keskiviikko 23. elokuuta 2017

Voisiko oppia elämään pienenä merkkinä suuresta ilosta




Aamuhartaus


Voisiko oppia elämään pienenä  merkkinä suuresta ilosta

Taizen rukouslaulu vie   Hiljaisuuden yhteisöön Kaarinan Morbackaan.   Ollaan jossain 90-luvun alkupuolella.  Kuulen  Anna -Maija Raittilan tutun tervetulotoivotuksen: voi  IHANAA . Näen  halaukseen ojennetut käsivarret  ja hymyn.
Kirkon vanhassa toimitalossakin usein vuosien aikana tapasimme ja halasimme. Hän oli mukana virsikirjan uudistustyössä, minä  Kirkon tiedotuskeskuksessa toimittajana ja sitten toimituspäällikkönä. Joskus häntä, haastattelinkin  mutta hyvä oli aina tavata.
Lähemmin Anna-Maijaan tutustuin Morbackassa .   Siellä Hiljaisuuden keskuksessa käydessäni tapaan kotonaan  tämän hämmästyttävän monipuolisen runoilijan kirjailijan tärkeän kirkollisen vaikuttajan.
Hänessä kohtaan tämän yhteisön sydämen. Hän on vaatimattoman  lämpöä ja rakkautta, täydellistä  hyväksymistä säteilevä ihminen. Hänellä rakkaus kohdistuu ilman rajoja kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan;  metsään veteen,  puutarhaan  kukkiin  lintuihin ja muihinkin eläimiin. Anna -Maija tuntuu kokevan kaikessa Jumalan henkäyksen. Hän ihailee kukkaan puhkeavaa varjoliljaa, ruusua, pionia.  Niissä  hän näkee Herran  palvelijat. Nämä palvelijat osaavat ottaa suoraan vastaan auringon valoa.
Anna Maija  oppii myös eläimiltä. Yhdessä viimeisistä radiohartauksistaan hän miettii miten vaikea  on antaa itselleen lupaa olla väsynyt. Siinä hän miettii kissan opetusta: miten se pyörähtelee selälleen ja vatsalleen, oikoo jalkojaan , venyttelee ja  - yhtäkkiä nukahtaa.
Lupaa levätä opetti Anna-Maijalle  Hilpukka-kissa.  Tämän kissan Hilpukan  merkityksen Anna-Maijalle ymmärsin, kun näin kissan  valokuvan myöhemmin muutaman muun tärkeän valokuvan joukossa. Se oli Anna-Maijan vuoteen vieressä seinällä hoitopaikassa,  jonne Anna -Maija oli muuttanut Morbackasta.
Anna-Maijan ikävää ymmärsin  kun tätä Hilpukkaa miettiessäni muistin oman ison  ikäväni ja kipuni kun minun lapsena piti luopua  rakkaasta  suomen pystykorva Penistä. Isä oli kuollut  Oli muutettava maaseudulta kaupunkiin.
Anna -Maija katselee ympärillään koko luomakuntaa. Hän löytää tärkeitä asioita. Runoissaan hän nostaa ihaillen esille vaikkapa halveksitun seljan ja  hyljeksityt pienet pensaat.
Metsässä maassa alhaalla  melkein piilossa hänen katseensa huomaa myös
pienen. Hän ihailee  syksyn  pikarijäkälää ja pienen pientä vesihelmeä pikarijäkälän maljassa. Anna-Maija puhuu monella tavalla vähäisen ja  pienen puolesta.
 ”Se että elämässä ei näy merkkiä hyvästä, eikö se ole meille kutsu tänään taivaasta”, kysyi Anna-Maija eräässä radiohartaudessaan: Hän kuulee kutsun, että lähtisimme   ”elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta,  vaikka vähäisinäkin  lämmön hitusina ”.
Mitä hän sanoi,  sen haluan muistaa:
- ” että lähtisimme  elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta, vaikka vähäisinäkin  lämmön hitusina ”.


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
toimittaja Viena-Inkeri Lounela, Asikkala
Hartauden musiikkina taize-laulut "Pois jääkön huoli", sekä "Jeesus Kristus on juhlariemu"
säv. Jacques Berthier, sov. san. Ateliers et
presses de Taize, es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, joht. Juha Vintturi 

Ei kommentteja: