Iltahartaus 31.7. 2015 rovasti Matti J. Kuronen
Hilja Partasen, telakan rivenkiertäjän, usko ei horjunut. Hän eli
pitkän elämänsä vakuuttuneena tohtori Kuhnen kylpyterapiasta,
valkosipulin terveysvaikutuksista, työväen aatteesta ja
pelastusarmeijasta: Ensin pelastettiin suutari Petterson... Hallelujaa,
pelastusta nyt rumpuni soi. Murheistenrannan mökissä iltahartaus
muodostui kahdesta osasta: aivan hiljaa ja ihan vierestä hyräillystä
työväenlaulusta – Meitä ei enää keisari määräile ja matkan päästä
suureen ääneen luetusta Herran siunauksesta. En tiedä toista yhtä
toimivaa tapaa tehdä pienestä pojasta isona miehenä Vapautuksen
teologian harras kannattaja.
Miina Kurosella, varuskunnan pyykkärillä, oli taito synnyttää yhden miehen leipäjono. Hänen erityistarjouksensa, tuore ruisleipä hevosenlihalla ja maito, tosin maksoivat sen, että niiden saamiseksi piti kuulla Kemppiä. Kirja Kristuksen seuraamisesta on yhä minulla paastolukemisena, kun sen avaa, tuntuu jostain kaukaa tuoreen ruisleivän tuoksu ja Miinan lemiläismurteeseen sovitettu ääni: Tuomiopäivän tullessa meiltä ei kysytä, mitä olemme lukeneet, vaan mitä olemme tehneet. Hänen uskoonsa sopi myös pieni paheen poikanen: rakkaus sotilassoittoon. Yhtä tanakasti kuin sunnuntaiaamuna kirkkoon hänen kuiva pyykkärikätensä ohjasi minut kesäilta Pusupuistoon kuuntelemaan Varuskunnan soittokuntaa. Kun soittokunta esitti Kesäillan valssin tai mieluisen marssin, mummo sanoi Ähä ja pieni jalka alkoi taputtaa tahtia käytävähiekalle. Sain joskus kantaa Kauko Lahden trumpettia ja silloin Miinan piti kulkea vähän meidän miesten perässä.
Miina asui meidän kanssamme ja piti yhden mummon kriisikeskusta. Kun ensimmäiset naisonnettomuudet tai muut töppäykset vaivasivat, oli hänen todellisuusterapeuttinen palautteensa aina sama, mutta aina yhtä oikea: Sitt koira uimaa ko ves pyllykarvoihi yltää. Neuvolla riittäisi vieläkin laajempaa käyttöä ainakin poliitikoille ja kirkon kehittäjille. Sielunhoitoon kuuluu myös taito paneutua asiakkaan mieleen ja kieleen. Loistavan näytön tästä antoi Miina silloin, kun kuuntelin hänen kammarissaan Rytmineljännestä, mikä ei varmaan ollut hänen lemppareitaan. Lionel Hamptonin Flying home sai huivin siirtymään korvalta ja pani mummon kysymään: Onks tää hottii vai vengii?
Hilja sai nähdä, että minusta tuli pappi. Ongelmia syntyi vain siitä, että vankilan jälkeen minusta tuli perheneuvoja. Kuulin hänen kertoneen naapurille, että siitä pojasta olisi vaikka mihin, mutta jostain syystä se haluaa olla vain perheneuvoja. Lohtua toi terveyskeskuksen vuodeosastolla huonekaveri, joka ymmärsi hyvin ja suri itse sitä, että insinööriksi lukenut poika elättää itseään maanmittarina. Molemmat olivat eläneet niin kauan tietääkseen, ettei maassa ole mittaamista eikä perheissä neuvomista. Hiljan osalta vakuutuin tästä, kun löysin hänen jäämistöstään kauneimman koskaan näkemistäni rakkauskirjeistä. Se oli timpurikynällä Kaukaan telakan tuntilistaan pakerrettu:” Rouvo Hilja Partanen, evakosa Loimaalla. Olkaa hyvä ja tulkaa heti pois sieltä evakosta. Piirsi teidän Robert Partanen.”
Mitä vanhemmaksi tässä tulee ja huomaa, ettei ihminen aina menekään, mihin se luulee menevänsä, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että oma uskoni ja tapani elää likiarvoisesti kristillistä elämää, rakentuu näiden kahden naisen antamiin eväisiin.
Uskoon ei tulla, vaan siinä eletään. Uskoa ja rakastaa ovat teonsanoja. Sydämeni usko konservatiivien kanssa, mutta saan päänsärkyä heidän ajattelustaan eikä vatsani kestä heidän opetuksiaan. Jokainen ihmisen elämä tulee ottaa aina vakavasti vaikka emme tiedä, onko se hottia vai vengiä. Pitää elää keskellä sitä, mikä on totta, totta kuin torvisoitto kesäillassa. Mummojen yhteinen opetus tiivistyy minussa siihen, että kolme kykyä ovat jumalallisinta meissä: armon taju, huumorin taju ja suhteellisuuden taju. Hilja, jääskeläinen, kiteytti tämän kaiken: Ko kaikk on pyhhää, ei mikkää tunnu toista tähellisemmältä.
Kun Jumala kutsuu meitä, hän taitaa käyttää mummojamme paimenessa. Se, että minusta tuli vankilapappi ja perheneuvoja, että viihdyn työttömien tuvissa ja Lampun jazz-illoissa kuin omieni parissa, on heidän perimäänsä: Hallelujaa, pelastusta rumpuni soi. Se, että siunaan homoja, nykyisin toistaiseksi vain kuolleita, periytyy varmasti heidän arvoistaan ja asenteistaan. ”Mustilainekii o ihmine”, sanoi Hilja, jolla oli aina romaaniennustajalle pari markkaa Toivon, että minusta sanotaan joskus se, mitä hän sanoi keskusteltuaan opettajani, Matti Joensuun kanssa: ”Vaan on se hienosti sivistymätön ihminen tämä tohtori Joensuu.”
Miina menetti kaksi poikaansa. Nuorin kuoli tapaturmaisesti lapsena ja toinen kaatui jatkosodassa. Hänelle elämä ei ollut mikään Hallelujaa-juttu eikä Jumala palvelija, joka takaa hyvän ja kivan elämän. Jumala ei ole menestyksen vaan menetysten Jumala. Minut ylennettiin pari vuotta sitten omaishoitajaksi ja elämän käsikirjoituksen viimeiset luvut muuttuivat kokonaan. Uskoin olevani naimissa leskiruustiinani kanssa ja minusta tulikin vaimon aivoinfarktin takia leskeni omaishoitaja. Minua ei niinkään auttaneet ne hyvää tarkoittavat ystävälliset ihmiset, jotka toivottivat voimaa ja pahimmassa tapauksessa sanoivat, että Jumalalla on omat keinonsa rakastaa lapsiaan. Minä saan voimaa siitä, että kirjoitan Tellelleni kopion yhdestä rakkauskirjeestä: Rouva Tellervo Kuronen, evakossa Afasiassa. Olkaa hyvä ja tulkaa heti pois sieltä evakosta. Piirsi teidän Matti J Kuronen. Lohdutukseksi lähden Miinan kanssa Pusupuistoon jo kaukaa kuuluu soittoa. Sanomme: Ähä...
Miina Kurosella, varuskunnan pyykkärillä, oli taito synnyttää yhden miehen leipäjono. Hänen erityistarjouksensa, tuore ruisleipä hevosenlihalla ja maito, tosin maksoivat sen, että niiden saamiseksi piti kuulla Kemppiä. Kirja Kristuksen seuraamisesta on yhä minulla paastolukemisena, kun sen avaa, tuntuu jostain kaukaa tuoreen ruisleivän tuoksu ja Miinan lemiläismurteeseen sovitettu ääni: Tuomiopäivän tullessa meiltä ei kysytä, mitä olemme lukeneet, vaan mitä olemme tehneet. Hänen uskoonsa sopi myös pieni paheen poikanen: rakkaus sotilassoittoon. Yhtä tanakasti kuin sunnuntaiaamuna kirkkoon hänen kuiva pyykkärikätensä ohjasi minut kesäilta Pusupuistoon kuuntelemaan Varuskunnan soittokuntaa. Kun soittokunta esitti Kesäillan valssin tai mieluisen marssin, mummo sanoi Ähä ja pieni jalka alkoi taputtaa tahtia käytävähiekalle. Sain joskus kantaa Kauko Lahden trumpettia ja silloin Miinan piti kulkea vähän meidän miesten perässä.
Miina asui meidän kanssamme ja piti yhden mummon kriisikeskusta. Kun ensimmäiset naisonnettomuudet tai muut töppäykset vaivasivat, oli hänen todellisuusterapeuttinen palautteensa aina sama, mutta aina yhtä oikea: Sitt koira uimaa ko ves pyllykarvoihi yltää. Neuvolla riittäisi vieläkin laajempaa käyttöä ainakin poliitikoille ja kirkon kehittäjille. Sielunhoitoon kuuluu myös taito paneutua asiakkaan mieleen ja kieleen. Loistavan näytön tästä antoi Miina silloin, kun kuuntelin hänen kammarissaan Rytmineljännestä, mikä ei varmaan ollut hänen lemppareitaan. Lionel Hamptonin Flying home sai huivin siirtymään korvalta ja pani mummon kysymään: Onks tää hottii vai vengii?
Hilja sai nähdä, että minusta tuli pappi. Ongelmia syntyi vain siitä, että vankilan jälkeen minusta tuli perheneuvoja. Kuulin hänen kertoneen naapurille, että siitä pojasta olisi vaikka mihin, mutta jostain syystä se haluaa olla vain perheneuvoja. Lohtua toi terveyskeskuksen vuodeosastolla huonekaveri, joka ymmärsi hyvin ja suri itse sitä, että insinööriksi lukenut poika elättää itseään maanmittarina. Molemmat olivat eläneet niin kauan tietääkseen, ettei maassa ole mittaamista eikä perheissä neuvomista. Hiljan osalta vakuutuin tästä, kun löysin hänen jäämistöstään kauneimman koskaan näkemistäni rakkauskirjeistä. Se oli timpurikynällä Kaukaan telakan tuntilistaan pakerrettu:” Rouvo Hilja Partanen, evakosa Loimaalla. Olkaa hyvä ja tulkaa heti pois sieltä evakosta. Piirsi teidän Robert Partanen.”
Mitä vanhemmaksi tässä tulee ja huomaa, ettei ihminen aina menekään, mihin se luulee menevänsä, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että oma uskoni ja tapani elää likiarvoisesti kristillistä elämää, rakentuu näiden kahden naisen antamiin eväisiin.
Uskoon ei tulla, vaan siinä eletään. Uskoa ja rakastaa ovat teonsanoja. Sydämeni usko konservatiivien kanssa, mutta saan päänsärkyä heidän ajattelustaan eikä vatsani kestä heidän opetuksiaan. Jokainen ihmisen elämä tulee ottaa aina vakavasti vaikka emme tiedä, onko se hottia vai vengiä. Pitää elää keskellä sitä, mikä on totta, totta kuin torvisoitto kesäillassa. Mummojen yhteinen opetus tiivistyy minussa siihen, että kolme kykyä ovat jumalallisinta meissä: armon taju, huumorin taju ja suhteellisuuden taju. Hilja, jääskeläinen, kiteytti tämän kaiken: Ko kaikk on pyhhää, ei mikkää tunnu toista tähellisemmältä.
Kun Jumala kutsuu meitä, hän taitaa käyttää mummojamme paimenessa. Se, että minusta tuli vankilapappi ja perheneuvoja, että viihdyn työttömien tuvissa ja Lampun jazz-illoissa kuin omieni parissa, on heidän perimäänsä: Hallelujaa, pelastusta rumpuni soi. Se, että siunaan homoja, nykyisin toistaiseksi vain kuolleita, periytyy varmasti heidän arvoistaan ja asenteistaan. ”Mustilainekii o ihmine”, sanoi Hilja, jolla oli aina romaaniennustajalle pari markkaa Toivon, että minusta sanotaan joskus se, mitä hän sanoi keskusteltuaan opettajani, Matti Joensuun kanssa: ”Vaan on se hienosti sivistymätön ihminen tämä tohtori Joensuu.”
Miina menetti kaksi poikaansa. Nuorin kuoli tapaturmaisesti lapsena ja toinen kaatui jatkosodassa. Hänelle elämä ei ollut mikään Hallelujaa-juttu eikä Jumala palvelija, joka takaa hyvän ja kivan elämän. Jumala ei ole menestyksen vaan menetysten Jumala. Minut ylennettiin pari vuotta sitten omaishoitajaksi ja elämän käsikirjoituksen viimeiset luvut muuttuivat kokonaan. Uskoin olevani naimissa leskiruustiinani kanssa ja minusta tulikin vaimon aivoinfarktin takia leskeni omaishoitaja. Minua ei niinkään auttaneet ne hyvää tarkoittavat ystävälliset ihmiset, jotka toivottivat voimaa ja pahimmassa tapauksessa sanoivat, että Jumalalla on omat keinonsa rakastaa lapsiaan. Minä saan voimaa siitä, että kirjoitan Tellelleni kopion yhdestä rakkauskirjeestä: Rouva Tellervo Kuronen, evakossa Afasiassa. Olkaa hyvä ja tulkaa heti pois sieltä evakosta. Piirsi teidän Matti J Kuronen. Lohdutukseksi lähden Miinan kanssa Pusupuistoon jo kaukaa kuuluu soittoa. Sanomme: Ähä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti