Keskiviikkoisin aamuhartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 241: 4-5. Virsi alkaa sanoin: "Herra, rakkaastani tunnen iloa". Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. Marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara)
Aamuhartaus
10.05.2017
Matti J. Kuronen
Matti J. Kuronen
Ulkomaankielellä
työmuodosta puhuttiin avioliiton rikastamisesta. Mukaan tuli
metsäteollisuusihmisiä, jotka alkoivat käyttää termiä Avioliiton
jalostusasteen nostaminen. Idea on yksinkertainen: kootaan raaka-aineet,
parisuhteessa elävät ihmiset, synnytetään prosessi, joskus keittämiseen
asti, poistetaan turha kuona ja otetaan käyttöön se, mikä on ydintä. Ei
mennä, päästä tai jouduta avioliittoon vaan kasvetaan puolisoiksi.
Parhaimmillaan avioliitto rakentuu laillistetulle ystävyydelle. Kaveria
ei jätetä.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna kannattaa muistaa, että keskeistä Lutherin ajattelussa on kahden rakkauden oppi. Itseensä käpertynyt ihminen rakastaa sellaista, jonka kokee kauniiksi, arvokkaaksi ja tuottaa hänelle itselleen lisäarvoa. Syvimmiltään me emme taida rakastua tehdäksemme toisemme onnellisiksi, vaan ratkaistaksemme jonkin elämämme syvimmistä perusongelmista. Jumalan rakkaus taas tekee kurjasta ja sellaisesta, mikä ei mitään ole, arvokkaan ja kauniin. Romanttisen rakkauden kyllästämässä kulttuurissa on rakastumisen tunne saanut parisuhteessa turhan vallan. Perheneuvonnan perustaja Matti Joensuu muistutti siitä, että rakastumiskohtauksen vallassa ihmispoloa uhkaa kaksi hölmöyttä: Kun hän rakastuu, niin hän luulee, että pitää mennä naimisiin tai ainakin parisuhteeseen. Toinen vaara syntyy silloin, kun hän jossain vaiheessa kuitenkin rakastuu johonkin toiseen, hän luulee, että pitää erota ja mennä uuteen suhteeseen. Todellinen, se jumalallinen rakkaus, alkaa siitä, ettemme enää keksi yhtään syytä edes yrittää roikkua kroonisesti rakastumisen tilassa.
Luen 1.Korinttilaiskirjeen 13-luvun rakkausmainosta raakana ja totena kuvana meistä ihmisistä: kerskailevista, pöyhkeilevistä, vanhoja kaivelevista, omissa kärsimyksissämme kärvistelevistä, vääryydestä ilonsa löytävistä. Meistä, jotka yritämme vinguttaa romanssia mollissa, niin kuin viulunsoittaja katolla – ja samalla olla taittamatta niskojamme. Kuulen rakkauden soivan tässä kakofoniassa Jumalan suurena kontrapunktina. Hänen rakkautensa tarjoaa sen kenraalibasson, jonka päälle voi soittaa ristiriitaisia säveliä niin, että harmonia säilyy: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Minun uskossani tämä on uuden luomisen teologiaa, joka eletään täällä evakossa Eedenistä itään. Silmämme avautuivat ja me tiedämme, ettei paratiisiin kannata palata. Kaipaamme sinne muistaessamme, kuinka me saatoimme olla yhdessä alastomia häpeämättä itseämme ja toisiamme. Mutta me tiedämme kiellettyjen hedelmien todellisen hinnan ja sen, että käärme jäi paratiisiin paluumuuttajia odottamaan.
Avioliiton jalostusasteen nostaminen tekee tahdosta arkista totta. Vihkimisessä me sitoudumme tahtomaan osoittamaan rakkautta ja uskollisuutta hyvinä ja pahoina päivinä. Ymmärrämme uskollisuuden turhan kapeasti, jos ymmärrämme sen vain ainakin yrityksenä välttää vieraissa käyntiä. Syvällisen avioliittolain analyysin perusteella väitän, että me teemme aviorikoksen vähemmälläkin vaivalla. Rikomme lupauksemme silloin, kun emme osoita rakkautta hyvinä päivinä. Sain tästä opetuksesta tiivisteen aviopariryhmältä, joka antoi kiitokseksi huoneentaulun: Pusu päivässä pitää Kurosen loitolla. Avioparityössä opetellaan ylistämään ja kiittämään arkemme pienistä armoista – kuten toisistamme. Onhan meillä oppaita onneen. Itsekin myönnän syyllistyneeni näiden temppukirjojen tekemiseen. Pidän sinusta koska… Haluaisin, että sinä… Tahdon kanssasi lähteä markettiin, tahdon kanssasi kassamme kantaa, lupaan tyytyä erikoistarjouksiin, lupaan kassalla käteistä antaa.
Tässä sinänsä arvokkaassa paripuuhassa unohtuu turhan helposti se, että tälläisinäkin mies ja nainen elävät luomisen jälkeen siunatussa tilassa ja se on kiitoksen ja ylistämisen paikka arjessakin, juuri siinä tavallisen hyvänä päivänä, jolloin saattaa tuntua siltä, että kanssasi pienikin hetki on ikuisuus – jos televisiostakaan ei tule edes urheilua eikä satu olemaan se kolminaisuuden ja saunan jälkeinen sunnuntai, jolloin me suoritamme seksimme. Olemme perheneuvonnassa joskus ihmetelleet, kuinka kauan meidän tulee tehdä virsikirjaan lisävihkoja ennen kuin saadaan edes yksi veisu, jossa kiittäisimme Luojaa siunatusta seksistä. Teimme kanttori Jarmon kanssa laulun tähän tarkoitukseen, mutta se jäi yhteen esitykseen: Kun viestintä ei pelaa ja muija vanhaa kelaa, en jaksa vihannoida, vain harvoin muhinoida. Oih, anna voimaa keksiä, myös arpipäivään seksiä.
En väännä avioliittoa sakramentiksi, mutta jotenkin siinä Jumalan luova sana hakee meidän lihamme tanssiin. Rakkaus tekee arkemme pyhäksi. Siinä yhdistyy kolme asiaa, jotka yhdistävät meidät ja Jumalan. Suhteellisuuden taju. Sen tajuaminen, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pystysuorassa. Kyllä Luojakin tietää, miten ihmisiä me olemmekaan. Huumorin taju, joka ei ole vain henkevyyden vaan myös hengellisyyden puntari. Ainakin meillä moni turha riita on sammunut siihen, että viisaampi on tullut ajoissa huumorin tajuihinsa. Mitä armoon tulee, niin luterilaisina kannattaa muistaa Martti-tohtorin viisaus: Kuka meistä miehistä pääsisi taivaaseen, ellei Jumala Jumala olisi antanut meille vaimoja koettelemukseksi.
Vaimo sanoi eräässä avioillassa, että hyvä suhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus loppuvan kesken lauseen. Hänen aivoinfarktinsa katkaisi kolmisen vuotta sitten keskustelumme. Osa-aika avioliittomme muuttui 24/7-liitoksi. Vihkilupaus pitää lunastaa. Kaveria ei jätetä. Minun vanha Aatamini on vanhan Eevan mies.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna kannattaa muistaa, että keskeistä Lutherin ajattelussa on kahden rakkauden oppi. Itseensä käpertynyt ihminen rakastaa sellaista, jonka kokee kauniiksi, arvokkaaksi ja tuottaa hänelle itselleen lisäarvoa. Syvimmiltään me emme taida rakastua tehdäksemme toisemme onnellisiksi, vaan ratkaistaksemme jonkin elämämme syvimmistä perusongelmista. Jumalan rakkaus taas tekee kurjasta ja sellaisesta, mikä ei mitään ole, arvokkaan ja kauniin. Romanttisen rakkauden kyllästämässä kulttuurissa on rakastumisen tunne saanut parisuhteessa turhan vallan. Perheneuvonnan perustaja Matti Joensuu muistutti siitä, että rakastumiskohtauksen vallassa ihmispoloa uhkaa kaksi hölmöyttä: Kun hän rakastuu, niin hän luulee, että pitää mennä naimisiin tai ainakin parisuhteeseen. Toinen vaara syntyy silloin, kun hän jossain vaiheessa kuitenkin rakastuu johonkin toiseen, hän luulee, että pitää erota ja mennä uuteen suhteeseen. Todellinen, se jumalallinen rakkaus, alkaa siitä, ettemme enää keksi yhtään syytä edes yrittää roikkua kroonisesti rakastumisen tilassa.
Luen 1.Korinttilaiskirjeen 13-luvun rakkausmainosta raakana ja totena kuvana meistä ihmisistä: kerskailevista, pöyhkeilevistä, vanhoja kaivelevista, omissa kärsimyksissämme kärvistelevistä, vääryydestä ilonsa löytävistä. Meistä, jotka yritämme vinguttaa romanssia mollissa, niin kuin viulunsoittaja katolla – ja samalla olla taittamatta niskojamme. Kuulen rakkauden soivan tässä kakofoniassa Jumalan suurena kontrapunktina. Hänen rakkautensa tarjoaa sen kenraalibasson, jonka päälle voi soittaa ristiriitaisia säveliä niin, että harmonia säilyy: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Minun uskossani tämä on uuden luomisen teologiaa, joka eletään täällä evakossa Eedenistä itään. Silmämme avautuivat ja me tiedämme, ettei paratiisiin kannata palata. Kaipaamme sinne muistaessamme, kuinka me saatoimme olla yhdessä alastomia häpeämättä itseämme ja toisiamme. Mutta me tiedämme kiellettyjen hedelmien todellisen hinnan ja sen, että käärme jäi paratiisiin paluumuuttajia odottamaan.
Avioliiton jalostusasteen nostaminen tekee tahdosta arkista totta. Vihkimisessä me sitoudumme tahtomaan osoittamaan rakkautta ja uskollisuutta hyvinä ja pahoina päivinä. Ymmärrämme uskollisuuden turhan kapeasti, jos ymmärrämme sen vain ainakin yrityksenä välttää vieraissa käyntiä. Syvällisen avioliittolain analyysin perusteella väitän, että me teemme aviorikoksen vähemmälläkin vaivalla. Rikomme lupauksemme silloin, kun emme osoita rakkautta hyvinä päivinä. Sain tästä opetuksesta tiivisteen aviopariryhmältä, joka antoi kiitokseksi huoneentaulun: Pusu päivässä pitää Kurosen loitolla. Avioparityössä opetellaan ylistämään ja kiittämään arkemme pienistä armoista – kuten toisistamme. Onhan meillä oppaita onneen. Itsekin myönnän syyllistyneeni näiden temppukirjojen tekemiseen. Pidän sinusta koska… Haluaisin, että sinä… Tahdon kanssasi lähteä markettiin, tahdon kanssasi kassamme kantaa, lupaan tyytyä erikoistarjouksiin, lupaan kassalla käteistä antaa.
Tässä sinänsä arvokkaassa paripuuhassa unohtuu turhan helposti se, että tälläisinäkin mies ja nainen elävät luomisen jälkeen siunatussa tilassa ja se on kiitoksen ja ylistämisen paikka arjessakin, juuri siinä tavallisen hyvänä päivänä, jolloin saattaa tuntua siltä, että kanssasi pienikin hetki on ikuisuus – jos televisiostakaan ei tule edes urheilua eikä satu olemaan se kolminaisuuden ja saunan jälkeinen sunnuntai, jolloin me suoritamme seksimme. Olemme perheneuvonnassa joskus ihmetelleet, kuinka kauan meidän tulee tehdä virsikirjaan lisävihkoja ennen kuin saadaan edes yksi veisu, jossa kiittäisimme Luojaa siunatusta seksistä. Teimme kanttori Jarmon kanssa laulun tähän tarkoitukseen, mutta se jäi yhteen esitykseen: Kun viestintä ei pelaa ja muija vanhaa kelaa, en jaksa vihannoida, vain harvoin muhinoida. Oih, anna voimaa keksiä, myös arpipäivään seksiä.
En väännä avioliittoa sakramentiksi, mutta jotenkin siinä Jumalan luova sana hakee meidän lihamme tanssiin. Rakkaus tekee arkemme pyhäksi. Siinä yhdistyy kolme asiaa, jotka yhdistävät meidät ja Jumalan. Suhteellisuuden taju. Sen tajuaminen, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pystysuorassa. Kyllä Luojakin tietää, miten ihmisiä me olemmekaan. Huumorin taju, joka ei ole vain henkevyyden vaan myös hengellisyyden puntari. Ainakin meillä moni turha riita on sammunut siihen, että viisaampi on tullut ajoissa huumorin tajuihinsa. Mitä armoon tulee, niin luterilaisina kannattaa muistaa Martti-tohtorin viisaus: Kuka meistä miehistä pääsisi taivaaseen, ellei Jumala Jumala olisi antanut meille vaimoja koettelemukseksi.
Vaimo sanoi eräässä avioillassa, että hyvä suhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus loppuvan kesken lauseen. Hänen aivoinfarktinsa katkaisi kolmisen vuotta sitten keskustelumme. Osa-aika avioliittomme muuttui 24/7-liitoksi. Vihkilupaus pitää lunastaa. Kaveria ei jätetä. Minun vanha Aatamini on vanhan Eevan mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti