lauantai 23. syyskuuta 2017

Maratonmatka

2507 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
-490: Marathonin taistelu. Tarinan mukaan ateenalainen sanansaattaja juoksi ensimmäisen tunnetun maratonmatkan (42 km) Marathonista Ateenaan.

Kuusi kuvaa
Marttaliiton pääsihteeri Marianne Heikkilä on ehtinyt toimia jo monessa roolissa ja ammatissa elämänsä aikana. Nykyisen työn ohessa hän tekee useammassa paikassa vapaaehtoistyötä, toimii pappina, sijaisäitinä sekä äitinä omille lapsilleen.
Hänet headhantattiin Kirkon Ulkomaanavun palveluksesta äitiysloman aikana Marttojen keulakuvaksi, vaikka ruuanlaitto ja kotitalous eivät olleet hänen vahvuuksiaan ollenkaan. Mariannen aurinkoinen pappisolemus saa kiitosta, sillä hänellä on hyvin lämmin ja mutkaton tapa kohdella muita.
Marttaliitto on suuri jäsenjärjestö, joka tekee hyvin konkreettista arkeen liittyvää työtä. Marianne toivoo olevansa sellainen johtaja, joka antaa muille tilaa loistaa ja toteuttaa itseään.
Seitsemän vuotta Marttaliiton pääsihteerinä on vaikuttanut Marianne Heikkilän arkeen. Hän on oppinut arvostamaan kädentaitoja kuten ruuanlaittoa, siivoamista ja vaatteiden huoltoa. Nyt Martat ovatkin ajan trendien ytimessä kun puhuvat kotoilun taidoista. Tänä päivänä he opettavat myös kestävää kehitystä.
– Martoissa ajatellaan, että uuden oivaltamisen mahdollisuus on tärkeää. Kaikkia sellaisia taitoja, jotka vahvistavat arjenhallintaa ja hyvää elämää, voi opetella. Oman elämän hallitseminen tuo turvallisuuden tunnetta, toivoa ja näköalaa, eikä silloin ole koskaan yksin elämässään. Marttojen yksi slogan onkin ”Elämä on parasta itse tehtynä”, kuvailee Marttojen energinen johtaja.
Marianne Heikkilän omat vanhemmat työskentelivät muodin ja vaatteiden parissa Mariannen isoäidin Kaisu Heikkilän vaatetehtaassa. –Vanhempani olivat toki kotona, mutta henkisesti etänä. Lapsuuden tärkeimpiä henkilöitä olivat kotiapulaiset, jotka eivät olleet äidinkorvikkeita, vaan suorastaan äitejä. He hoitivat kodin, tekivät ruuan, hakivat lapset koulusta ja piirsivät ja lukivat meille lapsille, hän muistelee.
– Tärkeä henkilö elämässäni on ollut isän äiti, Kaisu Heikkilä. Hänellä oli aikaa myös minulle, kertoo Marianne onnellisena. - Mummoni oli minulle turva ja toivo ja vahvan naisen esikuva, joka pyöritti yritystään, toimi naisrotareissa ja erilaisissa järjestötehtävissä sekä näytti miten maailmaa voi parantaa ja epäkohtiin puuttua.
Kun Marianne voitti kauneuskilpailuissa matkan Pariisin, oli mummo ainoa, joka ehti Mariannen seuraksi matkalle. – Kun hän vei minut Pariisissa revyteatteri Moulin Rougeen katsomaan alastomia can can -tanssijoita, ajattelin että onpa minulla rajoja rikkova isoäiti.
Mariannen äiti, Roswitha Möhring oli 1960 - ja 1970 – luvuilla paljon julkisuudessa malliuransa vuoksi, joten julkisuus on tullut Marianne Heikkilälle tutuksi lapsesta lähtien. - Äiti opetti minulle miten puhun kameralle ja miten kävelen muotinäytöksissä. Äidin kontaktien avulla pääsin myös Yleisradioon töihin. – Toimin tv-juontajana ja sain hyvän journalistisen kokemuksen, hän iloitsee.
- Nykyään pidämme paljon yhteyttä äidin kanssa, vaikka hän asuu kaukana Lieksassa.
Marianne sanoo olevansa kiitollinen hyvistä isovanhemmistaan. Hän iloitsee siitä, että myös hänen lapsillaan on myös läsnä olevat isovanhemmat. Isovanhempien merkitys lapselle on tärkeä, jos suhde saa syntyä. 
-  Olen kiitollinen, että anoppi ja appi ovat antaneet meidän lapsille mummolan.  Läsnäolon lisääminen on ollut myös meidän tavoitteena omien lastemme suhteen.
 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Älä vastaa, jos ei kysytä




Aamuhartaus


Elämä on hyvää

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun.
Kyllä elämä on hyvää. Mutta voi olla suuri ero sillä, kuka sen sanoo ja minkälaisesta elämästä on kysymys.
Muistuu mieleeni George Dawson, mies, joka oppi lukemaan 98-vuotiaana. Dawson syntyi vuonna 1898 teksasilaisessa pikkukaupungissa. Nelivuotiaana hänet otettiin puuvillapellolle töihin. 12-vuotiaana poika lähetettiin maatilalle hankkimaan perheelle lisäansiota kovalla ruumiillisella työllä. Koulunkäynti jäi haaveeksi, mutta Dawsonista tuli kova työntekijä. Vuonna 1996 oltuaan jo yli kolmekymmentä vuotta eläkkeellä Dawsonille tuli mahdollisuus mennä kouluun ja oppia lukemaan. Harvinainen oppilas pääsi paikalliseen lehteen ja osui siitä elämänkertakirjoittajan silmään. Kirjan nimeksi tuli Life Is So Good, Elämä on niin hyvää. Eikä otsikko tässä tapauksessa ole kevyesti valittu.
Ihminen, joka ei osaa lukea, painaa asiat ilmeisesti mieleensä ihan toisella tavalla kuin se, joka voi tarpeen tullen turvautua muistiinpanoihin, kirjoihin tai kaiken tiedon sisältävään nettiin. Dawson muisti elämänsä varrelta hämmästyttävän määrän yksityiskohtia. Kaikki, mitä hän tiesi, oli painettava mieleen, muistettava ulkoa ja opeteltava tekemällä. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyi kolmeen neuvoon, joita hän johdonmukaisesti itse noudatti: kunnioita kaikkia ihmisiä, älä vastaa, jos ei kysytä, ja keskity siihen, mikä on.
Toisten ihmisten kunnioittamisen Dawson oppi kovassa koulussa. 10-vuotiaana poikana hän joutui todistamaan, kun valkoiset lynkkasivat kuusi vuotta vanhemman ystävän tekaistujen syytösten perusteella. Isän neuvo pojalle oli olla sekaantumatta. Elämä tuo harmeja tietyn määrän joka tapauksessa. Ei niitä erikseen tarvitse lähteä hakemaan. Vaikka sydämeen jäi kalvava pelko, vahvemmaksi jäi kuitenkin päätös itse toimia aina oikein. Valkoisiakaan ei pidä etukäteen tuomita, kun ei tunne ihmisen sydäntä. Dawson ei ollut ihmisoikeusaktivisti eikä omien etujen puolestapuhuja. Juuri se tekee hänen tarinastaan niin koskettavan tänä aikana, jolloin jokainen osaa vaatia oikeuksiaan. Hyvä elämä on mahdollinen myös toisin.
Ei pidä vastata, jos ei kysytä, oli Dawson myös oppinut. Ellei toinen pyydä neuvoa, hän ei oikeasti sitä halua. Minä voin ajatella tietäväni, mikä on parasta toiselle, mutta en tiedä, mitä hänen sydämessään liikkuu. Dawsonin oma kokemus oli, että kukaan ei koskaan kysynyt häneltä neuvoa. Ihmiset näkivät hänessä vain vanhan, värillisen miehen, joka ei osaa lukea. He näkivät, mitä halusivat nähdä. ”Nyt kun osaan lukea ja täytin sata vuotta, ihmiset ovat alkaneet kysyä. Sillä on joillekin suuri merkitys, että osaan lukea ja olen satavuotias.”
Dawsonin kolmas elämänohje oli: keskity siihen, mitä on. Hän ei ilmeisesti asettanut itselleen mitään tavoitteita elintason tai elämän suunnan suhteen. Työtä piti tehdä aina joka tapauksessa täysillä ja oli pärjättävä sillä, mitä siitä sai. Isojen asioiden haikailu olisi tehnyt elämästä sietämätöntä. Tällaisena visioinnin ja strategisen suunnittelun aikana Dawsonin viisaudelle voisi olla käyttöä. Tärkeää on tehdä hyvin se, mitä juuri nyt tekee. Huominen kyllä pitää huolen itsestään. Ja kaiken tämän tehtyään 100-vuotias voi reilusti sanoa nuoremmilleen, Elämä on niin hyvää.
Toisin sanoen, elämä on vaikeaa, joskus epäreilua, joillekin ankaraa raatamista, toisille hiljaista kärsimistä, kuolemaa kohti kulkemista. Mutta samalla elämä todella on hyvää. Jokainen päivä kannattaa aloittaa laskemalla siunauksensa eli kiitollisuudella. Kun oikein katsomme, jokainen meistä on saanut paljon ja voi antaa paljon.
”Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää”, muistuttaa apostoli Paavali kerätessään kolehtia Jerusalemin seurakunnalle. ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. - - Hän joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.”
Tartu näihin lupauksiin ja jos haluat, sano perässäni tämä yksinkertainen rukous: Kiitos, Jeesus, ihan kaikesta. Tee minusta kiitollinen ja antelias. Ole tänään kanssani. Aamen.


perjantaiaamuisin radiohartauksissa puhutaan kirkkovuoden teemasta.
kirkkoherra Arto Antturi, Helsinki
Virsi 462 alkaa sanoin: "Soi kunniaksi Luojan", Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut). 

torstai 14. syyskuuta 2017

Elämä on lahja


Virsi 301 alkaa sanoin: "Kirkasta oi Kristus meille", es. Papas no mamas.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Syyskuun 11. päivä

16 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)

Aamuhartaus


TOIVON SILLALLA

                             Jumala vaikuttaa poissaolevalta,
                                                          esiripun taakse kätkeytyvältä,
                             kasvoja paljastamatta katsomattako meihin.
                             Usko on uskossa, läsnäolossa
                                                          ei vielä näkemisessä
                                                          kaiken selittämisessä.
                             Me ihmiset vaadimme näyttöjä:
                             astu esiin, näytä voimasi meille voimattomille.
                             Suru on rotko,
                             yksityinen ja yhteinen;
                             rotko jonka terävät kivet viiltävät
                                                          jalkapohjat haavoille,
                             jonka piikkipensaat tekevät
käsivartesi aristavia naarmuja täyteen.
                             On tartuttava turranakin toisen käteen,
                             on vain luotettava lupaukseen:
                             "En minä jätä teitä."
                            
Muistatko missä olit syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 ? Mitä olit tekemässä iltapuolella ? Kuuntelitko uutisia missä vaiheessa ? Mitkä olivat reaktiosi ? Tasan 16 vuotta tapahtui Yhdysvalloissa liki 3000 ihmishenkeä vaatinut terroritekojen aalto. Iskut WTC-torneihin ja Pentagoniin sekä muihin kohteisiin ovat piirtyneet mustana päivänä historian lehdille. Tuo päivä on jäänyt yhteisen syvän surun päivänä ihmiskunnan muistiin.
Olin vapaapäivää viettämässä vaimoni kanssa puolukkametsässä kaikkien tiedotusvälineiden ulottumattomissa. Kaunis ja aurinkoinen päivä sai mielen hyvälle tuulelle eikä muutaman sangollisen saaliissakaan ollut valittamista. Tultuamme kotiin emme avanneet sen enempi televisiota kuin radiotakaan. Poikamme soitti ja kysyi olimmeko katsoneet järkyttäviä uutisia Yhdysvalloista. Kerroimme juuri tulleemme puolukkametsästä ja vasta silloin television avattuamme koko kauheus tulvi eteemme. Syksyisen luonnon auvoinen oli samantien poissa.
Maailma ei ole ollut entisensä tuon päivän jälkeen. Kysymyksiä on ollut paljon enemmän kuin vastauksia. Pelko ja epävarmuus ovat jokapäiväisenä vieraanamme liikkuessamme lähellä tai kauempana. Terrori-iskuja on tuon jälkeen tapahtunut lukuisia eri puolilla maailmaa. Koskaan ei voi tietää, missä kohtaa elämänsä määränpään aivan yllättäen. Elämisestä on tullut entistä epävarmempaa ja hauraampaa. Tulevaisuus kysymyksineen askarruttaa.
Väkivallalle, vihalle ja terrorismille emme saa antaa valtaa emmekä periksi. Jumala on kutsunut meidät sovinnon ja rauhan edistäjiksi. Se tehtävä lähtee aina hyvin läheltä, meistä jokaisesta, meidän jokaisen sydämestä, meidän kotioviltamme lähtiessämme kotikadulle tai maailman ääriin.
Jeesuksen Vuorisaarnan yksi onnellisuusjulistus kuuluu rauhantekijöille: "Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen." Tuo Jeesuksen julistus on myös tehtävänkuvaus, joka kuuluu meille jokaiselle. Se ei ole siis vain niiden ohjenuora, jotka neuvottelevat erilaisilla foorumeilla rauhanehdoista ihmisten, kansojen ja valtioiden välillä.
Usein ajattelemme omaa rooliamme maailman miljardien ihmisten meressä mitättömäksi, mutta jos käännämmekin sen toisinpäin, niin pienistä teoista kasvaa yhteyden ja rakkauden virta. Jumala on toivon lähde ja tukemme taistelussa kaikkea pahan valtaa vastaan. Yksin olemme heikkoja, mutta hän vahvistaa ja antaa meille voimia olla edistämässä yhtenäistä maailmaa. Rukous maailmanrauhan puolesta on tässä epäsopua tulvillaan olevassa maailmassa entistä tärkeämpi. Siksi kirkoissa rukoillaan yhteisessä jumalanpalveluksessa kansojen johtajille viisautta etsiä sellaisia ratkaisuja, jotka takaisivat tasa-arvon, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kaikille ihmisille. Jumala antaa aina meille tulevaisuuden toivon.

Me rukoilemme:
Kaikkivaltias Jumala, luomakunnan Kaitsija! Sinä näet millaisessa tilassa maailma on tällä hetkellä. Sinä tiedät sen epävarmuuden, joka vaivaa ihmisiä. Maailmamme janoaa rauhaa ja levollisuutta. Sinä näet, kuinka terroriteot, kriisit ja sodat riepottelevat ihmisten elämää ja syöksevät turvattomuuden kuiluun. Sinä kuulet luomakunnan syvän huokauksen ja kärsivien kuiskaukset. Auta meitä, rohkaise meitä ja luo meissä voimavaroja tukemaan hyvyyden voimia kaikin keinoin. Taivuta kansat sovintoon ja luopumaan itsekkyydestä. Kiitos, että Pojassasi, Rauhanruhtinaassa ilmaiset tahtosi meitä kohtaan. Jätämme itsemme, elämämme ja koko maailman sinun kaikkivaltiutesi varaan. Amen.


Virsi 601 alkaa sanoin: "Maailmaa, Herra, armahda", Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut). 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Reformaatio eli uskonpuhdistus

Yhdeksän virttä muutoksesta: Skandaali: "Oi taivaallinen isämme" -virttä ei veisattu voimallisesti vielä 500 vuotta sitten!
Tänä vuonna vietetään reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Reformaation myötä Ruotsista, johon myös Suomi kuului, tuli luterilainen. Reformaatiota pidetään myös suomen kirjakielen sekä kansankielisen virsilaulun syntyhetkenä.
Ainomaija Pennasen toimittama 9-osainen sarja kertoo reformaatioajan elämästä ja tapahtumista virsien kautta. Sarjan osat rakentuvat kukin aina yhden, kaikissa virallisissa virsikirjoissamme mukana olleen virren ympärille.
Sarjan ensimmäisessä osassa pohditaan, tuliko suomenkielisestä virsilaulusta välittömästi luterilaisen jumalanpalveluksen sydän. Käsittelyssä on nykyisen virsikirjan virsi numero 208 "Oi taivaallinen Isämme" ja haastateltavana vanhan liturgisen musiikin tutkija Jorma Hannikainen Sibelius-Akatemiasta.
Ohjelman äänisuunnittelusta vastaa Teuvo Lehtinen.
Lukijana on Ola Tuominen.
Virren 208 esittää Radion kamarikuoro johtajanaan Timo Nuoranne. Urkurina on Harri Viitanen.

Ohjelmassa kuullaan otteita seuraavista teoksista:
Anon.: Ecce magnus presbiter - Iloitse Suomen kansa. - Vokaaliyhtyeet Cetus noster ja Köyhät ritarit.
Anon.: Pater noster. - The King's Singers.
Praetorius: Pater noster. - The Cardinall's Musick, joht. Andrew Carwood.
Sweelinck: Onse Vader in hemelrijck. - Christopher Herrick, urut.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Koulu maailman muutoksessa

Kuusi kuvaa: Saku Tuominen haluaa pelastaa koulun

TV-tuottajana merkittävän uran tehnyt Saku Tuominen tunnustaa, että ei oikeastaan enää edes katso tv:tä Hänen Saku on suoraselkäinen idealisti ja siksi hän kiinnostui koulusta. - Jos maailmaa haluaa parantaa, kiinnostavampaa aluetta ei ole aloittaa kuin koulu, hän perustelee.
Suomen juhlavuodelle hän on käynnistänyt HundrED-projektihn, jossa etsitään kaikkialta maailmasta hyviä kouluun liittyviä innovaatioita ja paketoidaan niistä tietoa muiden käyttöön. Tavoitteet ovat korkealla ja kaukana, mutta voittoa ei tavoitella.  - Meidän tavoite on se, että  HundrED on vuonna 2020 maailman johtava opetusinnovaatioiden asiantuntija.
Koulu on Saku Tuomisen mielestä liikaa jäänyt liukuhihnateollisuuden aikaan, jossa samaan aikaan opetetaan saman ikäisille lapsille samoja asioita ja yksi puhuu, muut ovat hiljaa. – Näinhän sen ei tarvitse olla. Koulu voidaan rakentaa ihan eri tavalla, Saku uskoo. Koulun haaste on se, että maailma muttuu nopeasti ja koulun pitäisi muuttua samaan tahtiin.
TV-tuottajana hän ja alusta asti työtoverina ollut Juha Tynkkynen loivat tuotantoyhtiö Broadcastersin ja sen tärkeimmän ohjelman, Hyvät, pahat ja rumat. Niitä aikoja Saku muistelee lämmöllä. – Se oli hienoa aikaa. Kun tuli torstai-ilta, oli sellainen olo, että koko Suomi katsoo meitä. Jäi valtava kiitollisuus, että on saanut olla tekemässä jotain näin hienoa. Samalla siitä jäi kunnioitus ja toleranssi tähteyttä kohtaan. – Jos on sellainen harmaa ihmistyyppi, jossa ei ole ongelmaa, se on se, jota Suomi rakastaa, hän kiteyttää.
Saku Tuominen on halunnut rytmittää elämänsä niin, että joka kesä hän viettää yli kaksi kuukautta ulkomailla, Italiassa. Sinne hän varaa mukaan tukun vaativia kirjoja ja se on aika ja paikka, jossa pohditaan elämän suuria asioita.
Hän on kirjoittanut myös 10 kirjaa ja tahti on ollut kirja per kesä. – Voin vastata puheluihin ja olla Skypessä, mutta siitä olen tarkka, että en välillä tule Suomeen.
Kokkaaminen on Sakulle tärkeää. Se on eräänlaista meditaatiota. – Moni sanoo, ettei ole aikaa kokata kun on kiireitä, niin minulla se on niinpäin, että kun on kiireitä, sitä tärkeämpää on kokata. Olen tehnyt sitä käytännössä joka ilta kymmenen vuoden ajan, hän painottaa.
Italialaisesta ruoasta Saku Tuominen on kirjoittanut kirjojakin, mutta kiinnostusta on moneen muuhunkin ruokakulttuuriin, juuri nyt japanilaiseen. Eniten hän arvostaa sitä, että ruokaan, sen laittamiseen ja tarjoamiseen liittyy intohimoa. –  Mä haluan nähdä vaivaa, että ostan mahdollisimman hyvää tummaa suklaata, ja syödä sitä vähemmän, haluan ostaa mahdollisimman hyvää pienpanimo-olutta ja juoda sitä vähemmän, ostaa hyvää täysrasvaista juustoa ja syödä sitä vähän.
Suuri rakkaus Saku Tuomiselle on myös jääkiekko. Sitä hän on pelannut nuoruudessaan ihan huipputasollakin Kiekko-Espoon A-nuorten kapteenina. Harrastus jatkuu aktiivisena Pietarinkadun Oilersissa. – Mä tykkään pelaamisesta, mutta ihan yhtä paljon mä tykkään siitä kulttuurista ja siitä mitä pukukopissa tapahtuu. Se on hauskaa se pukukopin tasa-arvo ja armottomuus. Jos siellä joku kuvittelee itsestään liikoja, niin varmuudella tulee kyytiä kaikille, riippumatta siitä kuka olet, hän naurahtaa. Sinne ei myöskään kuulu kaikesta valittaminen, jota Saku vihaa.
Tulevaisuutta hän ei halua ennakoida, eikä odota elämältä mitään erityistä. Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävääkin, mutta oleellista on se, miten siihen suhtautuut. Kaikesta voi oppia jotain uutta ja löytää positiivista, hän perustelee elämänasennettaan.
Ohjelman Saku Tuomisesta ja hänen elämänsä kuvista on toimittanut Ari Meriläinen.
 

perjantai 8. syyskuuta 2017

Täydellisyyden tavoittelua




Aamuhartaus


Täydelliseksi tulemisesta

Kun kuuntelee Jeesuksen puheita, tulee siihen tulokseen, ettei se Jeesus mikään lullukka ollutkaan.  Niin kuin nyt tässä Matteuksen evankeliumin vuorisaarnan kohdassakin, joka on ensi pyhän evankeliumi-teksti. Siinä on ensin opetettu vihasta ja riidasta, aviorikoksesta ja vannomisesta ja sitten Jeesus opettaa, mitenkä tässä maailmassa meidän ihmisten pitäisi keskenämme elellä:
”Teille on opetettu: ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.” Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Kyllä on taas helpommin sanottu kuin tehty tämäkin ohje. Kyllä sitä vielä voi tervehtiä ketä hyvänsä vaikka hammasta purren. Mutta kun pitäisi rakastaa vihamiestä ja vielä rukoillakin hänen puolestaan ja kaiken huipuksi olla täydellinen kuin taivaan Isä. Tässä vaiheessa viimeistään tekee mieli nostaa kädet ja antautua. Ei minusta ole siihen.
Pitääkö siis luovuttaa jo heti kättelyssä? Tekikö Jeesus nyt sellaisen esteen, että senpä yli ei kömmitäkään? Ainakin Jeesuksen oppilaille ja seuraajille tämä oli uusi näkökulma siihen, miten toisiin ihmisiin, niihin lähimmäisiin pitäisi suhtautua. Pitäisi rakastaa ja siunata kaikkia ja huomata nekin ihmiset, jotka eivät kuulu ystäväpiiriin. Vihollisrakkauden käsky oli uusi näkökulma elämään eri heimojen ja kansojen yhteisössä.
Vanhassa testamentissa ei missään varsinaisesti käsketä vihaamaan vihollista, mutta ei siellä erityisesti käsketä rakastamaankaan. Vihollisella käsitettiin useimmiten vieraat, jotka pyrkivät valtaamaan maat tai ryöstämään rikkaudet. Yksi tulkinta on sekin, että vihollisia ovat kaikki muut paitsi omat. Oli siis aika erikoista, että Jeesus käski rakastamaan heitä ja rukoilemaankin vielä heidän puolestaan. Perusteena oli se, että Jumalakaan ei erottele ihmisiä antaessaan uuden päivän nousta ja sateen siunauksen valua niin hyville kuin pahoillekin. Jumalan luomistyö ja siunaus ylettyvät siis kaikille heimoon tai rotuun tai asuinpaikkaan katsomatta. Jumalan rakkaus on täydellistä ja erottelematonta. Se ei koske yksin israelilaisia, vaan kaikkia maailman ihmisiä. Ja siitä seuraa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä ja se vihollisrakkaus ylittää kaikki etniset ja eettiset erottelut. Saattoi olla kova pala nieltäväksi opetuslapsillekin tämä opetus. Ja taitaa yhä olla.
Kun eikös se niin ole, että kyllä niitä ihmisiä on helppo rakastaa ja siunata, jotka rakastavat ja siunaavat takaisin? Mutta vihamiehelle on vaikea rakkautta heruttaa. Tai aivan tuntemattomalle, josta ei oikein tiedä, mikä se on? Onko se edes lähimmäinen? Ja ystävälle on mukava olla ystävällinen, mutta entäs vieraalle tai oudolle? Se, mitä en tunne, pelottaa ja siksi suhtaudun epäluuloisesti ja ehkä vihamielisestikin. Se on kai aika inhimillistä, mutta Jeesuksen opetuksen mukaan se ei ole ihan sitä, mitä hänen seuraajaltaan odotetaan. Olisi uskallettava tervehtiä ja tutustua ja rakastettava myös vierasta samalla tavalla kuin tuttuakin.
Tämä Jeesus on siitä kiusallinen, että hän yhtenään haastaa meitä toimimaan ihan toisella tavalla kuin on totuttu ja vielä tutkimaan omaa itseä. On hankalaa kysyä itseltään yhtenään, että mitenkä noin niin kuin omasta mielestä meni. Kun useimmiten joutuu toteamaan, että ei ihan ollut huippukunto nyt kohdallaan. Niin kuin tässä rakastamisessakin. Mutta sittenkin olisi vain uskallettava ottaa uusiksi ja lähteä Jeesuksen matkaan yhä uudelleen koettamaan, josko oppisi vähitellen. Rakastamaan ja siunaamaan ja palvelemaan niitäkin, jotka eivät ole ylimpiä ystäviä tai joita ei kerta kaikkiaan edes tunne.
Ja sitten tulee vielä tämä käsky: Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Kukahan siihen pystyy? Pistikö Jeesus taas riman niin korkealle, ettei siitä pääse kukaan yli? Vai olisiko niin, että täydellisyyden ajatus on ikään kuin kätketty tähän kaiken kattavan lähimmäisyyden ja vihollisrakkauden ajatukseen? Jumalan täydelliseen viisauteen, rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja armoon, kaiken kaikkiaan hänen salaisuutensa tuntemiseen yksikään ihminen ei kykene. Mutta sitä ihmisiä erottelematonta rakkautta kohti voi kulkea. Se reissu alkaa joka aamu uudelleen ja tilaisuuksia kyllä on harjoitella. Heitä on lähipiirissä, heitä kävelee vastaan, heitä on apua huutamassa pitkin maailmaa ja saattaapa joku muistuttaa itsestään sieltä hampaankolostakin. Tilaisuuksia ja oppimateriaalia ei puutu.
Jeesus Kristus, Vapahtaja. Sinä annat välillä niin vaikeita läksyjä, että ensi alkuun tuntee niiden alle nääntyvänsä. En täytä mittoja, en pysty siihen, mitä pyydät. Mutta anna sinä minulle voimaa, kun en itse jaksa enkä pysty. Nosta taas jaloilleen seuraamaan jälkiäsi, kun olen kompastunut.  Anna rohkeutta siellä, minne minut vietkin. Auta rakastamaan ja palvelemaan heitä, joiden luokse minut kuljetat. Siunaa tämäkin päivä. Amen


Virsi 509: 1, 2, 4. Virsi alkaa sanoin: "Herra, elämääni valvo", Oulaisten nuorisokuoro, Tapani Tirilä Tapani (joht.), Veli Ainali (urut).