Aamuhartaus
31.8.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Hartauden musiikkin taize-laulu "Me yössä kuljemme, yössä", söv. Jacques
Berthier, Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, joht Juha Vintturi.
torstai 31. elokuuta 2017
sunnuntai 27. elokuuta 2017
Heli Laaksosen musiikkivalinnat
Kulttuuritarjontaa omasta takaa
Rauman Lapissa asuva kirjailija Heli Laaksonen on suomen kielen ja murteiden rakastaja, mutta hän herkistyy myös eteläisten naapureidemme Viron ja Latvian kielistä, jotka kauniiseen musiikkiin yhdistettynä ovat tuoneet hienoja elämyksiä. Laulun teksti merkitsee kappaleessa eniten, ja laulajan on todellakin löydettävä ja tarkoitettava tekstin sanomaa.
Oman kotikylänsä Kodiksamin kulttuuritarjonta lepää paljolti Laaksosen ja muiden asukkaiden käsissä, mutta kekseliäisyyttä ja tekemistä löytyy senkin edestä. Ja tarvittaessa hiljaisuutta.
Eniten Laaksosta puhuttelee konstailematon kansanmusiikki, ja siitä lajista hän kelpuuttaa myös pari instrumentaalikappaletta listalleen. Jotkut hänen runoistaan ovat päätyneet klassisen musiikin ainesosiksi, ja prosessia säveltäjä Mikko Heiniön työn edetesssä oli mielenkiintoista seurata. Ja ohjelman lopuksi kuullaan se vuoden tärkein perinnelaulu, jota ilman ei voi juhla alkaa.
Toimittajana Anu Jaantila.
---
Heli Laaksosen musiikkivallinnat:
Arttu Kunnasto: Vaalimaan rekkajono
Kansanmusiikkiyhtye Rymäkkä
Lauri Tähkä, teksti kansanruno: Eerinjärven rannalla
Lauri Tähkä, laulu ja kitara, ja Elonkerjuu-orkesteri
Timo Alakotila: Sininen valssi
Järvelän Pikkupelimannit
Kansanlaulu, sov. Trad.Attack!: Oleks minu olemine
Emilia Naarits ja Trad.Attack!
Eriks Esenvalds, san. Anita Kärklina: Dveseles dziesma (Sielun laulu)
Latvian laulujuhlien suurkuoro
Mikko Heiniö, sanat Heli Laaksonen: "Stari" laulusarjasta Pikavuaro Turkku
Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuoro, joht. Tapani Saarinen
Michael Poulsen: Lola Montez
Volbeat-yhtye
Leena Tirronen ja Lasse Piirainen: Blackbird
Norma John -yhtye
Adolphe Adam: Cantique de Noel (Helga natt; Oi, jouluyö)
Jussi Björling, tenori, ja Tukholman kuninkaallisen oopperan orkesteri, joht. Nils Grevillius
Rauman Lapissa asuva kirjailija Heli Laaksonen on suomen kielen ja murteiden rakastaja, mutta hän herkistyy myös eteläisten naapureidemme Viron ja Latvian kielistä, jotka kauniiseen musiikkiin yhdistettynä ovat tuoneet hienoja elämyksiä. Laulun teksti merkitsee kappaleessa eniten, ja laulajan on todellakin löydettävä ja tarkoitettava tekstin sanomaa.
Oman kotikylänsä Kodiksamin kulttuuritarjonta lepää paljolti Laaksosen ja muiden asukkaiden käsissä, mutta kekseliäisyyttä ja tekemistä löytyy senkin edestä. Ja tarvittaessa hiljaisuutta.
Eniten Laaksosta puhuttelee konstailematon kansanmusiikki, ja siitä lajista hän kelpuuttaa myös pari instrumentaalikappaletta listalleen. Jotkut hänen runoistaan ovat päätyneet klassisen musiikin ainesosiksi, ja prosessia säveltäjä Mikko Heiniön työn edetesssä oli mielenkiintoista seurata. Ja ohjelman lopuksi kuullaan se vuoden tärkein perinnelaulu, jota ilman ei voi juhla alkaa.
Toimittajana Anu Jaantila.
---
Heli Laaksosen musiikkivallinnat:
Arttu Kunnasto: Vaalimaan rekkajono
Kansanmusiikkiyhtye Rymäkkä
Lauri Tähkä, teksti kansanruno: Eerinjärven rannalla
Lauri Tähkä, laulu ja kitara, ja Elonkerjuu-orkesteri
Timo Alakotila: Sininen valssi
Järvelän Pikkupelimannit
Kansanlaulu, sov. Trad.Attack!: Oleks minu olemine
Emilia Naarits ja Trad.Attack!
Eriks Esenvalds, san. Anita Kärklina: Dveseles dziesma (Sielun laulu)
Latvian laulujuhlien suurkuoro
Mikko Heiniö, sanat Heli Laaksonen: "Stari" laulusarjasta Pikavuaro Turkku
Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuoro, joht. Tapani Saarinen
Michael Poulsen: Lola Montez
Volbeat-yhtye
Leena Tirronen ja Lasse Piirainen: Blackbird
Norma John -yhtye
Adolphe Adam: Cantique de Noel (Helga natt; Oi, jouluyö)
Jussi Björling, tenori, ja Tukholman kuninkaallisen oopperan orkesteri, joht. Nils Grevillius
torstai 24. elokuuta 2017
Maisema
Aamuhartaus 24.8.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Hartauden musiikkina taize-laulu "Kuuntelemaan jää", säv. Jacques Berthier, es. Tuohus-kuoro ja soitunyhtye, joht. Juha Vintturi, laulusolistit Enna Henriksson ja Juha Vintturi
Hartauden musiikkina taize-laulu "Kuuntelemaan jää", säv. Jacques Berthier, es. Tuohus-kuoro ja soitunyhtye, joht. Juha Vintturi, laulusolistit Enna Henriksson ja Juha Vintturi
Aamuhartaus
Mutta reitit. Mikä on kiihdyttävämpi kuin reitti? Maisemassa se halkoo varvikkoa ja työntyy tuon tuosta tiheikköön, tulee ulos yllättävästä kohdasta, kiertää esteen ja hakeutuu näköalapaikalle missä voi.
En ihmettele pyhiinvaeltajaa, joka haluaa kulkea muiden polkeman polun myös itse. Mikä onnellinen hengästyminen tavallisen eteläranskalaisen retkeilyreitin varrella, kun punavalkoisen reittimerkin kylkeen on naulattu simpukan kuva. Tästä siis menivät ne menneiden sukupolvien sisukkaat, jotka taivalsivat pyhästä kaupungista toiseen, Roomasta Santiago de Compostelaan ja Santiago de Compostelasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Muistan hetken, jona ymmärsin, miten vaikeaa on rakentaa hyvä ja kestävä tie. Kaatosateessa katselin, miten kauniisti vesi valui asvalttia pitkin, ja tajusin insinöörin suunnitelleen tielle juuri oikean kallistuksen. Tie oli niin tuore, että saatoin erottaa sen reunoilta huolella valmistetun pohjan erilaiset kerrostumat. Joku oli tiennyt, millainen aines mihinkin sopii ja miten syvään tielinja on kaivettava, jotta se kestää.
Polku syntyy toisin, mutta senkin peruste on sama. Ensimmäinen kulkija on määrittänyt reitin. Hän on arvioinut kivien ja juurakon asettumisen maisemaan ja työntynyt läpi kohdasta, jossa oksat ovat vähiten lyöneet kasvoihin ja jossa lahkeet ovat pysyneet kuivimpina.
Toisin kuin rakennettu tie polku syntyy vain sinne, missä kuljetaan monta kertaa. Toistojen määrä ja tiheys ovat polun ainoat laskelmat.
Mieti kanssani sitä. Toistojen määrä ja tiheys tekevät polun ja jättävät jäljen.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, minun on ensimmäiseksi tarkistettava, onko hän todella se jumalallisiksi mainituin insinöörilaskelmin rakennettu reitti, jolta hän äkkiseltään kirkon Herrana näyttää. Hänen ajatuksistaan on tehty pikisoraa, tasaista laatua, ja se on jyrätty tarkoin rajatuksi valtaväyläksi, jonka viereen kasattujen turvavallien yli en näe maisemaa. Väylä on piirretty yksityiskohtaiseen karttaan, ja puuskuttamaan panevat rinteet, ne korkealta katsomisen paikat, on räjäytetty sen tieltä.
Haluaisiko se, joka ilmoittaa olevansa tie, alistua jyrän alle? Eikö hänen ennemmin kannattaisi houkutella astujaa ja ryhtyä kannakseksi hetteikköön tai tarjoutua varjopuolen vähäoksaisemmaksi väliksi. Mitä useampi sukupolvi häntä pitkin kulkee, sitä voimakkaampi on kulkijoiden askelista maastoon jääneen jäljen saarna.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, hän ei käske kulkea sormensa osoittamaan suuntaan vaan itseään pitkin. Sen intiimimpää kulkureittiä en tiedä. Se haastaa kaikki maailman pyhiinvaellukset, oman tiensä kulkijat ja elämäntien metaforat. Jos tältä tieltä hänen kylkeään kulkiessani putoan, putoan hänen kuolemattomuuden lääkettä pulppuavaan haavaansa.
Kristillisen kertomusperinteemme tärkein on kuitenkin kertomus tiestä, jota ei ole. Neljäkymmentä vuotta tarpoo napisijakansa autiomaassa löytämättä perille. Sille on luvattu maitoa ja hunajaa, mutta tuuli heittää hiekkaa silmiin eikä viheriäistä laidunta näy. Oppaaksi lupautuneet osuvat kerran toisensa jälkeen harhaan. Lainkirjain ei näytä heille tietä, vaikka he ovat kuinka rakentaneet sille kultaisen arkun.
Miten lie käynytkin, mutta olen yksi heistä, tarpojista. Kun olen umpikujassa ja vesi saartaa minut Kaislameren pauhulla ja Farao vaunuineen ja sotilaineen polttelee selkäpuolellani, tieni on Mooseksen tie, sokea, naurettava, lapsellinen luottamus autiomaan helteessä. Juuri tuo naurettava ja lapsellinen luottamus ojentaa versovan sauvansa ja koskettaa vettä.
Pysähdy kanssani juuri tähän kohtaan. Siihen, missä seisot tyrskyävän meren rannassa ja kuulet takaa-ajajien korskuvat hevoset yhä lähempänä, kaiken sen katastrofaalisen kalinan, joka kertoo, missä epäonnistuit, missä et riittänyt, missä teit kohtuuttomasti väärin, satutit toista ja yhä edelleen satutat. Ja juuri silloin jokin käsittämätön, naurettava, lapsellinen päähänpistoj saa sinut ojentamaan sauvasi ja koskettamaan vettä.
Rantaan ei ilmesty laivaa, jolla ylittää meri. Sauva ei muutu sillaksi tyrskyjen yli. Päinvastoin. Luottamus avaa umpikujastani tien suoraan keskelle sitä, mikä minua uhkaa.
Ajattele veden vyöryvää voimaa. Tunne pinnan alla käyty taistelu hapesta, joka on norunut keuhkojesi rakkuloista ja olet tuskaisesti ilman. Yritä taistella vääjäämätöntä virtausta vastaan, märät hiukset pitkin kasvoja kuin levien eksyttävä verkko, kuoleman kahleessa, jossa juuri olet vetämäisilläsi kaikkea ympärillä vellovaa sisään.
Ja juuri silloin vedet väistyvät ja seisot kuivalla maalla. Tie aukeaa sinulle hukuttavan meren pohjaan. Päivä paistaa syvimmän ja pimeimmän pohjasi kiviin, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet valoa.
Niin sietämättömän odottamaton ja kohta jo tuulen pois pyyhkäisemä on ihmisen, tienkulkijan, tie.
24.08.2017
Tuulen viemä polku
Minua ovat aina kiehtoneet maisemat. Se, mitä näkyy ikkunasta, tai se, minkä läpi juna kuljettaa. Olen tunnistanut itsessäni korkean paikan pelon lisäksi korkean paikan tarpeen, halun nousta ylemmäs ja katsoa kokonaisuutta kauempaa.Mutta reitit. Mikä on kiihdyttävämpi kuin reitti? Maisemassa se halkoo varvikkoa ja työntyy tuon tuosta tiheikköön, tulee ulos yllättävästä kohdasta, kiertää esteen ja hakeutuu näköalapaikalle missä voi.
En ihmettele pyhiinvaeltajaa, joka haluaa kulkea muiden polkeman polun myös itse. Mikä onnellinen hengästyminen tavallisen eteläranskalaisen retkeilyreitin varrella, kun punavalkoisen reittimerkin kylkeen on naulattu simpukan kuva. Tästä siis menivät ne menneiden sukupolvien sisukkaat, jotka taivalsivat pyhästä kaupungista toiseen, Roomasta Santiago de Compostelaan ja Santiago de Compostelasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Muistan hetken, jona ymmärsin, miten vaikeaa on rakentaa hyvä ja kestävä tie. Kaatosateessa katselin, miten kauniisti vesi valui asvalttia pitkin, ja tajusin insinöörin suunnitelleen tielle juuri oikean kallistuksen. Tie oli niin tuore, että saatoin erottaa sen reunoilta huolella valmistetun pohjan erilaiset kerrostumat. Joku oli tiennyt, millainen aines mihinkin sopii ja miten syvään tielinja on kaivettava, jotta se kestää.
Polku syntyy toisin, mutta senkin peruste on sama. Ensimmäinen kulkija on määrittänyt reitin. Hän on arvioinut kivien ja juurakon asettumisen maisemaan ja työntynyt läpi kohdasta, jossa oksat ovat vähiten lyöneet kasvoihin ja jossa lahkeet ovat pysyneet kuivimpina.
Toisin kuin rakennettu tie polku syntyy vain sinne, missä kuljetaan monta kertaa. Toistojen määrä ja tiheys ovat polun ainoat laskelmat.
Mieti kanssani sitä. Toistojen määrä ja tiheys tekevät polun ja jättävät jäljen.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, minun on ensimmäiseksi tarkistettava, onko hän todella se jumalallisiksi mainituin insinöörilaskelmin rakennettu reitti, jolta hän äkkiseltään kirkon Herrana näyttää. Hänen ajatuksistaan on tehty pikisoraa, tasaista laatua, ja se on jyrätty tarkoin rajatuksi valtaväyläksi, jonka viereen kasattujen turvavallien yli en näe maisemaa. Väylä on piirretty yksityiskohtaiseen karttaan, ja puuskuttamaan panevat rinteet, ne korkealta katsomisen paikat, on räjäytetty sen tieltä.
Haluaisiko se, joka ilmoittaa olevansa tie, alistua jyrän alle? Eikö hänen ennemmin kannattaisi houkutella astujaa ja ryhtyä kannakseksi hetteikköön tai tarjoutua varjopuolen vähäoksaisemmaksi väliksi. Mitä useampi sukupolvi häntä pitkin kulkee, sitä voimakkaampi on kulkijoiden askelista maastoon jääneen jäljen saarna.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, hän ei käske kulkea sormensa osoittamaan suuntaan vaan itseään pitkin. Sen intiimimpää kulkureittiä en tiedä. Se haastaa kaikki maailman pyhiinvaellukset, oman tiensä kulkijat ja elämäntien metaforat. Jos tältä tieltä hänen kylkeään kulkiessani putoan, putoan hänen kuolemattomuuden lääkettä pulppuavaan haavaansa.
Kristillisen kertomusperinteemme tärkein on kuitenkin kertomus tiestä, jota ei ole. Neljäkymmentä vuotta tarpoo napisijakansa autiomaassa löytämättä perille. Sille on luvattu maitoa ja hunajaa, mutta tuuli heittää hiekkaa silmiin eikä viheriäistä laidunta näy. Oppaaksi lupautuneet osuvat kerran toisensa jälkeen harhaan. Lainkirjain ei näytä heille tietä, vaikka he ovat kuinka rakentaneet sille kultaisen arkun.
Miten lie käynytkin, mutta olen yksi heistä, tarpojista. Kun olen umpikujassa ja vesi saartaa minut Kaislameren pauhulla ja Farao vaunuineen ja sotilaineen polttelee selkäpuolellani, tieni on Mooseksen tie, sokea, naurettava, lapsellinen luottamus autiomaan helteessä. Juuri tuo naurettava ja lapsellinen luottamus ojentaa versovan sauvansa ja koskettaa vettä.
Pysähdy kanssani juuri tähän kohtaan. Siihen, missä seisot tyrskyävän meren rannassa ja kuulet takaa-ajajien korskuvat hevoset yhä lähempänä, kaiken sen katastrofaalisen kalinan, joka kertoo, missä epäonnistuit, missä et riittänyt, missä teit kohtuuttomasti väärin, satutit toista ja yhä edelleen satutat. Ja juuri silloin jokin käsittämätön, naurettava, lapsellinen päähänpistoj saa sinut ojentamaan sauvasi ja koskettamaan vettä.
Rantaan ei ilmesty laivaa, jolla ylittää meri. Sauva ei muutu sillaksi tyrskyjen yli. Päinvastoin. Luottamus avaa umpikujastani tien suoraan keskelle sitä, mikä minua uhkaa.
Ajattele veden vyöryvää voimaa. Tunne pinnan alla käyty taistelu hapesta, joka on norunut keuhkojesi rakkuloista ja olet tuskaisesti ilman. Yritä taistella vääjäämätöntä virtausta vastaan, märät hiukset pitkin kasvoja kuin levien eksyttävä verkko, kuoleman kahleessa, jossa juuri olet vetämäisilläsi kaikkea ympärillä vellovaa sisään.
Ja juuri silloin vedet väistyvät ja seisot kuivalla maalla. Tie aukeaa sinulle hukuttavan meren pohjaan. Päivä paistaa syvimmän ja pimeimmän pohjasi kiviin, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet valoa.
Niin sietämättömän odottamaton ja kohta jo tuulen pois pyyhkäisemä on ihmisen, tienkulkijan, tie.
keskiviikko 23. elokuuta 2017
Toivoa sanattomuuteen
Kun ystävää
on kohdannut koettelemus,
tuntuu, kuin meistä tulisi mykkiä.
Ei löydy
sellaista sanakirjaa,
josta voisi etsiä ne sanat,
joita haluaisi sanoa
lohdutukseksi ja rohkaisuksi,
mutta ei osaa.
Ei ole muuta toivoa,
kuin se, että ystävien sydämet
sanoittakin toisiaan
ymmärtävävät.
Marleena Ansion postikortista
(JENNI GÄSTGIVAR)
Kynttilä- ja kukkameri valtasi Turun torin - pelko väritti tunnelmaa
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708192200337752_u0.shtml
Kynttilä- ja kukkameri valtasi Turun torin - pelko väritti tunnelmaa
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708192200337752_u0.shtml
Voisiko oppia elämään pienenä merkkinä suuresta ilosta
Aamuhartaus
23.08.2017
Voisiko oppia elämään pienenä merkkinä suuresta ilosta
Taizen rukouslaulu vie Hiljaisuuden yhteisöön Kaarinan Morbackaan. Ollaan jossain 90-luvun alkupuolella. Kuulen Anna -Maija Raittilan tutun tervetulotoivotuksen: voi IHANAA . Näen halaukseen ojennetut käsivarret ja hymyn.Kirkon vanhassa toimitalossakin usein vuosien aikana tapasimme ja halasimme. Hän oli mukana virsikirjan uudistustyössä, minä Kirkon tiedotuskeskuksessa toimittajana ja sitten toimituspäällikkönä. Joskus häntä, haastattelinkin mutta hyvä oli aina tavata.
Lähemmin Anna-Maijaan tutustuin Morbackassa . Siellä Hiljaisuuden keskuksessa käydessäni tapaan kotonaan tämän hämmästyttävän monipuolisen runoilijan kirjailijan tärkeän kirkollisen vaikuttajan.
Hänessä kohtaan tämän yhteisön sydämen. Hän on vaatimattoman lämpöä ja rakkautta, täydellistä hyväksymistä säteilevä ihminen. Hänellä rakkaus kohdistuu ilman rajoja kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan; metsään veteen, puutarhaan kukkiin lintuihin ja muihinkin eläimiin. Anna -Maija tuntuu kokevan kaikessa Jumalan henkäyksen. Hän ihailee kukkaan puhkeavaa varjoliljaa, ruusua, pionia. Niissä hän näkee Herran palvelijat. Nämä palvelijat osaavat ottaa suoraan vastaan auringon valoa.
Anna Maija oppii myös eläimiltä. Yhdessä viimeisistä radiohartauksistaan hän miettii miten vaikea on antaa itselleen lupaa olla väsynyt. Siinä hän miettii kissan opetusta: miten se pyörähtelee selälleen ja vatsalleen, oikoo jalkojaan , venyttelee ja - yhtäkkiä nukahtaa.
Lupaa levätä opetti Anna-Maijalle Hilpukka-kissa. Tämän kissan Hilpukan merkityksen Anna-Maijalle ymmärsin, kun näin kissan valokuvan myöhemmin muutaman muun tärkeän valokuvan joukossa. Se oli Anna-Maijan vuoteen vieressä seinällä hoitopaikassa, jonne Anna -Maija oli muuttanut Morbackasta.
Anna-Maijan ikävää ymmärsin kun tätä Hilpukkaa miettiessäni muistin oman ison ikäväni ja kipuni kun minun lapsena piti luopua rakkaasta suomen pystykorva Penistä. Isä oli kuollut Oli muutettava maaseudulta kaupunkiin.
Anna -Maija katselee ympärillään koko luomakuntaa. Hän löytää tärkeitä asioita. Runoissaan hän nostaa ihaillen esille vaikkapa halveksitun seljan ja hyljeksityt pienet pensaat.
Metsässä maassa alhaalla melkein piilossa hänen katseensa huomaa myös
pienen. Hän ihailee syksyn pikarijäkälää ja pienen pientä vesihelmeä pikarijäkälän maljassa. Anna-Maija puhuu monella tavalla vähäisen ja pienen puolesta.
”Se että elämässä ei näy merkkiä hyvästä, eikö se ole meille kutsu tänään taivaasta”, kysyi Anna-Maija eräässä radiohartaudessaan: Hän kuulee kutsun, että lähtisimme ”elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta, vaikka vähäisinäkin lämmön hitusina ”.
Mitä hän sanoi, sen haluan muistaa:
- ” että lähtisimme elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta, vaikka vähäisinäkin lämmön hitusina ”.
Aamuhartaus 23.8.2017 toimittaja Viena-Inkeri Lounela, Asikkala
Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
toimittaja Viena-Inkeri Lounela, Asikkala
Hartauden musiikkina taize-laulut "Pois jääkön huoli", sekä "Jeesus Kristus on juhlariemu"
säv. Jacques Berthier, sov. san. Ateliers et
presses de Taize, es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, joht. Juha Vintturi
perjantai 18. elokuuta 2017
Ennakkotiedoista poiketen
Aamuhartaus 18.8.2017 pastori Nanna Helaakoski, Helsinki
Pastori Nanna Helaakoski, Helsinki.
Virsi 547: 1-2. Virsi alkaa sanoin: "Joka aamu on armo uus", Raimo Laukka (baritoni), Pertti Eerola (urut).
(Arkistohartaus)
Pastori Nanna Helaakoski, Helsinki.
Virsi 547: 1-2. Virsi alkaa sanoin: "Joka aamu on armo uus", Raimo Laukka (baritoni), Pertti Eerola (urut).
(Arkistohartaus)
torstai 17. elokuuta 2017
Toivepuhuja Hilkka Olkinuora
Aamuhartaus 17.8.2017 pastori Hilkka Olkinuora, Uusimaa
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
pastori Hilkka Olkinuora, Uusimaa
Hartauden musiikki: "Pastoraali", säv. A. Corelli, es. Nokkahuiluyhtye Scaramella
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
pastori Hilkka Olkinuora, Uusimaa
Hartauden musiikki: "Pastoraali", säv. A. Corelli, es. Nokkahuiluyhtye Scaramella
Arkistohartaus vuodelta 1994
Aamuhartaus 16.8.2017 kirjailija Anna-Maija Raittila (arkistohartaus)
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Kirjailija Anna-Maija Raittila, Kaarina (1961-2012). Arkistohartaus vuodelta 1994. Hartauden musiikkina taize-laulu "Vain Jumalassa rauhan"
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Kirjailija Anna-Maija Raittila, Kaarina (1961-2012). Arkistohartaus vuodelta 1994. Hartauden musiikkina taize-laulu "Vain Jumalassa rauhan"
Arkistohartaus vuodelta1991
Aamuhartaus 15.8.2017 teologian tohtori Martti Lindqvist, arkistohartaus
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Teologian tohtori Martti Lindqvist (1945-2004), arkistohartaus vuodelta 1991.
Hartauden musiikki: "Silver moon", es. Kitaro, TV-sarjasta Silkkitie (Silk Road)
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Teologian tohtori Martti Lindqvist (1945-2004), arkistohartaus vuodelta 1991.
Hartauden musiikki: "Silver moon", es. Kitaro, TV-sarjasta Silkkitie (Silk Road)
Radiohartaus 85 v
Aamuhartaus 14.8.2017 arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Virsi 532:1. Virsi alkaa sanoin: "Taas siunattu päivä nyt luo valoaan", Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Viime talvena sain kuitenkin kokea yllätyksen eräässä ihan tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa. Palvelus oli edennyt samaa tuttua rataa kuin ennenkin. Mutta sitten, juuri ennen kuin palvelus oli päättymässä, tapahtui jotain ennen kokematonta. Ulkonaisesti tämä tapahtuma oli hyvin pieni ja melkein huomaamaton poikkeama tavallisesta järjestyksestä, mutta ainakin minulle siitä tuli unohtumaton elämys. Tämä yllätys muodostui minulle todelliseksi hengelliseksi elämykseksi ja kokemukseksi. Uskallan jopa sanoa, että tästä pienestä poikkeamasta palveluksen kaavasta muodostui minulle merkillinen kokemus Jumalan ihmeellisestä kosketuksesta. Tämä kosketus tuntui vielä kun menin ulos kirkosta ja arvokkaana muistona se on jälkeenpäin usein täyttänyt minut erityisellä lämmöllä.
Mikä siinä oikein tapahtui? Messussa olimme tulleet siihen kohtaan, jossa pappi lausuu Herran siunauksen. Edellytin tietysti, että pappi aloittaa niin kuin aina on aloitettu: ”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä…” Mutta ei, ei hän näin aloittanutkaan, vaan hän sanoi: ”Herra SIUNAA teitä ja VARJELEE teitä.” Ja hän jatkoi samaan suuntaan, niin että koko siunaus yhtäkkiä tuntui aivan kuin uudelta siunaukselta – siunaukselta, jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. Pappi siis jatkoi: ”Herra KIRKASTAA teille kasvonsa ja ON teille armollinen. Herra KÄÄNTÄÄ kasvonsa teidän puoleenne ja ANTAA teille rauhan…”
Siis, ei mikään hurskas toivomus: Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen, vaan suora toteamus: Herra kirkastaa NYT teille kasvonsa ja on teille armollinen. Ei mikään varovainen anomus: Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan, vaan rohkea vakuutus: Herra kääntää NYT kasvonsa teidän puoleenne ja antaa teille rauhan.
Mikä tässä oli se joka teki minuun niin yllättävän syvän vaikutuksen? Luulen, että se oli Jumalan läsnäolon väkevä kokemus, Jumalan todellisen kosketuksen kokemus. Miten niin kävi? Mikä voisi olla selitys? En tiedä. Mutta on kai niin, että siunauksen tavallinen sanamuoto ”Herra siunatkoon ja varjelkoon” siirtää ainakin mielessämme Jumalan siunaamisen ja varjelemisen epävarmaan tulevaisuuteen. Joskus sitten kun tulen kirkosta kotiin Jumala toivottavasti siunaa. Joskus sitten päivän aikana Jumala toivottavasti varjelee, muttei vielä täällä kirkossa. Vasta sitten. Näin saatamme usein ajatella, ehkä sitä selvästi tiedostamatta, ainakin minun kokemukseni perusteella.
Mutta kun liturgi sanoo ”Herra siunaa teitä ja varjelee teitä”, saan suorastaan ravistavan muistutuksen siitä, että Jumala on läsnä pyhässä temppelissään. Tässä ja nyt, eikä vasta myöhemmin, Jumala levittää siunaavat kätensä ylleni. Tässä ja nyt Jumala sulkee minut varjelevaan ja suojaavaan syliinsä, eikä vasta mahdollisen hädän tai vaaran tullessa. Tässä ja nyt Jumala kirkastaa kasvonsa minulle ja on minulle armollinen, eikä vasta myöhemmin. Tässä ja nyt Jumala kääntää rakastavat kasvonsa minun puoleeni ja antaa minulle ihanan rauhansa. Kaikki nämä siunauksen fantastiset lahjat saan siis ottaa vastaan nyt heti ja kantaa niitä mukanani kun menen kirkosta ulos. Jotain tällaista minä olin siinä niin voimakkaasti kokemassa.
Kun tulin kotiin minun piti tietysti tarkistaa minkälaiseen vallattomuuteen tuo pappi oli syyllistynyt äskeisessä palveluksessa kun hän oli tällä tavoin poikennut käsikirjasta. Oliko kyse vain jostakin äkillisestä, tosin aika fiksusta, päähänpistosta, vai löytyisikö jokin muu selitys, ehkä jokin selkeä ja hyväksyttävä perustelukin?
Ja löytyihän se. Herran siunauksen sanat on otettu suoraan Raamatusta, kohdasta jossa kerrotaan miten Mooseksen veli Aaron ja hänen poikansa saivat Jumalalta kehotuksen siunata Israelin kansaa juuri näillä tutuilla sanoilla: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua jne. Välittömästi tämän kehotuksen perässä on Raamatussa kohta, joka vasta nyt aukeni minulle kun tuo kirkossa kokemani yllätys oli avannut silmäni näkemään. Siinä raamatunkohdassa Jumala nimittäin lupaa: ”Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” (4. Moos 6:22-26)
”Kun he näin siunaavat … minä annan.” Näin Jumala lupaa. Siis: Jo sillä hetkellä kun Aaron ja hänen poikansa lausuvat tuon siunauksen sanat, eikä vasta myöhemmin, Jumala antaa kaiken sen mikä siunauksessa mainitaan!
Näin ollen saan tänä aamuna, Jumalan sanan valtuuttamana, lausua Herran siunauksen uudella sanamuodolla, ja sinä saat luottavaisesti ja rohkeasti ottaa vastaan Jumalan siunauksen kaikki lahjat nyt heti päivän alkaessa:
Herra siunaa sinua ja varjelee sinua. Herra kirkastaa kasvonsa sinulle ja on sinulle armollinen. Herra kääntää kasvonsa sinun puoleesi ja antaa sinulle rauhan. Aamen
Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Virsi 532:1. Virsi alkaa sanoin: "Taas siunattu päivä nyt luo valoaan", Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Aamuhartaus
14.08.2017
Herra siunaa sinua
Tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa, messussa, ei yleensä tapahdu mitään yllättävää – ellei nyt käy esimerkiksi niin, että joku pyörtyy penkissä tai vaikkapa pappi alttarilla, mikä tietysti merkitsee aikamoista poikkeamista jumalanpalveluksen kaavasta. Yleensähän liturgia kulkee tuttua turvallista rataansa, useimmat virret ovat ennestään tuttuja kuten myös useimmat aiheet rukouksissa, ehkä saarnassakin.Viime talvena sain kuitenkin kokea yllätyksen eräässä ihan tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa. Palvelus oli edennyt samaa tuttua rataa kuin ennenkin. Mutta sitten, juuri ennen kuin palvelus oli päättymässä, tapahtui jotain ennen kokematonta. Ulkonaisesti tämä tapahtuma oli hyvin pieni ja melkein huomaamaton poikkeama tavallisesta järjestyksestä, mutta ainakin minulle siitä tuli unohtumaton elämys. Tämä yllätys muodostui minulle todelliseksi hengelliseksi elämykseksi ja kokemukseksi. Uskallan jopa sanoa, että tästä pienestä poikkeamasta palveluksen kaavasta muodostui minulle merkillinen kokemus Jumalan ihmeellisestä kosketuksesta. Tämä kosketus tuntui vielä kun menin ulos kirkosta ja arvokkaana muistona se on jälkeenpäin usein täyttänyt minut erityisellä lämmöllä.
Mikä siinä oikein tapahtui? Messussa olimme tulleet siihen kohtaan, jossa pappi lausuu Herran siunauksen. Edellytin tietysti, että pappi aloittaa niin kuin aina on aloitettu: ”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä…” Mutta ei, ei hän näin aloittanutkaan, vaan hän sanoi: ”Herra SIUNAA teitä ja VARJELEE teitä.” Ja hän jatkoi samaan suuntaan, niin että koko siunaus yhtäkkiä tuntui aivan kuin uudelta siunaukselta – siunaukselta, jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. Pappi siis jatkoi: ”Herra KIRKASTAA teille kasvonsa ja ON teille armollinen. Herra KÄÄNTÄÄ kasvonsa teidän puoleenne ja ANTAA teille rauhan…”
Siis, ei mikään hurskas toivomus: Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen, vaan suora toteamus: Herra kirkastaa NYT teille kasvonsa ja on teille armollinen. Ei mikään varovainen anomus: Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan, vaan rohkea vakuutus: Herra kääntää NYT kasvonsa teidän puoleenne ja antaa teille rauhan.
Mikä tässä oli se joka teki minuun niin yllättävän syvän vaikutuksen? Luulen, että se oli Jumalan läsnäolon väkevä kokemus, Jumalan todellisen kosketuksen kokemus. Miten niin kävi? Mikä voisi olla selitys? En tiedä. Mutta on kai niin, että siunauksen tavallinen sanamuoto ”Herra siunatkoon ja varjelkoon” siirtää ainakin mielessämme Jumalan siunaamisen ja varjelemisen epävarmaan tulevaisuuteen. Joskus sitten kun tulen kirkosta kotiin Jumala toivottavasti siunaa. Joskus sitten päivän aikana Jumala toivottavasti varjelee, muttei vielä täällä kirkossa. Vasta sitten. Näin saatamme usein ajatella, ehkä sitä selvästi tiedostamatta, ainakin minun kokemukseni perusteella.
Mutta kun liturgi sanoo ”Herra siunaa teitä ja varjelee teitä”, saan suorastaan ravistavan muistutuksen siitä, että Jumala on läsnä pyhässä temppelissään. Tässä ja nyt, eikä vasta myöhemmin, Jumala levittää siunaavat kätensä ylleni. Tässä ja nyt Jumala sulkee minut varjelevaan ja suojaavaan syliinsä, eikä vasta mahdollisen hädän tai vaaran tullessa. Tässä ja nyt Jumala kirkastaa kasvonsa minulle ja on minulle armollinen, eikä vasta myöhemmin. Tässä ja nyt Jumala kääntää rakastavat kasvonsa minun puoleeni ja antaa minulle ihanan rauhansa. Kaikki nämä siunauksen fantastiset lahjat saan siis ottaa vastaan nyt heti ja kantaa niitä mukanani kun menen kirkosta ulos. Jotain tällaista minä olin siinä niin voimakkaasti kokemassa.
Kun tulin kotiin minun piti tietysti tarkistaa minkälaiseen vallattomuuteen tuo pappi oli syyllistynyt äskeisessä palveluksessa kun hän oli tällä tavoin poikennut käsikirjasta. Oliko kyse vain jostakin äkillisestä, tosin aika fiksusta, päähänpistosta, vai löytyisikö jokin muu selitys, ehkä jokin selkeä ja hyväksyttävä perustelukin?
Ja löytyihän se. Herran siunauksen sanat on otettu suoraan Raamatusta, kohdasta jossa kerrotaan miten Mooseksen veli Aaron ja hänen poikansa saivat Jumalalta kehotuksen siunata Israelin kansaa juuri näillä tutuilla sanoilla: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua jne. Välittömästi tämän kehotuksen perässä on Raamatussa kohta, joka vasta nyt aukeni minulle kun tuo kirkossa kokemani yllätys oli avannut silmäni näkemään. Siinä raamatunkohdassa Jumala nimittäin lupaa: ”Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” (4. Moos 6:22-26)
”Kun he näin siunaavat … minä annan.” Näin Jumala lupaa. Siis: Jo sillä hetkellä kun Aaron ja hänen poikansa lausuvat tuon siunauksen sanat, eikä vasta myöhemmin, Jumala antaa kaiken sen mikä siunauksessa mainitaan!
Näin ollen saan tänä aamuna, Jumalan sanan valtuuttamana, lausua Herran siunauksen uudella sanamuodolla, ja sinä saat luottavaisesti ja rohkeasti ottaa vastaan Jumalan siunauksen kaikki lahjat nyt heti päivän alkaessa:
Herra siunaa sinua ja varjelee sinua. Herra kirkastaa kasvonsa sinulle ja on sinulle armollinen. Herra kääntää kasvonsa sinun puoleesi ja antaa sinulle rauhan. Aamen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
