Aamuhartaus ke 02.11.2016
Paavo Kettunen, Professori, Joensuu
Syyllisyydellä kuorrutettu häpeä
Mitä näenkään elämäni taustapeilistä tänään? Näen tutkijan, joka selvittelee itseään kiinnostavia kysymyksiä. Tällainen voi tuntua itsekkäältä. Ja sitähän se onkin.Samalla minulla on koko tutkijanurani aikana ollut luottamus: mikä aidosti innostaa minua, siitä voi olla apua toisellekin.
Miten sitten tutkimusaiheet ovat löytyneet? Sattumaltako?
Ehkä voin vastata äskettäin kuolleen kollegani sanoin: Ei ole sattumaa. On vain johdatusta.
Minun ei oikeastaan ole tarvinnut etsiä tutkimusteemoja. Yksi aihe on johdattanut seuraavaan.
Ehkä kaikkein eniten olen itse oppinut tutkiessani häpeää. Olen hyvin kiitollinen niille sadoille suomalaisille, jotka ovat kirjoittaneet minulle omasta häpeästään.
Häpeästä kärsivä voi luulla kärsivänsä syyllisyydestä. Mutta se on eri asia. Syyllisen peruskysymys on: ”Mitä pahaa minä olen tehnyt?” Häpeävän peruskysymys on: ”Kelpaanko, riitänkö minä?”
Syyllisyys liittyy tekoihin ja toimintaan, häpeä siihen, mitä olemme. Siksi anteeksiantamuksen pyytäminen häpeään tarkoittaa: saanko anteeksi, että olen olemassa. Kenellekään ei tulisi antaa tätä anteeksi. Elämä on Jumalan lahja. Ei sitä tarvitse pyytää eikä antaa anteeksi.
Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin häpeästä kärsivän tulla autetuksi anteeksiantamuksella.
Häpeä ei välttämättä tule elämässämme esille niin, että käyttäisimme tuota sanaa. Häpeästä kärsiväkään ei aina sitä itse tunnista. Häpeän olemukseen kuuluu juuri se, että siitä vaietaan. Helposti se kätkeytyy ja piiloutuu myös asianomaiselta itseltään.
Jokapäiväisessä elämässä häpeä voi ilmetä arkuutena, itsensä tai näkemystensä vähättelynä, vaikenemisena tai syrjään vetäytymisenä. ”Eihän minusta ja minun sanomisistani tarvitse välittää.”
Kuinka moni ajatteleekaan, ettei minun hengellinen elämäni tai uskoni riitä. ”Kyllä minä päivittäin rukoilen, mutta en minä mikään uskova ole”, on monen perustunto.
Uskovan ihmisen rima on vedetty monesti niin korkealle, ettei ihminen uskaltaudu sitä ylittämään. Jos hän sitten rohkenee ilmaisemaan uskonsa epävarmuutta, hän voi saada ohjeeksi: ”Rukoile enemmän, lue enemmän Raamattua, käy enemmän kirkossa.” Mitä enemmän hän näin tekee, sitä vähäpätöisemmäksi hän itsensä kokee.
Hengellinen häpeä voi ilmetä rukouselämässä pettymisenä. Kun rukousvastauksia ei kuulu, ihminen päättelee: en ole kyllin hyvä, en kelpaa Jumalalle, kun hän ei auta. Kuinka puhuttelevasti tämä onkaan ilmaistu virressä: ”Sinuhun turvaan, Jumala… Minua kuule heikkoa Ja häpeästä säästä.” Jumalaan turvautuja toivoon tulevansa kuulluksi. Muuten seurauksena olisi nolostuminen ja häpeä.
Suomalaisten kokeman häpeän kaksi olennaista aluetta ovat seksuaalisuus ja hengellinen elämä. Juuri näillä alueilla koetaan olevan kelpaamattomia, riittämättömiä ja huonoja. Usein nämä alueet myös yhdistyvät: seksuaalisuuden alueella torjuttu ja hylätty voi kokea myös Jumalan hylänneen hänet.
Millä muilla alueilla ihminen voi tulla niin syvästi hylätyksi ja torjutuksi tai vastaavasti hyväksytyksi ja vastaanotetuksi kuin seksuaalisuudessa ja jumalasuhteessa. Juuri siksi moni seksuaalisuuden alueella torjutuksi tullut kokee itsensä myös Jumalan hylkäämäksi.
Tai jos homoseksuaalisen identiteetin omaava kokee, ettei kirkko hyväksy hänen seksuaalisuuttaan, hän kokee hyvin helposti, että Jumalakin torjuu hänet.
Pohjimmiltaan hengellinen häpeä on kontaktittomuutta ikuiseen Sinään, Jumalaan. Se on hyväksyvän ja armahtavan Jumalan katseen ulkopuolelle jäämistä. Jos tuo suhde puuttuu, ei ole myöskään anteeksiantajaa ja syyllisyydestä vapauttajaa.
Miten sitten selviytyä häpeänsä kanssa? Yksi yrittää kätkeä, piilottaa häpeänsä. Toinen pyrkii olemaan mahdollisimman hyvä, tulemaan täydelliseksi. Toisin sanoen: ihmisessä elää fantasia, että täydelliseksi tulemisella hän voisi saavuttaa kelpaavuuden. Nämä molemmat tiet johtavat umpikujaan.
On kolmaskin tie. Häpeävän kaipaus on tulla nähdyksi. Tulla nähdyksi sellaisena kuin hän on. Syvällä sisimmässään hän toivoo, että olisi joku, joka näkisi hänet sellaisenaan ja hyväksyisi hänet.
Ei ole yhdentekevää, millaisella katseella toinen katsoo ja näkee minut. Niin moni on joutunut tuomitsevan ja arvostelevan katseen kohteeksi. Vanhassa synnintunnustuksessa sanotaan hyvin puhuttelevasti: Oi sinä kaikkein armollisin… katsahda puoleeni laupeutesi silmillä.
Armon paradoksi on juuri tässä: ihminen kokee olevansa kelpaava silloinkin, kun hän ei edes itse pidä itseään kelpaavana. Hän uskaltaa tulla Jumalan katsomaksi. Hän jopa toivoo sitä. Jumalan näkemänä oleminen ei silloin ole pelottavaa. Se ei ole hävettävää vaan vapauttavaa. On hyvä, että on Joku, joka näkee ja tuntee minut – jopa paremmin kuin minä itse itseni.
Virsi: 382:1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti