Tästä uutisoitiin perjantai-iltana 9.10.2015
Israel sulki Jerusalemin vanhankaupungin alle 50-vuotiailta ...
24 h Jerusalem tunneittain Jakso 21
21/24. Dokumenttisarja Jerusalemin vuorokaudesta, sen asukkaista ja heidän elämästään. Seuraamme tämän maagisen kaupungin elämää 24 tunnin ajan, tunnin kerrallaan.
Kello on 2, asteita 10.
On yhä sydänyö, aamunkoittoon on yli kolme tuntia. Muezzin kutsuu rukoukseen klo 5. Siihen asti sekä uskovat että ei-uskovat ovat unessa.
Yhteiset unet ja unelmat
Minulla on toistuva uni. Seison autiossa maisemassa jonkinlaisen kallion päällä ja putoan sieltä alas ikään kuin jotenkin vahingossa. Putoan ja näen, miten maa lähestyy ja kohta iskeydyn siihen. Juuri ennen kuin osun maahan, minut pysäytetään. Ihan kuin väliin tulisi puskuri.
Sitten leijun aivan lähellä maata. Näin lähellä että melkein nenä osuu maahan. En putoa enkä loukkaa. Tajuan unessa, että pystyn sellaiseen.
Jatkan lentelyä. Hyppään uudelleen ja lennän. Aluksi aina putosin hallitsemattomasti ja viime hetkellä joku nappaa kiinni, ja jään leijumaan.
(Oma painajaiseni päättyi lentelyyn ja onnistuneeseen alastuloon. Ystävät levittivät sanomalehden maahan, johon oli määrä laskeutua. Sveitsin ystävien antama hiirimatto valkoinen risti punaisen keskellä on ollut oikea täsmäalastulokohta.)
Khalid al-Saikh Ali oli häissä Su'afatin pakolaisleirillä. Palatessaan hän viheltelee ahtaalla kujalla. Leirin kujat ovat piukassa taloja. Yöllä kuulee kaikki äänet. Kova meteli saa naapurit putoamaan sängystä ja unohtamaan unensa. Hän jatkaa laulaen. Talven ja kesän välillä. Pelon ja nälän välillä. Rakkaani aurinko nousee. Rakkaani. Rakkaani.
No niin, avain oveen ja ovi auki. Seinällä diplomi. Workshop Trainer. August 26. 2008.
Unelmoin joka päivä, mutten nukkuessani. Unelmoin valveilla. Unelmoin eläväni oikeassa ja vapaassa maassa. Unelmoin, että lapseni eivät kärsi niin kuin minä, vaan saavat onnellisen elämän, siistit kadut, koulut ja yliopistot.
Tästä unelmoivat kaikki palestiinalaiset omasta valtiosta, maasta ja vapaudesta. Kun on viety vapaus, maat ja oikeudet, mistä sitten unelmoisi? Siitä, että lentää kuin raketti taivaalla. Nauraen lisää; onhan se vaikeaa se unelmointi. Että kasvaa siivet ja pääsee lentämään pois. Siinä vasta unelma!
Nauru vaihtuu lohduttomaksi itkuksi. Peittää kädellä silmänsä. Ei tätä jaksa enää.
Olen kärsinyt 30 vuotta niin kauan kuin olen ollut tietoinen. Näen juutalaisten elävän oikeasti, matkustavan vapaasti. Meitä kuulustellaan lentokentällä 10 tuntia, riisutaan alasti ja nöyryytetään.
Yksikin juutalaispoika, jonka isän roskakuskina minä toimin, sanoi.
- Sinä olet roska-arabi.
Mikä sellainen uskonto on? Missä se kunnioitus, jota heillä aina väitetään olevan? Kun näen juutalaisen lapsen, en nöyryytä häntä. Ei lapsi tiedä, kuka on juutalainen, kuka arabi. Mutta vanhemmat syöttävät lapselle vihapuhetta.
(Kuinka hyvin A-studio onnistui tässä, mitä lapsille kerrotaan turvapaikanhakijoista?)
(Kuinka hyvin A-studio onnistui tässä, mitä lapsille kerrotaan turvapaikanhakijoista?)
Leikin tyttäreni kanssa ja opetan häntä kirjoittamaan. Kerron hänelle menetetystä kotimaasta. Ei ole mitään paikkaa, minne voisin viedä hänet leikkimään. Pelkään, että lapseni joutuvat kärsimään minun laillani. (Jatkuu ensi yönä, jos en saa unta. Jatkan päivällä etten nukahda.)
Vanhastakaupungista on alle 6 kilometriä Su'afatin leirille. Yöllä matkan taittaa autolla 10 minuutissa. Leiri on Jerusalemia, mutta muurin takana. Muualle on rakennettu uusia taloja. Leirillä vanhoihin taloihin on lisätty vain kerroksia. Jerusalemiin pääsee vain tarkastuspisteen kautta.
- Unelmoimme vai siitä, että meitä pidettäisiin ihmisinä eikä eläiminä. Meitä katsotaan kuin häkkieläimiä.
Haluaisimme elää kuin muutkin kansat, ettei tarvitsisi katsella sotilaita. Kävin kerran Ranskassa. En nähnyt sotilaita. Se tuntui ihanalta. Olemme tottuneet näkemään aina sotilaita, poliiseja ja muita joukkoja. Meitä tarkkaillaan joka hetki ja pysäytellään tiesuluille, koska olemme arabeja.
Joskus haaveilen kaveriporukan kanssa siitä, että vapautamme itsemme miehityksestä. Ensimmäisessä indifadassa yritimme sitä heittämällä kiviä. Mutta mitä kivellä kun vastassa on rynnäkkökivääri tai panssarivaunu.
Kavereita kuoli ja haavoittui. Meitä joutui 40 hengen porukka vankilaan. Kuka kolmeksi vuodeksi, kuka kuudeksi tai yhdeksäksi vuodeksi. Kotiin palattuamme olimme... Elämme pakolaisleirillä, missä ei ole kunnon katuja. Koko alue on kierretty yhdessä tunnissa.
Miten tällaisessa paikassa voisi olla isoja unelmia? Valitettavasti haaveet veivät vankilaan. Suurin unelmani on, että pääsisin vanhaankaupunkiin ja Jerusalemiin aivan vapaasti.
Juutalaiset rukoilevat Itkumuurilla, muslimit al-Aqsa -moskeijassa ja kristityt kirkoissaan. Uskonnot ovat Jumalan antamia. Miksi meiltä viedään toiveemme päästä haluamaamme moskeijaan?
En saa edes rukoilla perjantaina al-Aqsassa. 40 -vuotiaana unelmoin pääsystä vanhaankaupunkiin. Oli mahtavaa täyttää 41. Luulin pääseväni rukoilemaan. Sitten ikäraja nousi 50:een. Kun täytän 50, rajaksi on varmaan määrätty jo 70 vuotta.
(Suomi painii eläkeikien kanssa kuin muslimit rukoillakseen al-Aqsassa.)
Lopulta pääsen Jerusalemiin ehkä vasta kun minut haudataan sinne. Toteutuupa edes unelma hautapaikasta Jerusalemissa. Sen paremmasta ei kannata uneksia.
Näistä levottomuuksista Yle on uutisoinut uutislähetyksissä, viimeksi 12.10.2015.
Vanhastakaupungista on alle 6 kilometriä Su'afatin leirille. Yöllä matkan taittaa autolla 10 minuutissa. Leiri on Jerusalemia, mutta muurin takana. Muualle on rakennettu uusia taloja. Leirillä vanhoihin taloihin on lisätty vain kerroksia. Jerusalemiin pääsee vain tarkastuspisteen kautta.
- Unelmoimme vai siitä, että meitä pidettäisiin ihmisinä eikä eläiminä. Meitä katsotaan kuin häkkieläimiä.
Haluaisimme elää kuin muutkin kansat, ettei tarvitsisi katsella sotilaita. Kävin kerran Ranskassa. En nähnyt sotilaita. Se tuntui ihanalta. Olemme tottuneet näkemään aina sotilaita, poliiseja ja muita joukkoja. Meitä tarkkaillaan joka hetki ja pysäytellään tiesuluille, koska olemme arabeja.
Joskus haaveilen kaveriporukan kanssa siitä, että vapautamme itsemme miehityksestä. Ensimmäisessä indifadassa yritimme sitä heittämällä kiviä. Mutta mitä kivellä kun vastassa on rynnäkkökivääri tai panssarivaunu.
Kavereita kuoli ja haavoittui. Meitä joutui 40 hengen porukka vankilaan. Kuka kolmeksi vuodeksi, kuka kuudeksi tai yhdeksäksi vuodeksi. Kotiin palattuamme olimme... Elämme pakolaisleirillä, missä ei ole kunnon katuja. Koko alue on kierretty yhdessä tunnissa.
Miten tällaisessa paikassa voisi olla isoja unelmia? Valitettavasti haaveet veivät vankilaan. Suurin unelmani on, että pääsisin vanhaankaupunkiin ja Jerusalemiin aivan vapaasti.
Juutalaiset rukoilevat Itkumuurilla, muslimit al-Aqsa -moskeijassa ja kristityt kirkoissaan. Uskonnot ovat Jumalan antamia. Miksi meiltä viedään toiveemme päästä haluamaamme moskeijaan?
En saa edes rukoilla perjantaina al-Aqsassa. 40 -vuotiaana unelmoin pääsystä vanhaankaupunkiin. Oli mahtavaa täyttää 41. Luulin pääseväni rukoilemaan. Sitten ikäraja nousi 50:een. Kun täytän 50, rajaksi on varmaan määrätty jo 70 vuotta.
(Suomi painii eläkeikien kanssa kuin muslimit rukoillakseen al-Aqsassa.)
Lopulta pääsen Jerusalemiin ehkä vasta kun minut haudataan sinne. Toteutuupa edes unelma hautapaikasta Jerusalemissa. Sen paremmasta ei kannata uneksia.
Näistä levottomuuksista Yle on uutisoinut uutislähetyksissä, viimeksi 12.10.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti