Antaa ajattelemisen aihetta.
Aamuhartaus 8.3.2018 kirkkoherra Olavi Virtanen, Konnevesi
Hartauden musiikkina "Kiteitä" (säv. Wesku Jäsen)
Odotan kirkontiedotuskeskuksen ilmoitusta aamuhartausajan muutoksesta aikaisemmaksi ja sitä, antaako kukaan puhuja enää julkaista tekstejään.
Kirkon tiedotuskeskus: jumalanpalvelukset ja hartaudet mediassa
Tulosta
Tiimin perustehtävänä on tuottaa mediajumalanpalveluksia, hartauksia ja muita tunnustuksellisia ohjelmia eri medioihin, ensisijaisesti Yleisradion kanavilla lähetettävät jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat.
Tiimivastaava: Reijo Kontio
Tiimin esimies: Kimmo Saares
Yksikkö: Ohjelmapalvelut
Aamuhartaudet kuullaan Yle Radio 1:ssä maanantaista lauantaihin klo 6.15 ja 7.50. Hartaudet tuottaa Kirkon viestinnän Ohjelmapalvelut-yksikkö. Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.
Fb ihmettelee samaan aikaan saman asian toistoa.
Erik A.T. Kantonen
on
käsittämätöntä, miten monta kertaa peräkkäin haastateltavat töllössä ja
radiossa osaavat sanoa saman asian uudelleen ja uudelleen. viimeksi
opetusministeri uutisissa toisen asteen koulutuksesta: "on kaksi
mahdollisuutta..." x 4. pekkarinen ykkösaamussa kansalaisaloitteesta:
"tämä lienee turhaa spekulointia, mutta..." x 5. toimittajat ovat aivan
kynnettömiä estämään tätä jankutusta. ehkäpä äänimies voisi katkaista
mikin kolmannen toiston jälkeen... ?!
Kirkon tiedotuskeskus miettii hiljaisuudessa julkaistako vai eikö julkaista aikamuutoksia ja tekstejä. Joten olkoon tämä aamuhartaus viimeinen käsinkirjoitettu teksti.
Kirkkoherra Olavi Virtanen puhuu.
Oon kääntänyt tuolin niin, että nään ulos. Istun ja nojailen, etsin hyvää asentoa. Ikkuna on aika pölyinen, vanhaa mallia ristit pokassa, vetonen mutta iso ja kaunis niin kuin vanhat pappilat usein. Ikkunan takana valuu kuin tiimalasissa yks ihan tavallinen kevättalven päivä täällä Konnevedellä Keski-Suomen ja Savon rajoilla.
Tässä istun enkä muuta voi. Tiedän, että moni muu on tässä samassa jamassa. Tietää, tuntee, arvelee, luulee, että elämä menee nyt tuolla ihan jossain muualla.
Se elämä jossa itsekukin on innolla ja tohinalla silloin kun on punaposkisena, hyväuskoisena, optimistina, kyynärpäät terävinä, verkostot, verokortit, käyntikortit, lounassetelit, bonussetelit, säästötilit, suositukset, kurssit, näytöt, edut, lomat, lomaset, bonukset, voimanvuodet, parhaansa antaminen.
Luen lehdestä, että meitä on paljon kakkosluokan kansalaisia, irtisanottuja, erotetttuja, työttömiä, sairaita, velkaantuneita, omaishoitajia, leskiä, köyhiä, kodittomia, maattomia, pakolaisia, erilaisia kiusattuja, yksin jätettyjä, väsyneitä, uupuneita, masentuneita, yksinäisiä, kotoa, koulusta, hoidoista, töistä, kirkosta, ihmissuhteista, perheestä, suvusta, parisuhteista, ei vihitä, ei siunata, hylättyjä ja poispotkittuja ja niitä, joita ei koskaan ole otettukaan.
"Niin makaa kuin petaa" niin on mullekin sanottu. Oma vikas. Pitikö mennä takki auki kuin joku Elli Haloo. Mutta sitten on ne, jotka ottaa käsistä kiinni, kattoo silmiin, halaa, tuo lämpimän leivän, peukuttaa somessa, paukuttaa selkään, on olemassa. Uskaltaa ottaa kantaa, vaikkei tarpeeksi tietäiskään. Uskaltaa tykätä ilman hallinto-oikeuden päätöstä.
Kun mä olin laps, äiti otti mukaan lähtiessään johonkin hoitokotiin. Sanoi:
- Nyt mennään kattomaan Selmaa ja muita.
Mä kysyin, että: Häh?
- Tunnetaanks me ne?
Äiti sanoi.
- Kohta tunnetaan.
Mä kysyin.
- Onks tää rangaistus siitä, kun jäätiin kiinni omenavarkaista?
Äiti siteras Jeesusta.
- Autuaita ne, jotka toisia armahtavat. Heidät armahdetaan.
Istuttiin sitten siellä, äiti puheli vanhusten kanssa. Mulla oli pitkä aika ja kattelin, miten valo kulki ikkunassa, mutta kyllä mä jotain silloin varmaan älysinkin.
Äiti oli diakoniatyössä vuosia. Sitten se hyllytettiin. Se ei enää mahtunut kirkon byrokratian lokeroihin eikä kelvannut seurakunnan systeemin sarakkeisiin.
Ei, äiti ei ollut maan nöyriä ja hiljaisia. Aina sillä oli joku sota pienen ihmisen puolesta.
Kerran kun eläkkeitä leikattiin, se kirjoitti pääministerille ja lähetti vitosen.
- Tässä ensimmäinen erä.
Mutta pääministerin kanslia lähetti setelin takaisin.
- Kuulkaas rouva, systeemi ei salli tämmöstä.
Mun veli sano, että meissä Virtasissa on valuvika, aina suu auki.
Äiti siteras Jeesusta.
- Minä sanon teille. Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat. Kyllä sillä on väliä, saako lapsi käteensä kiven vai leivän.
Mä oon aatellut, että kauneinta ihmisessä on just kädet. Kastevauvojen pienet pulleet, ilmaa huitovat kädet, rippilasten voimakkaat kädet, morsianten hyvältä tuoksuvat, teräväkyntiset kädet ja sulhasten aavistuksen verran tärisevät kädet.
Kaikkein kauneimmat on vanhan ihmisen kädet, paljon tehneet ja kokeneet ja mitä tästä maailmasta tuli. Mikä on nyt vanhan ihmisen osa?
Ystävä soittaa. Se on joutunut sairaalaan. Vaikka sairaalaan pääsy on onni, silti me sanotaan.
- Se on joutunut sairaalaan.
- Mä tuun käymään, sanon.
Tuun ovelle, 6 sänkyy. Jokaisesta vanha ihminen kattoo niin kauniin silmin. Eikä se ole keltään pois, jos tervehdin kaikkia. Viivyn hetken jokaisen vieressä, niin kuin äiti meitä opetti. Monta asiaa on sairaalamaailmassa toisin kuin kotona. Ei näy ehkä kuin valkoista seinää, kattoa, lamppuripusteita, verhokiskoa. Taulutkin on käytävällä, ettei vieraita niin pelottais. Hoitajat ei ehi niitä katella. Minä iso mies isoine käsineni kynnet syötyinä ja kynsinauhat purtuina istun viereesi. Sun vanhat kädet ovat sekä ryppyiset että sileät, puhtaat, läpikuultavat ja kevyet. Ja me molemmat otetaan toisiamme kädestä ja me molemmat ollaan lohdutetut.
Elämä, vuorovaikutuksen vuoksi ja luode, ei koskaan oo vain yhtä antamisen tai saamisen suuntaa. Kun sanat loppuu, me katellaan yhdessä ikkunasta tai jos ei oo sitä ikkunaa niin sitä vastapäistä seinää ja sitä, miten valo liikkuu ruudukkaalla peitolla, kun aika kuluu kohti iankaikkisuutta.
Rukoilkaamme.
Pyhä Jumala, Suuri Tuntematon, kiitos käsistä. onpa meillä niitä sitten kaksi, yksi tai ei yhtään. Anna, että me osattais rakastaa kivittämisen sijaan. Aamen.
Kirkon tiedotuskeskus miettii hiljaisuudessa julkaistako vai eikö julkaista aikamuutoksia ja tekstejä. Joten olkoon tämä aamuhartaus viimeinen käsinkirjoitettu teksti.
Kirkkoherra Olavi Virtanen puhuu.
Oon kääntänyt tuolin niin, että nään ulos. Istun ja nojailen, etsin hyvää asentoa. Ikkuna on aika pölyinen, vanhaa mallia ristit pokassa, vetonen mutta iso ja kaunis niin kuin vanhat pappilat usein. Ikkunan takana valuu kuin tiimalasissa yks ihan tavallinen kevättalven päivä täällä Konnevedellä Keski-Suomen ja Savon rajoilla.
Tässä istun enkä muuta voi. Tiedän, että moni muu on tässä samassa jamassa. Tietää, tuntee, arvelee, luulee, että elämä menee nyt tuolla ihan jossain muualla.
Se elämä jossa itsekukin on innolla ja tohinalla silloin kun on punaposkisena, hyväuskoisena, optimistina, kyynärpäät terävinä, verkostot, verokortit, käyntikortit, lounassetelit, bonussetelit, säästötilit, suositukset, kurssit, näytöt, edut, lomat, lomaset, bonukset, voimanvuodet, parhaansa antaminen.
Luen lehdestä, että meitä on paljon kakkosluokan kansalaisia, irtisanottuja, erotetttuja, työttömiä, sairaita, velkaantuneita, omaishoitajia, leskiä, köyhiä, kodittomia, maattomia, pakolaisia, erilaisia kiusattuja, yksin jätettyjä, väsyneitä, uupuneita, masentuneita, yksinäisiä, kotoa, koulusta, hoidoista, töistä, kirkosta, ihmissuhteista, perheestä, suvusta, parisuhteista, ei vihitä, ei siunata, hylättyjä ja poispotkittuja ja niitä, joita ei koskaan ole otettukaan.
"Niin makaa kuin petaa" niin on mullekin sanottu. Oma vikas. Pitikö mennä takki auki kuin joku Elli Haloo. Mutta sitten on ne, jotka ottaa käsistä kiinni, kattoo silmiin, halaa, tuo lämpimän leivän, peukuttaa somessa, paukuttaa selkään, on olemassa. Uskaltaa ottaa kantaa, vaikkei tarpeeksi tietäiskään. Uskaltaa tykätä ilman hallinto-oikeuden päätöstä.
Kun mä olin laps, äiti otti mukaan lähtiessään johonkin hoitokotiin. Sanoi:
- Nyt mennään kattomaan Selmaa ja muita.
Mä kysyin, että: Häh?
- Tunnetaanks me ne?
Äiti sanoi.
- Kohta tunnetaan.
Mä kysyin.
- Onks tää rangaistus siitä, kun jäätiin kiinni omenavarkaista?
Äiti siteras Jeesusta.
- Autuaita ne, jotka toisia armahtavat. Heidät armahdetaan.
Istuttiin sitten siellä, äiti puheli vanhusten kanssa. Mulla oli pitkä aika ja kattelin, miten valo kulki ikkunassa, mutta kyllä mä jotain silloin varmaan älysinkin.
Äiti oli diakoniatyössä vuosia. Sitten se hyllytettiin. Se ei enää mahtunut kirkon byrokratian lokeroihin eikä kelvannut seurakunnan systeemin sarakkeisiin.
Ei, äiti ei ollut maan nöyriä ja hiljaisia. Aina sillä oli joku sota pienen ihmisen puolesta.
Kerran kun eläkkeitä leikattiin, se kirjoitti pääministerille ja lähetti vitosen.
- Tässä ensimmäinen erä.
Mutta pääministerin kanslia lähetti setelin takaisin.
- Kuulkaas rouva, systeemi ei salli tämmöstä.
Mun veli sano, että meissä Virtasissa on valuvika, aina suu auki.
Äiti siteras Jeesusta.
- Minä sanon teille. Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat. Kyllä sillä on väliä, saako lapsi käteensä kiven vai leivän.
Mä oon aatellut, että kauneinta ihmisessä on just kädet. Kastevauvojen pienet pulleet, ilmaa huitovat kädet, rippilasten voimakkaat kädet, morsianten hyvältä tuoksuvat, teräväkyntiset kädet ja sulhasten aavistuksen verran tärisevät kädet.
Kaikkein kauneimmat on vanhan ihmisen kädet, paljon tehneet ja kokeneet ja mitä tästä maailmasta tuli. Mikä on nyt vanhan ihmisen osa?
Ystävä soittaa. Se on joutunut sairaalaan. Vaikka sairaalaan pääsy on onni, silti me sanotaan.
- Se on joutunut sairaalaan.
- Mä tuun käymään, sanon.
Tuun ovelle, 6 sänkyy. Jokaisesta vanha ihminen kattoo niin kauniin silmin. Eikä se ole keltään pois, jos tervehdin kaikkia. Viivyn hetken jokaisen vieressä, niin kuin äiti meitä opetti. Monta asiaa on sairaalamaailmassa toisin kuin kotona. Ei näy ehkä kuin valkoista seinää, kattoa, lamppuripusteita, verhokiskoa. Taulutkin on käytävällä, ettei vieraita niin pelottais. Hoitajat ei ehi niitä katella. Minä iso mies isoine käsineni kynnet syötyinä ja kynsinauhat purtuina istun viereesi. Sun vanhat kädet ovat sekä ryppyiset että sileät, puhtaat, läpikuultavat ja kevyet. Ja me molemmat otetaan toisiamme kädestä ja me molemmat ollaan lohdutetut.
Elämä, vuorovaikutuksen vuoksi ja luode, ei koskaan oo vain yhtä antamisen tai saamisen suuntaa. Kun sanat loppuu, me katellaan yhdessä ikkunasta tai jos ei oo sitä ikkunaa niin sitä vastapäistä seinää ja sitä, miten valo liikkuu ruudukkaalla peitolla, kun aika kuluu kohti iankaikkisuutta.
Rukoilkaamme.
Pyhä Jumala, Suuri Tuntematon, kiitos käsistä. onpa meillä niitä sitten kaksi, yksi tai ei yhtään. Anna, että me osattais rakastaa kivittämisen sijaan. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti