilealaisen Jeesuksen seurassa." Mutta hän kielsi sen kaikkien kuullen ja sanoi: "En ymmärrä mistä puhut."Hän siirtyi sieltä portille päin, mutta muuan toinen tyttö näki hänet ja sanoi paikalla oleville: "Tämä mies oli nasaretilaisen Jeesuksen seurassa." ) Taas hän kielsi sen valalla vannoen ja vakuutti: "Minä en tunne sitä miestä." Mutta hetken kuluttua hänen luokseen tuli muita, jotka siellä seisoskelivat, ja he sanoivat: "Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi." Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi: "Minä en tunne sitä miestä." Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut: "Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut." Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.
Totta kai keskustelu kiertyi Pietarin, tuon Jumalan aikamiespoika, Pekon, käyttäytymiseen ja sen ihmettelyyn, miten tämä raukkamaisesti kielsi Jeesuksen. Matti kuunteli pipoaan kyhnytellen meidän viisasta keskustelua ja tokaisi teologisen totuuden: ”Eihäse Pietar kieltänt. Häähä sano, ettei tunne koko miestä. Tunnetaaks myökää? Sillä hiilivalkealla oivalsin, että Matti sanoitti minun uskoni perimmäisen kysymyksen: Tunnenko minä Jeesuksen? En puhjennut katkeraan itkuun, mutta pala nousi kurkkuun. Tunnenko minä Jeesuksen? Minulle Matti sanoi saman kuin se toinen Jumalan hullu, seppä Högman, Paavo Ruotsalaiselle: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunto.
Osaamme ulkoa Jeesuksen, mutta mitä se uskoomme vaikuttaa? Surfaamme armon aalloilla, mutta onko meistä rantakalan jakajiksi hänen ylösnousemuksensa todistajina? Apostoolinen uskontunnustusta lukee kuin muistokirjoitusta kaikesta siitä, mitä hän teki, mutta ei juuri mitään siitä, mitä hän opetti, mihin hän meitä yllytti ja keiden luokse hän meidät veisi, jos häntä seuraisimme. Hän kutsui meitä tien päälle kulkemaan, mutta me olemme jääneet omiin porukoihin siisteihin sisätiloihin kuin eläkeukot huoltoaseman baariin parantamaan maailmaa, joka on meidän mielestämme jotenkin väärässä asennossa.
Vapautuksen teologian seminaarissa sovimme kahdesta asiasta reunaehdosta. Kysymys ei ole siitä, mitä me opettamme ja saarnaamme työttömille, vaan siitä, mitä työttömät opettavat meille. Eikä kysymys ole siitä, mitä me teemme työttömien puolesta, vaan siitä, mitä työttömät saavat meidät tekemään kanssaan.  Kymmen vuoden kiirastorstait tarjosivat meille seurakunnan työntekijöille, diakonille ja papille, uuttaa tuulta purjeisiin. Emmekä me enää ilenneet puhua aikamme yksinäisistä kristityistä eksyneinä lampaina elämän merellä.  Me opimme uusia käskyjä ja kysymyksiä: Muista pyhittää työpäivä. Älä houri. Kunnioita itseäsi. Rakkaus on joskus potaatti. Älkää tarjotko meille sahanjauhoja, me osaamme itse sahata. Jos työ on Jumalan kirous, niin mikä on hänen siunauksensa?
Palaan vielä Mattiin, hengelliseen ohjaajaani.  Teimme sen Simon Kyrenaisen ristin eräässä marketissa.  Otimme ostokärryt. Minulla oli kärryissäni se työttömien risti ja päälläni papin puku. Matti työnsi tyhjää kärriä tuulipuserossaan ja siinä ikuisessa pipossaan. Ohjaaja lupasi maksaa Matin ostokset. Kiertelimme myymälässä. Kärrini alkoi täyttyä ja risti keikkui putoamaisillaan tavarakasan päällä. Törmäsimme toisiimme hyllyjen välissä ja risti alkoi pudota. Matti otti sen ja sanoi: Anna ko mie. Hänen kärryissään oli tilaa. Seisoin kassalla kuvaajan vieressä. Matti ilmestyi kassajonoon. Kuvajaa kuiskasi: Kato. Matin kärrissä oli  Jaffa-pullo, muutama säilykepurkki ja vessapaperipaketti. Ristille jäi paljon tilaa. Muistutin häntä ohjaajan tarjouksesta. Matti sanoi: Ei miulta nyt muuta puutu. Sana tuli lihaksi.  Muutaman viikon kuluttua sain puhelinsoiton Kiasmasta ja minulta kysyttiin taiteilija Matti Kauton yhteystietoja, niitä tarvittiin, kun tehtiin kansainvälinen tekijäoikeussopimus ohjelmasta Italian TV:n kanssa.
Annoin Matille muistoksi yhteistyöstämme uusimman virsikirjan. Matti etsi sieltä jotain ja kysyi, missä se vääntövirsi on, se mikä puhuu vääryydestä. Hän oli kuullut jostain että Lönruutti oli kääntänyt sen siksi, että Suomessa kiellettiin kotipoltto:

Kiitollinen

Ettei totuus unohtuisi voiton päivästä.
 

99 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)

1918: Suomen sisällissodan päätyttyä Helsingissä järjestettiin paraati suojeluskuntalaisten voiton kunniaksi. Tästä muodostui Puolustusvoimain lippujuhlan päivä.

Aamun ajatus
Mieti elämästäsi kolme asiaa,
joista voit olla kiitollinen.
Mieti sitten, oletko kiitollinen.

Tummat pilvet ja hopeareunukset

Vuosien merkitys
Miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun nainen täytää 50 ja 60 vuotta? Niitä tuntemuksia valaisevat vuonna 1964 syntynyt kirjailija Sirpa Kähkönen ja vuonna 1954 syntynyt näyttelijä Seija Pitkänen. Sirpa Kähkönen järjesti hauskat diskosyntymäpäivät Helsingin Suvilahdessa. Perheellä ja ystävillä onkin suuri merkitys kirjailijan yksinäisessä ammatissa. Kirjoittamisesta hän toteaa, että "vuodet ovat tuoneet varmuutta ja ne ovat antaneet myös syvyyttä asioiden käsittelyyn. Nyt saan nauttia niistä hedelmistä, joita eletty elämä on minussa kypsyttänyt."

Seija Pitkänen katsoo peiliin Kuopion kaupunginteatterin pukuhuoneessa ja tuumaa, että "perusluottamus omaan osaamiseen on iän myötä lisääntynyt. Työssäni tärkeintä on vuorovaikutus yleisön kanssa ja jatkan niin kauan kuin pysyn virkeänä ja aistit avoinna. Perhe ja pitkäaikaiset ystävät luovat perusturvan ja vastapainon intensiiviselle teatterityölle."
Toteutus: Pirkko Pelkonen, Ossi Wallius, Hanna-Helena Kinnunen ja Hannu Karisto.

Eino Leino ja rosoinen runoilijaelämä
Eino Leino (1878-1926) oli tuottelias kirjailija, jolla oli kaksi vahvaa addiktiota: kirjoittaminen ja juominen. 48-vuotiaana kuolleen Leinon elämään mahtuu värikkäitä käänteitä, mutkikkaita naissuhteita, taiteen paloa ja aatteen hurmaa. Leinosta on kirjoitettu paljon ja useampi elämäkertakin. Tänä keväänä ilmestyi uusin elämäkerta Leinosta. Panu Rajala tarttui empien pyydettyyn aiheeseen, mutta innostui ja onnistui löytämään jotain uuttakin paljon tutkitusta Eino Leinosta. Kirjakerhossa Panu Rajala kertoo Leino-löydöistään. Toimittajana Anna-Liisa Haavikko. 

Isä Pispalasta

Radioateljee: Isä Pispalasta - Lauri Viita
Runoilija Lauri Viita leikitteli sanoilla ja rakensi maailmanselityksiä kansanrunon poljennolla. Hän oli värikäs sanankäyttäjä, joka luovasti loi omaa sanastoaan.
Auto-onnettomuuteen 49-vuotiaana menehtynyt Lauri Viita ehti elinaikanaan julkaista kuusi teosta. Esikoisteos Betonimylläri teki hänestä heti kirjallisuuden kiintotähden.
Lauri Viidan kuoleman jälkeistä henkilökuvaa leimaa mielisairauden varjo. Mutta millainen oli valovoimainen ja hurmaava Lauri Viita, siitä kertovat hänen lapsensa Seppo Viita ja Ursula Viita-Leskelä
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anna-Liisa Haavikko.
Kertoja: Antti Reini.
Tekninen toteutus: Pekka Lappi.
Tuottaja: Harri Huhtamäki.
 

Laillistetun ystävyyden ryhmätyö

Aamuhartaus 10.5.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoisin aamuhartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 241: 4-5. Virsi alkaa sanoin: "Herra, rakkaastani tunnen iloa". Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. Marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara)

Aamuhartaus 

10.05.2017
Matti J. Kuronen

Sinä Tarzan, missä Jane – Vainikan Taunon kysymys aloitti avioparityömme.  Ryhmätyöhön hulluuntuneena perustin neuvottelukeskukseemme aviopariryhmän. Pieneen ja tyhjään päähäni ei pälkähtänytkään, että pariryhmän ohjaajana pitäisi olla aviopari eikä mikään sielunhoitosolisti. Olihan avioparityö keksitty maailmalla ilman kirvesmies Vainikkaakin, mutta meillä se alkoi siitä, että minut pudotettiin puusta kuin apinain kuningas. Tellervo tuli mukaan. Loppu on ainakin meidän avioliittomme historiaa.

Ulkomaankielellä työmuodosta  puhuttiin  avioliiton rikastamisesta.  Mukaan tuli metsäteollisuusihmisiä, jotka alkoivat käyttää termiä Avioliiton jalostusasteen nostaminen. Idea on yksinkertainen: kootaan raaka-aineet, parisuhteessa elävät ihmiset, synnytetään prosessi, joskus keittämiseen asti, poistetaan turha kuona ja otetaan käyttöön se, mikä on ydintä. Ei mennä, päästä tai jouduta avioliittoon vaan kasvetaan puolisoiksi. Parhaimmillaan avioliitto rakentuu laillistetulle ystävyydelle. Kaveria ei jätetä.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna kannattaa muistaa, että keskeistä Lutherin ajattelussa on kahden rakkauden oppi. Itseensä käpertynyt ihminen rakastaa sellaista, jonka kokee kauniiksi, arvokkaaksi ja tuottaa hänelle itselleen lisäarvoa.  Syvimmiltään me emme taida rakastua tehdäksemme toisemme onnellisiksi, vaan ratkaistaksemme jonkin elämämme syvimmistä perusongelmista. Jumalan rakkaus taas tekee kurjasta ja sellaisesta, mikä ei mitään ole, arvokkaan ja kauniin.  Romanttisen rakkauden kyllästämässä kulttuurissa on rakastumisen tunne saanut parisuhteessa turhan vallan. Perheneuvonnan perustaja Matti Joensuu muistutti siitä, että rakastumiskohtauksen vallassa ihmispoloa uhkaa kaksi hölmöyttä: Kun hän rakastuu, niin hän luulee, että pitää mennä naimisiin tai ainakin parisuhteeseen. Toinen vaara syntyy silloin, kun hän jossain vaiheessa kuitenkin rakastuu johonkin toiseen, hän luulee, että pitää erota ja mennä uuteen suhteeseen.  Todellinen, se jumalallinen rakkaus, alkaa siitä, ettemme enää keksi yhtään syytä edes yrittää roikkua kroonisesti rakastumisen tilassa.
Luen 1.Korinttilaiskirjeen 13-luvun rakkausmainosta raakana ja totena kuvana meistä ihmisistä: kerskailevista, pöyhkeilevistä, vanhoja kaivelevista, omissa kärsimyksissämme kärvistelevistä, vääryydestä ilonsa löytävistä. Meistä, jotka yritämme vinguttaa romanssia mollissa, niin kuin viulunsoittaja katolla – ja samalla olla taittamatta niskojamme.  Kuulen rakkauden soivan tässä kakofoniassa Jumalan suurena kontrapunktina. Hänen rakkautensa tarjoaa sen kenraalibasson, jonka päälle voi soittaa ristiriitaisia säveliä niin, että harmonia säilyy: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Minun uskossani tämä on uuden luomisen teologiaa, joka eletään täällä evakossa Eedenistä itään. Silmämme avautuivat ja me tiedämme, ettei paratiisiin kannata palata. Kaipaamme sinne muistaessamme, kuinka me saatoimme olla yhdessä alastomia häpeämättä itseämme ja toisiamme. Mutta me tiedämme kiellettyjen hedelmien todellisen hinnan ja sen, että käärme jäi paratiisiin paluumuuttajia odottamaan.
Avioliiton jalostusasteen nostaminen tekee tahdosta arkista totta. Vihkimisessä me sitoudumme tahtomaan osoittamaan rakkautta ja uskollisuutta hyvinä ja pahoina päivinä. Ymmärrämme uskollisuuden turhan kapeasti, jos ymmärrämme sen vain ainakin yrityksenä välttää vieraissa käyntiä. Syvällisen avioliittolain analyysin perusteella väitän, että me teemme aviorikoksen vähemmälläkin vaivalla. Rikomme lupauksemme silloin, kun emme osoita rakkautta hyvinä päivinä. Sain tästä opetuksesta tiivisteen aviopariryhmältä, joka antoi kiitokseksi huoneentaulun: Pusu päivässä pitää Kurosen loitolla.  Avioparityössä opetellaan ylistämään ja kiittämään arkemme pienistä armoista – kuten toisistamme.  Onhan meillä oppaita onneen. Itsekin myönnän syyllistyneeni näiden temppukirjojen tekemiseen. Pidän sinusta koska… Haluaisin, että sinä… Tahdon kanssasi lähteä markettiin, tahdon kanssasi kassamme kantaa, lupaan tyytyä erikoistarjouksiin, lupaan kassalla käteistä antaa.
Tässä sinänsä arvokkaassa paripuuhassa unohtuu turhan helposti se, että tälläisinäkin mies ja nainen elävät luomisen jälkeen siunatussa tilassa ja se on kiitoksen ja ylistämisen paikka arjessakin, juuri siinä tavallisen hyvänä päivänä, jolloin saattaa tuntua siltä, että kanssasi pienikin hetki on ikuisuus – jos televisiostakaan ei tule edes urheilua eikä satu olemaan se kolminaisuuden ja saunan jälkeinen sunnuntai, jolloin me suoritamme seksimme.  Olemme perheneuvonnassa joskus ihmetelleet, kuinka kauan meidän tulee tehdä virsikirjaan lisävihkoja ennen kuin saadaan edes yksi veisu, jossa kiittäisimme Luojaa siunatusta seksistä. Teimme kanttori Jarmon kanssa laulun tähän tarkoitukseen, mutta se jäi yhteen esitykseen: Kun viestintä ei pelaa ja muija vanhaa kelaa, en jaksa vihannoida, vain harvoin muhinoida. Oih, anna voimaa keksiä, myös arpipäivään seksiä.
En väännä avioliittoa sakramentiksi, mutta jotenkin siinä Jumalan luova sana hakee meidän lihamme tanssiin.  Rakkaus tekee arkemme pyhäksi. Siinä yhdistyy kolme asiaa, jotka yhdistävät meidät ja Jumalan. Suhteellisuuden taju. Sen tajuaminen, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pystysuorassa. Kyllä Luojakin tietää, miten ihmisiä me olemmekaan. Huumorin taju, joka ei ole vain henkevyyden vaan myös hengellisyyden puntari. Ainakin meillä moni turha riita on sammunut siihen, että viisaampi on tullut ajoissa huumorin tajuihinsa.  Mitä armoon tulee, niin luterilaisina kannattaa muistaa Martti-tohtorin viisaus: Kuka meistä miehistä pääsisi taivaaseen, ellei Jumala Jumala olisi antanut meille vaimoja koettelemukseksi.
Vaimo sanoi eräässä avioillassa, että hyvä suhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus loppuvan kesken lauseen.  Hänen aivoinfarktinsa katkaisi kolmisen vuotta sitten keskustelumme. Osa-aika avioliittomme muuttui 24/7-liitoksi. Vihkilupaus pitää lunastaa. Kaveria ei jätetä. Minun vanha Aatamini on vanhan Eevan mies.

Suru on rakkauden hinta

Aamuhartaus 3.5.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Virsi 241: 1-3. Virsi alkaa sanoin: "Herra rakkaastani", Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara) 

Aamuhartaus
03.05.2017 
Matti J. Kuronen

Joku tarttui haaroihini takaapäin. Vapaalla kädelläni löin todella kovin. Siinä kädessä oli salkku ja salkussa osa hepreakielistä Raamattua, Biblia Hebraicaa. Isku upposi, kuulin räminää ja kun katsoin taakseni, makasi vanha mies virtsaränniä vasten.  Tuskin hän tiesi, että olin tulossa heprean tentistä enkä minä viaton maalaispoika tiennyt, että Eduskuntatalon julkinen käymälä oli homojen iskupaikka. Olen siis lyönyt homoa Raamatulla päähän, enkä ole lainkaan ylpeä teostani.  Tunnen jatkuvaa myötähäpeää niitä uskovaisten huterokristittyjen puolesta, jotka jatkavat hakkaamista, ei yhtä konkreettisesti, mutta varmasti paljon haavoittavammin.  Rikon nyt lupaukseni olla osallistumatta homokeskusteluun kirkon työntekijänä, vaikka piispa John Shelby Spongin kanssa päätimme, että nykyisessä muodossaan se keskustelu, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, loukkaa sekä kirkon että homoseksuaalien arvoa ja arvoja.

Kun Suomi juhli itsenäisyyttään 1967, sen hallitus näki hyväksi armahtaa sakkovangit syystalven pakkasiin. Muutama vankilapappi lähti silloin Helsingin huoltopoliisiin katsomaan kentälle, miten seurakuntalaisemme selviäisivät itsenäisyydestään. Siinä yhteydessä päädyimme eräänä iltana nykyisen oopperatalon paikkeille. Eri puolille stadionin mäkeä ryhmittyivät poliisiautot ja käskystä ajettiin mäkeen. Autojen valoissa säntäili mäestä miehiä karkuun. Kaikenlaisiin sotatoimiin sitä ihminen joutuukin kuin homojahtiin. Heidät jätettiin siltä osin rauhaan 1971, kun homoseksuaalinen teko poistettiin rikoslaista.
Sain kutsun homoseksuaalien raamattupiiriin. Tapasin heitä stadionin kerhotiloissa. Jotenkin mieleen tulivat Rooman katakombit. Kerroin lähtiessäni meneväni homojen raamattupiiriin. Palattuani tyttäreni kertoi piispan soittaneen ja kysyneen minua ja hän oli kertonut. Silloinen piispa soittikin ja korrektina henkilönä aloitti sanomalla, että minulla on laaja seurakunta, mutta mikä on lesbojen lähetyspiiri. Tytär oli kohteliaasti kertonut, ettei isä ole kotona vaan käymässä jossain lesbojen lähetyspiirissä. Tytär sanoi kuulustelussa, että eiks se oo sama asia.
Kokemusteni perusteella pidin teemasta radion iltahartauden, missä kysyin, saako homoja kivittää. Vastaukseksi tuli postissa oma kuolinilmoitus ja muutama soitto siltä hyvästä ystävältäni, Yksi tosi kristitty monien tosiuskovaisten puolesta, joka tarjosi menolippua helvettiin. Mutta tuli myös mies toiselta puolelta Suomea, soitti ovikelloa ja lähti karkuun, kun  tytär avasi oven ja huusi: Iskä siuta kysytään. Sain miehen kiinni ja hän kertoi olevansa seurakunnan työntekijä, joka hartauden kuultuaan luuli, että minä olen yksi heistä. Myönsin olevani yksi heistä, kirkon työntekijöistä ja jonkinlaisessa uskossakin, mutta kuitenkin Jumalan siunaus minun osallani on se, että hän antoi minulle heteron identiteetin.  Kaiken tämän jälkeen minun oli helppoa lähteä Yhteysliikkeeseen mukaan vaatimaan seksuaalisille vähemmistöille oikeuksia seurakunnissa ja maailmassa.
Luultavasti meidän vaikeutemme homoseksuaalisuuden kohtaamisessa ei ole niinkään opillinen kuin oman seksuaalisuutemme aiheuttamaa oltiin sitten kuinka kaappi- tai umpiheteroita tahansa. Kuinka paljon me torjumme itsessämme menneitä hölmöilyjä, nykyhetken kiusauksia ja tulevaisuuden pelkoja touhuamalla muiden seksuaalisuuden kimpussa.  Miten viisaasti sanoikaan yhdessä seminaarissa espanjalainen perheneuvoja nunna, jolta me hölmöt kysyimme, kuinka hän nunnana osaa toimia perheneuvojana. Saimme  kauniin hymyn ja vastauksen: Oli minulla elämää ennen kuin minusta tuli neitsyt.
Perheneuvojana ymmärrän ilman kirkolliskokoustakin ja piispojen pyörittelyäkin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Ymmärrän senkin, että kysyessään avioliittoon vihkimistä samaa sukupuolta olevat rakastavaiset pyytävät lupaa kuulua joukkoon. Ura perheneuvonnassa opetti myös sen, ettei vihkiminen sinänsä tee perhehelvetistä taivassimulaattoria. Totta puhuvat myös ne nuoret parit, jotka perustelevat kirkkohäitä ajatuksella järkätä frendeille kunnon bileet. Ymmärtääkseni kaikkein suurimman uhan kristillisille avioliitoille aiheuttavat toiset kristilliseksi sanotut avioliitot, ne valkoisiksi kalkitut haudat, jotka ovat täynnä kuolleiden luita. Minusta olisi oikein ja autuaallista, jos palauttaisimme avioliiton arvoonsa siten, että se tarjoaisi halukkaille ihmisille mahdollisuuden tunnustaa uskonsa sekä sitoutumisena sekä omaan että Jumalan rakkauteen. Rekisteröinnin voisi hoitaa vaikka kulkumiesten ja yleisten naisten ministeriö. Ja voisihan sen yksityistää niin kuin kaikki muukin tässä business-maailmassa. Sus siunatkoon, jos ei muut suostu. Apostolien tekojen kertoma ensimmäinen kristityksi kastaminen voi toimia tässä mallina. Sen saanut ei ollut mikään kristillisestä harrastuksesta tunnettu kilvoittelija, vaan etiopialainen, melkein mamu, seksuaalisesti eunukki ja talousmies, joka ei ymmärtänyt hölkkäsen pölähtämää Raamatusta. Vähän ohjausta ja mies oli valmis: Tässä on vettä, estääkö mikään kastamasta minua?  Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta?
Minua ei estänyt. Kun laki laillistetusta parisuhteesta tuli voimaan, minua pyydettiin siunaamaan pari, jonka elämää olin saanut jakaa jo vuosia. Kirkon uskollisena poikana noudatin kirkkoisä Krystomoksen ohjetta: kirottu olkoon se, joka piispalta salaa jotain tekee. Kirjoitin piispalleni ja kerroin, että tulen siunaamaan rekisteröidyn miesparin, mutta korostin, etten pyydä lupaa, koska en halua saattaa häntä vaikeaan välikäteen. En saanut lupaa, mutta viisaan neuvon noudattaa omantuntoni ääntä. Omatuntoni toisti: Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta.  Vähän aikaa sitten siunasin heistä toisen haudan lepoon. Vanha mies käveli arkulle, laski yhden punaisen ruusun ja sanoi: Kiitos rakkaudestasi.
Suru on rakkauden ja sen antaman ilon hinta meille kaikille.

Vuosikymmenien vappuhaastattelu

Itse asiassa kuultuna: Lenita Airisto (82 v 7 kk kuunteluaikaa)
Lenita Airisto on ollut julkisuudessa seitsemällä vuosikymmenellä. Suomen Neito, tv-tähti, bisnesnainen, kirjailija ja luennoitsija. Mitä hän ajattelee elämästään ja Suomesta nyt? Haastattelijana Juho-Pekka Rantala.