Aamuhartaus 31.7.2017 pastori Jussi Laine, Tampere
Hartauden musiikki: "Sateenkaariunet", säv. san. Jaakko Löytty, sov.
Pekka Nyman, es. Ilta Fuchs (laulu), Mikko Iivanainen (kitara), Hannu
Rantanen (basso), Pekka Nyman (marimba, lyömasoittimet), Sami Koskela
(rummut).
maanantai 31. heinäkuuta 2017
tiistai 25. heinäkuuta 2017
Toivon tuoja
Rumpali-rovasti Matti J. Kuronen
Puhelimen päässä on nyt Matti J. Kuronen, jota on kuultu pitkään myös Yle Radio 1:n aamuhartauksissa. Toivon tuojaksi Kurosen ilmoittivat hänen ystävänsä Lauri ja Eeva Sisko Vaalgamaa, jotka kirjoittivat näin:
“Matti Kuronen on eläkkeellä oleva lappeenrantalainen rovasti, perheneuvoja, joka omintakeisella rohkeudella, tyylillä, huumorilla, viisaudella, empaattisuudella on auttanut lähimmäisiään monenlaisissa asioissa. Syvällinen, ihmisiä kunnioittava, ortodoksipapin kaveri, rumpali, sana-akropaatti.”
Matti J. Kuronen on toiminut pappina, rovastina, seksuaaliterapeuttina, mielenterveysseuran puheenjohtajana, parisuhdeneuvojana, perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana sekä Tuonen tupa -kahvilassa, jossa käydään elävää keskustelua kuolemasta.
Kurosta haastattelee Heikki Puskala, jota mietitytti, mahtaako toivottomuus olla keskeisesti esillä moisissa tehtävissä toimiessa.
Puhelimen päässä on nyt Matti J. Kuronen, jota on kuultu pitkään myös Yle Radio 1:n aamuhartauksissa. Toivon tuojaksi Kurosen ilmoittivat hänen ystävänsä Lauri ja Eeva Sisko Vaalgamaa, jotka kirjoittivat näin:
“Matti Kuronen on eläkkeellä oleva lappeenrantalainen rovasti, perheneuvoja, joka omintakeisella rohkeudella, tyylillä, huumorilla, viisaudella, empaattisuudella on auttanut lähimmäisiään monenlaisissa asioissa. Syvällinen, ihmisiä kunnioittava, ortodoksipapin kaveri, rumpali, sana-akropaatti.”
Matti J. Kuronen on toiminut pappina, rovastina, seksuaaliterapeuttina, mielenterveysseuran puheenjohtajana, parisuhdeneuvojana, perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana sekä Tuonen tupa -kahvilassa, jossa käydään elävää keskustelua kuolemasta.
Kurosta haastattelee Heikki Puskala, jota mietitytti, mahtaako toivottomuus olla keskeisesti esillä moisissa tehtävissä toimiessa.
perjantai 21. heinäkuuta 2017
Musiikkivieras 21.7.2017
Suomalaista laululyriikkaa
Heikki Salon sanoittama laulu Voipallo, Fazer Finnlevy, 1992. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma.
Näistä levyistä en luovu: Musiikkivieraana kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä
Heikki Salon sanoittama laulu Voipallo, Fazer Finnlevy, 1992. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma.
Näistä levyistä en luovu: Musiikkivieraana kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä
Kuvanveistäjä Miina
Äkkijyrkkä ei edes omista CD-soitinta, mutta silti kotona on levysoitin
aina pyörimässä. Vinyylilevyissä hän on pitkän linjan asiantuntija, ja
nytkin on tilauksia vetämässä Lyypekin ja Lontoon levykaupoissa.
Vinyylin uuden tulemisen myötä valikoima ei kotimaassa siltikään ole
riittävä. Lempilevyjään hän ostaa heti useampia kappaleita, ne kun
kuluvat jossain vaiheessa puhki kuitenkin.
Miina Äkkijyrkkä on kulttuurin suurkuluttaja, joka matkoillaankin etsiytyy välittömästi konserttiin, keikalle, kirkkoon tai jazzklubille. Elämykset ovat voimakkaita ja suosikit kestäviä, vaikka maku vaihteleekin elämäntilanteen mukaan. Mutta intohimo musiikkiin on syvä, eikä musiikin parantavasta ja eheyttävästä vaikutuksesta ole epäilystäkään. Siionin virsistä se alkoi, ja lapsuudenkodin musiikilliset eväät ovat kantaneet katedraalien holvistoissa soivaan Bachiin - ja kaikkeen siltä väliltä. Seuraava työmatka vasikka-aiheisia veistoksia tekemään suuntautuu Kuubaan, ja paikallisten hitsaajien ohella Äkkijyrkkä aikoo tutustua myös saaren värikkääseen musiikilliseen maailmaan.
Ohjelmassa kuultu musiikki:
Kansansävelmä, sanat Väinö Malmivaara: Kun synnyin armon aikahan (Siionin virsi 192)
Es. Herännäisylioppilaiden kuoro, joht. Markku Kilpiö
Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli op. 47, katkelma 2. osasta Adagio di molto
Es. Viktoria Mullova, viulu, ja Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Seiji Osawa
Pjotr Tshaikovski: Juhla-alkusoitto op. 49 "1812"
Es. Minneapolisin sinfoniaorkesteri, joht. Antal Dorati
Mark Knopfler: Love Over Gold
Es. Dire Straits
Jack Lawrence/Arthur Altman: All or Nothing at All
Es. Billie Holiday, laulu, sekä yhtyeessä Harry "Sweets" Edison, trumpetti, Ben Webster, tenorisaksofoni, Jimmy Rowles, piano, Barney Kessel, kitara, Red Mitchell, kontrabasso, ja Alvin Stoller, rummut.
Dietrich Buxtehude: Fuuga fis-molli BuxWV146
Es. Kari Vuola, Naantalin luostarikirkon urut
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467
Es. Maurizio Pollini, piano, ja Wienin filharmonikot, joht. Maurizio Pollini
Leonard Cohen: Famous Blue Raincoat
Es. Leonard Cohen, laulu ja kitara sekä yhtye
Mikael Nyberg, sanat Immi Hellén, sov. Esa Helasvuo: Paimenpoika
Es. Vesa-Matti Loiri ja yhtye
J.S. Bach, suom. Ilta Koskimies: Rakkahin Jeesus
Es. Petteri Salomaa, baritoni, ja Anssi Mattila, urut
Suomalaista laululyriikkaa
Jarkko Martikaisen sanoittama laulu Toivon kappaleita, Levy-yhtiö 2009. Lukijana kuuluttaja Charlotta Hagfors.
Miina Äkkijyrkkä on kulttuurin suurkuluttaja, joka matkoillaankin etsiytyy välittömästi konserttiin, keikalle, kirkkoon tai jazzklubille. Elämykset ovat voimakkaita ja suosikit kestäviä, vaikka maku vaihteleekin elämäntilanteen mukaan. Mutta intohimo musiikkiin on syvä, eikä musiikin parantavasta ja eheyttävästä vaikutuksesta ole epäilystäkään. Siionin virsistä se alkoi, ja lapsuudenkodin musiikilliset eväät ovat kantaneet katedraalien holvistoissa soivaan Bachiin - ja kaikkeen siltä väliltä. Seuraava työmatka vasikka-aiheisia veistoksia tekemään suuntautuu Kuubaan, ja paikallisten hitsaajien ohella Äkkijyrkkä aikoo tutustua myös saaren värikkääseen musiikilliseen maailmaan.
Ohjelmassa kuultu musiikki:
Kansansävelmä, sanat Väinö Malmivaara: Kun synnyin armon aikahan (Siionin virsi 192)
Es. Herännäisylioppilaiden kuoro, joht. Markku Kilpiö
Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli op. 47, katkelma 2. osasta Adagio di molto
Es. Viktoria Mullova, viulu, ja Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Seiji Osawa
Pjotr Tshaikovski: Juhla-alkusoitto op. 49 "1812"
Es. Minneapolisin sinfoniaorkesteri, joht. Antal Dorati
Mark Knopfler: Love Over Gold
Es. Dire Straits
Jack Lawrence/Arthur Altman: All or Nothing at All
Es. Billie Holiday, laulu, sekä yhtyeessä Harry "Sweets" Edison, trumpetti, Ben Webster, tenorisaksofoni, Jimmy Rowles, piano, Barney Kessel, kitara, Red Mitchell, kontrabasso, ja Alvin Stoller, rummut.
Dietrich Buxtehude: Fuuga fis-molli BuxWV146
Es. Kari Vuola, Naantalin luostarikirkon urut
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467
Es. Maurizio Pollini, piano, ja Wienin filharmonikot, joht. Maurizio Pollini
Leonard Cohen: Famous Blue Raincoat
Es. Leonard Cohen, laulu ja kitara sekä yhtye
Mikael Nyberg, sanat Immi Hellén, sov. Esa Helasvuo: Paimenpoika
Es. Vesa-Matti Loiri ja yhtye
J.S. Bach, suom. Ilta Koskimies: Rakkahin Jeesus
Es. Petteri Salomaa, baritoni, ja Anssi Mattila, urut
Suomalaista laululyriikkaa
Jarkko Martikaisen sanoittama laulu Toivon kappaleita, Levy-yhtiö 2009. Lukijana kuuluttaja Charlotta Hagfors.
torstai 13. heinäkuuta 2017
Toivon heinäkuu
Aamuhartaus 13.7.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Toivon heinäkuun aamuhartaus.
toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Virsi 289:1, 2. Virsi alkaa sanoin: "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja". Psallamus-kuoro, ilmo riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Ensimmäinen selviytyjä on Ruut. Hän on rakastunut maahanmuuttajamieheen, joka on paennut kotimaansa huonoja oloja. Miehen koko perhe on tullut vieraaseen maahan paremman elämän toivossa. Mutta sitten Ruutin mies ja miehen veli ja isäkin kuolevat. Perheen naiset jäävät yksin. Leskinä heillä ei ole selviytymisen toivoa. Ruutin maahanmuuttaja-anoppi alkaa suunnitella paluuta kotimaahansa. Ruutille ja toiselle miniälleen hän yrittää vakuutella, ettei heidän kannata lähteä mukaan. Täällä heidän omassa maassaan heidän on helpompi löytää uusi mies tai saada turva lapsuutensa perheessä.
Toinen miniöistä päättääkin jäädä, mutta Ruut ei ota anopin lempeitä estelyitä kuuleviin korviinsa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään”, Ruut sanoo. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Niin tämä omalle tehtävälleen uskollinen nuori nainen tulee erinäisten tapahtumien kautta lopulta pelastaneeksi miehensä suvun perinnön ja maineen. Torjuttuna ja pelättynä vierasmaalaisena hänestä tulee anoppinsa kotimaassa kuninkaan ja lopulta koko maailman pelastajan esiäiti.
Toinen selviytyjä on Daavid, tämän Ruutin jälkeläinen, se kuningas. Kuumana kesäiltana hän kävelee unettomana kattoparvekkeellaan ja näkee samaisessa kesäillassa peseytymässä ihanan kaunottaren. Vaimoja ja naisia Daavidilla on jo muille jakaa ja sotavoittoja ja Jumalan siunauksiakin siinä määrin, että se kaikki on saanut hänet luulemaan itsestään liikoja. Hän nimittäin kutsuu kauniin kylpijättären vuoteeseensa ja hyväksikäyttää Batsebaa surutta, vaikka Batseba on Daavidin uskollisen sotapäällikön vaimo. Batseba tulee tuosta hyväksikäyttäjän himokkaasta yöstä raskaaksi. Peittääkseen jälkensä Daavid yrittää ensin saada Batseban miehen makaamaan vaimonsa kanssa kuin lapsi olisi hänen eikä Daavidin, mutta kun sekään ei auta, hän lähettää Batseban miehen eturintamaan, ja Uria kuolee. Batseban Daavid haetuttaa jatkoksi muiden vaimojensa ketjuun.
Tämäkö mies selviytyjä? ihmettelet sinä, rakas pyhäkoululainen. Anna kun kerron. Käy nimittäin niin, että Daavidin Jumala ei katso Daavidin tekoa hyvällä, vaan lähettää häntä moittimaan profeetta Natanin. Hän kertoo Daavidille tarinan köyhästä miehestä ja hänen silmäterästään, pikku karitsasta, jonka rikas mies laittaa ruuaksi, kun ei raaski teurastaa omaa lammastaan. Daavid närkästyy kovasti rikkaalle miehelle. ”Kuoleman oma tuollainen säälimätön olento”, hän sanoo. ”Sinä olet se mies”, sanoo Natan.
Silloin Daavid näkee, mitä on tehnyt. Hän joutuu tunnontuskaan ja katuu. Sekään ei riitä, vaan hänen maineikkaaseen täydellisyyteensä tulee paha särö. Vielä tänäkin aamuna hänen säälimättömästä petoksestaan kerrotaan. Kaiken lisäksi Batseban synnyttämä lapsi kuolee, vaikka Daavid kuinka rukoilee ja paastoaa. Daavidin nimiin kirjatuista psalmeista monet kertovat syvästä katumuksesta ja oman rajallisuuden tunnustamisesta. Ne ovat Daavidin selviytymisen ehdot.
Kolmannet selviytyjät ovat joutuneet myrskyn silmään. Yhdet porukassa ovat sitä mieltä, ettei hommaan olisi pitänyt ryhtyä lainkaan tai ainakin olisi pitänyt ennakoida katastrofin merkit. Toiset keskittyvät analysoimaan tapahtunutta. Kolmannet alkavat välittömästi toimia pelastaakseen sen mikä pelastettavissa on. He herättävät projektin johtajan. Projektin johtaja katselee myrskyä, joka on saanut muut suunniltaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyy. Kuka täällä nostatti tällaisen aallon? Mitä pelättävää teillä on? Minähän vastaan tästä projektista. Miksi ette luottaneet minuun?
Rakkaat pyhäkoululaiset, myös ne, jotka eivät luota, voivat selviytyä. Riittää, että joku toinen luottaa. Sellaista kutsutaan Kristuksen kirkoksi.
Voisin sanoa, että selviytymisen kannalta tärkeää on kukkia siinä, missä on, kuten Ruut, tai tunnustaa virheensä niin kuin Daavid. Voisin puhua toivosta, joka syntyy siitä, että tuntee itsensä merkitykselliseksi tai vapautuu vuosien syyllisyydestä tai vuosien kaunasta, tai toivosta, joka syntyy helpotuksesta, kun tajuan Jeesuksen nukkuvan päiväuniaan veneen kokassa myrskyni keskellä, ja olen hiessä kaikesta omasta huseeraamisestani.
Mutta en puhu nyt sellaisesta, koska toivo on paljon pienempi, paljon huomaamattomampi.
Muistatko Mooseksen Jordanin rannalla, viimeisen vuorensa rinteellä? Hän on kaikkien maailman ryhmämatkojen ensimmäinen matkanjohtaja ja hän on juuri tuonut kitisevän joukkonsa hiekkamyrskyisen autiomaan läpi. Hän näkee joen toisella puolella maan, jonka Jumala on luvannut tulvivan maitoa ja hunajaa. Ja hän tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään sinne.
Toivo ei vaadi, että luotan siihen. Se luottaa minuun. Vaikka en pääsisi perille, autiomaassa tarpomani askeleet on kirjoitettu muistiin.
Ja vaikka sitä ei ole kirjattu Mooseksen selviytymiskertomukseen, tuuli saattoi – näin haluan uskoa – tuuli saattoi tuoda hänen sieraimiinsa maidon ja hunajan tuoksun.
Toivon heinäkuun aamuhartaus.
toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Virsi 289:1, 2. Virsi alkaa sanoin: "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja". Psallamus-kuoro, ilmo riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Aamuhartaus
13.07.2017
Selviytyjän kertomus
Rakkaat pyhäkoululaiset, hyvää huomenta! Tänään meillä on aiheena toivo. Kerron siitä kolme tarinaa. Harmi kyllä, ne eivät ole sankaritarinoita, joista tiedän teidän erityisesti pitävän. Näiden tarinoiden päähenkilöt ovat minun mielestäni kuitenkin vielä tärkeämpiä. He ovat selviytyjiä. Juuri sellaisia saa aikaan toivo.Ensimmäinen selviytyjä on Ruut. Hän on rakastunut maahanmuuttajamieheen, joka on paennut kotimaansa huonoja oloja. Miehen koko perhe on tullut vieraaseen maahan paremman elämän toivossa. Mutta sitten Ruutin mies ja miehen veli ja isäkin kuolevat. Perheen naiset jäävät yksin. Leskinä heillä ei ole selviytymisen toivoa. Ruutin maahanmuuttaja-anoppi alkaa suunnitella paluuta kotimaahansa. Ruutille ja toiselle miniälleen hän yrittää vakuutella, ettei heidän kannata lähteä mukaan. Täällä heidän omassa maassaan heidän on helpompi löytää uusi mies tai saada turva lapsuutensa perheessä.
Toinen miniöistä päättääkin jäädä, mutta Ruut ei ota anopin lempeitä estelyitä kuuleviin korviinsa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään”, Ruut sanoo. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Niin tämä omalle tehtävälleen uskollinen nuori nainen tulee erinäisten tapahtumien kautta lopulta pelastaneeksi miehensä suvun perinnön ja maineen. Torjuttuna ja pelättynä vierasmaalaisena hänestä tulee anoppinsa kotimaassa kuninkaan ja lopulta koko maailman pelastajan esiäiti.
Toinen selviytyjä on Daavid, tämän Ruutin jälkeläinen, se kuningas. Kuumana kesäiltana hän kävelee unettomana kattoparvekkeellaan ja näkee samaisessa kesäillassa peseytymässä ihanan kaunottaren. Vaimoja ja naisia Daavidilla on jo muille jakaa ja sotavoittoja ja Jumalan siunauksiakin siinä määrin, että se kaikki on saanut hänet luulemaan itsestään liikoja. Hän nimittäin kutsuu kauniin kylpijättären vuoteeseensa ja hyväksikäyttää Batsebaa surutta, vaikka Batseba on Daavidin uskollisen sotapäällikön vaimo. Batseba tulee tuosta hyväksikäyttäjän himokkaasta yöstä raskaaksi. Peittääkseen jälkensä Daavid yrittää ensin saada Batseban miehen makaamaan vaimonsa kanssa kuin lapsi olisi hänen eikä Daavidin, mutta kun sekään ei auta, hän lähettää Batseban miehen eturintamaan, ja Uria kuolee. Batseban Daavid haetuttaa jatkoksi muiden vaimojensa ketjuun.
Tämäkö mies selviytyjä? ihmettelet sinä, rakas pyhäkoululainen. Anna kun kerron. Käy nimittäin niin, että Daavidin Jumala ei katso Daavidin tekoa hyvällä, vaan lähettää häntä moittimaan profeetta Natanin. Hän kertoo Daavidille tarinan köyhästä miehestä ja hänen silmäterästään, pikku karitsasta, jonka rikas mies laittaa ruuaksi, kun ei raaski teurastaa omaa lammastaan. Daavid närkästyy kovasti rikkaalle miehelle. ”Kuoleman oma tuollainen säälimätön olento”, hän sanoo. ”Sinä olet se mies”, sanoo Natan.
Silloin Daavid näkee, mitä on tehnyt. Hän joutuu tunnontuskaan ja katuu. Sekään ei riitä, vaan hänen maineikkaaseen täydellisyyteensä tulee paha särö. Vielä tänäkin aamuna hänen säälimättömästä petoksestaan kerrotaan. Kaiken lisäksi Batseban synnyttämä lapsi kuolee, vaikka Daavid kuinka rukoilee ja paastoaa. Daavidin nimiin kirjatuista psalmeista monet kertovat syvästä katumuksesta ja oman rajallisuuden tunnustamisesta. Ne ovat Daavidin selviytymisen ehdot.
Kolmannet selviytyjät ovat joutuneet myrskyn silmään. Yhdet porukassa ovat sitä mieltä, ettei hommaan olisi pitänyt ryhtyä lainkaan tai ainakin olisi pitänyt ennakoida katastrofin merkit. Toiset keskittyvät analysoimaan tapahtunutta. Kolmannet alkavat välittömästi toimia pelastaakseen sen mikä pelastettavissa on. He herättävät projektin johtajan. Projektin johtaja katselee myrskyä, joka on saanut muut suunniltaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyy. Kuka täällä nostatti tällaisen aallon? Mitä pelättävää teillä on? Minähän vastaan tästä projektista. Miksi ette luottaneet minuun?
Rakkaat pyhäkoululaiset, myös ne, jotka eivät luota, voivat selviytyä. Riittää, että joku toinen luottaa. Sellaista kutsutaan Kristuksen kirkoksi.
Voisin sanoa, että selviytymisen kannalta tärkeää on kukkia siinä, missä on, kuten Ruut, tai tunnustaa virheensä niin kuin Daavid. Voisin puhua toivosta, joka syntyy siitä, että tuntee itsensä merkitykselliseksi tai vapautuu vuosien syyllisyydestä tai vuosien kaunasta, tai toivosta, joka syntyy helpotuksesta, kun tajuan Jeesuksen nukkuvan päiväuniaan veneen kokassa myrskyni keskellä, ja olen hiessä kaikesta omasta huseeraamisestani.
Mutta en puhu nyt sellaisesta, koska toivo on paljon pienempi, paljon huomaamattomampi.
Muistatko Mooseksen Jordanin rannalla, viimeisen vuorensa rinteellä? Hän on kaikkien maailman ryhmämatkojen ensimmäinen matkanjohtaja ja hän on juuri tuonut kitisevän joukkonsa hiekkamyrskyisen autiomaan läpi. Hän näkee joen toisella puolella maan, jonka Jumala on luvannut tulvivan maitoa ja hunajaa. Ja hän tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään sinne.
Toivo ei vaadi, että luotan siihen. Se luottaa minuun. Vaikka en pääsisi perille, autiomaassa tarpomani askeleet on kirjoitettu muistiin.
Ja vaikka sitä ei ole kirjattu Mooseksen selviytymiskertomukseen, tuuli saattoi – näin haluan uskoa – tuuli saattoi tuoda hänen sieraimiinsa maidon ja hunajan tuoksun.
lauantai 8. heinäkuuta 2017
Tämän runon haluaisin kuulla
Tämän runon haluaisin kuulla: Tämän runon haluaisin kuulla. Kenelle sinä haluaisit omistaa runon?
Kenet haluaisit yllättää runolla? Toivo runoja rakkaallesi, naapurillesi, ystävällesi, opettajallesi, työkaverillesi, vanhemmillesi, kansanedustajille, vihamiehellesi tai vaikka metsän puille. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa toteutetaan kuuntelijoiden runolahjoja lauantaina 8.7. klo 19.03 alkaen.
Lähetykseen ei voi soittaa, siksi kaikki toiveet pyydetään ennakkoon sähköpostilla toive.runot@yle.fi tai kirjepostina osoitteeseen PL 79, 00024 Yle. Liittäkää mukaan toivojan nimi ja puhelinnumero.
Kuulijoiden toiverunoja tulkitsevat Erja Manto, Ella Pyhältö ja Tuukka Vasama. Kajaanin Runoviikolta lähetettävän ohjelman toimittaa Minna Joenniemi. Ohjelmassa ovat mukana myös Tanssiva karhu ja Kääntäjäkarhu -voittajat.
Kenet haluaisit yllättää runolla? Toivo runoja rakkaallesi, naapurillesi, ystävällesi, opettajallesi, työkaverillesi, vanhemmillesi, kansanedustajille, vihamiehellesi tai vaikka metsän puille. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa toteutetaan kuuntelijoiden runolahjoja lauantaina 8.7. klo 19.03 alkaen.
Lähetykseen ei voi soittaa, siksi kaikki toiveet pyydetään ennakkoon sähköpostilla toive.runot@yle.fi tai kirjepostina osoitteeseen PL 79, 00024 Yle. Liittäkää mukaan toivojan nimi ja puhelinnumero.
Kuulijoiden toiverunoja tulkitsevat Erja Manto, Ella Pyhältö ja Tuukka Vasama. Kajaanin Runoviikolta lähetettävän ohjelman toimittaa Minna Joenniemi. Ohjelmassa ovat mukana myös Tanssiva karhu ja Kääntäjäkarhu -voittajat.
torstai 6. heinäkuuta 2017
Yön synkkyys ei ole yötä
Aamuhartaus 6.7.2017 toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.).
Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.
Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!
Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.
Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.).
Aamuhartaus
06.07.2017
Kareemin kuolema
Kesäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä kuoli lahtelaisessa sairaalassa Kareem, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kerrottiin saaneen hoitoa vakavaan sairauteensa liian myöhään. Mistä lopulta oli kyse, en tiedä, mutta rauha Kareemille ja rauha hänen irakilaiselle äidilleen, joka netin kautta seurasi poikansa kuolemaa ja saattoi häntä rukouksin viimeiseen asti.Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.
Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!
Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
