PHNetin nurkkauutinen auttaa löytämään kadonneita kaupunkeja ja kulttureja
104 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
Jotakin omaa henkilöhistoriaa voin sovittaa 104 vuoden taakse. Kukaan toinen sitä ei ole tullut ajatelleeksi muuten kuin vihapuheissa. Lapsena en osannut sitä tulkita, mutta myöhemmin kylläkin Öllin isän oppivuosina 1991 - 2000. Neuvostoliitto hajosi.
Neuvostoliitto – Wikipedia
Sisko ja sen veli ei tullut täytenä yllätyksenä, saatiinhan sille nauraa ennen YLE-verolle panoa. Sisko ja sen veli – Wikipedia
Sisko ja sen veli, olkootkinTuija ja Immu tai Aino-Kaisa ja Aku, sisaruspari puhuu samaa kieltä, joskin Aku vääntelee suuta asbestille ja Aino-Kaisa politiikalle.
Isän kuoleman jälkeen tarvittiin uskotut miehet pitämään jonkun kolmannen tahon puolta. En ollut enää Wiljamin sisko, vaan Kelan vaatimalla valtakirjalla veljeni kirjurina annoin tietoja omistuksistamme. Kela oli viisas toimissaan. Myi minulle arvonimen "varhennettu vanhus" osamaksulla eläkkeestä aina kuolemaan asti.
Mainoksessa Puotila kutsuu Kultarantaan antamaan koirakoulutusta tarpeen mukaan.
Presidentti Niinistön puhelu tuli Luonto-Suomen raadille yllätyksenä (23.7.2015 9:17)
SSP esittely
S=SODAN S=SUKU P=POLVI on lyhenne meille sodan aikana syntyneille.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Hartauden musiikki: "Me kuollaan kaikki", san. Minna Mänttäri, säv. Seppo Äikäs, es. Minna Mänttäri (laulu), Seppo Äikäs (kitara).
Iltahartaus to 09.07.2015 Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
Lämpimät terveiset Tuonen Tuvasta, missä olemme viime syksystä lähtien keskustelleet kerran kuukaudessa elävästi kuolemasta. Joka kerta kahvilamme täyttyi hyvin sekalaisesta seurakunnasta: läheisen kuoleman koskettamista, kuoleman jo merkkaamista, kohtalonsa kovettamista, lastaan tyhjään syliinsä vieläkin puristavista, itsemurhaa harkitsevista, saattohoidon uuvuttamista omaishoitajista, oman kuolemansa kanssa kamppailevista ja kuolemasta väitöskirjaan vääntävistä. Meitä yhdistää vain yksi asia, me kaikki kuolemme kerran.
Minna ja Seppo tekivät meille kaksi laulua: Pienen laulun kuolemasta ja Me kuollaan kaikki.
Joku tupamme vieraista tilaa heidät omiin hautajaisiinsa.
Arvokkaimmalta tuntuu kuitenkin se, että ainakin täällä Karjalan kulmalla meillä on suuri valmius avoimeen ja suoraan keskusteluun kipeistäkin asioista. Jostain suuresta sosiaalisesta tilauksesta kertoo sekin, että Tupa on tupaten täynnä. Naapurikaupungissamme Pietarissa Death Cafeen avannut Anatoly tunki tupaamme, katseli silmät ymmyrkäisinä tungosta ja kysyi: Kuinka paljon Lappeenrannassa on asukkaita? Tietysti tämän puhumisen patoutuneen tarpeen taustalla on kulttuurimme tautinen tapa pitää luonnollinen kuolema piilossa. Siinä, missä ennen kuolemaa odotettiin yhdessä kuolevan kanssa tuvan nurkassa ja hänen hautajaisiaan yhdessä kotona, me siirrämme sen terveyspalvelujen osaamiskeskusten tuotantoketjun viimeiseksi vaiheeksi. Huikein tämän ajan tuote tarjoaa mahdollisuutta hoitaa hautauspalvelut digitaalisesti arkun ja ruumisvaatteiden valinnasta siihen, että meille ilmoitetaan, milloin toimitus on ilmoitetussa kohteessa ja sitten vaan maksetaan verkkopankissa. Täällä saa näyttää tappamista, mutta ei kuolemista. Koska me tiedämme, että tuskin meitä tapetaan ja hautausmaat ovat muita varten.
Tuonen Tuvassa me emme pelaa kuoleman kanssa kielipelejä. Puhumme kuolemisesta emmekä exituksesta, saattohoidosta emmekä palliatiivisesta hoidosta, kuoleman tekemisestä emmekä terminaalivaiheesta. Toisaalta emme sorru siihen, että yritämme ottaa kuolemisen kipeän todellisuuden haltuumme kehnoilla vitseillä puhumalla veivin heittämisestä, tupakkalakon onnistumisesta tai kylmän pierun päästämisestä.
Maistelimme sanoja, Death Cafe, toiminnan kansainvälinen nimi, sopi meistä paremmin kauppakeskukseen. Suomen kielen syvärakenteista, sen myyttisestä mielestä, alkoi löytyä kokemuksia ja tunteita vastaava kieli – Tuonen Tupa, mutta löytyi myös muitakin: Manan maja ja valitettavasti perintöriitojen kaappaama ja raiskaama tosi kaunis sana: Kuolinpesä.
Linnut ja ihmiset rakentavat ruumiillaan pesänsä.
Kaikki ne kertovat perimmäisistä toiveistamme silloin, kun kuolema meidät tavoittaa: Haluamme päästä kotiin, toivomme kuoleman tulevan kotiin emmekä halua odottaa sitä hoitopaikassa ilman jonotusnumeroa. Viimeisenä toiveena me haluamme vielä kerran soutaa lastenlasten kanssa mökkirantaan onkimatkan päätteeksi ja panna sauna lämpiämään. Mitä sanoikaan Eeva Kilpi: Elämän tarkoitus on päästä kotiin.
Tuonen Tuvan keskustelua kuunnellessa tulee mielen Dietrich Bonhoefferin vankilaunelma uudesta kielestä, joka on ehkä täysin uskonnoton, mutta yhtä vapauttava ja lunastava kuin Jeesuksen kieli, että ihmiset jäävät sen lumoihin. Se on vanhurskauden ja totuuden kieli.
Olemme oppineet, ettei pelon vastakohta olekaan rohkeus, vaan ilo. Tuonen Tuvassa yllättää sen iloinen ilmapiiri. Ei naureta kuolemalle, vaan kuoleman, tuon suuren mustan humoristin, kanssa. Tuonen tuvassa kuolema iloitsee voidessaan auttaa elämää. Tuvassamme ilo hakee surun tanssiin, kuolema vie, mutta ilo ei vikise. Me tanssimme etukäteen iltamme viimeistä hidasta kuoleman askelmerkeissä, lähellä, lämpimästi ja vähän väkisin vääntäen kuin suomalainen mies tangoa. Kun kuoleman kanssa nauraa, ei tyhjää naura. Suurempi kuin kohtalo, on ihmisen kyky nauraa kohtalolleen. Olemme oppimassa, että pelko ei pelkää muuta kuin naurua.
Keisarillisen yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa meille kerrottiin, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tuonen Tuvassa opimme, että olemme olemassa, koska täällä eletään. Kuolema on se hetki, jolloin tämä nykyinen kuolemisemme loppuu. Koko kuolemakeskustelun arvokkainta antia lienee se, että se auttaa meitä panemaan elämämme arvot paikoilleen. Kuoleman kannalta elämää katsellessa me tajuamme, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pysty- tai vaakasuorassa. Kurjinta kuolemisessamme ei taida olla se, että elämä loppuu, vaan se, että huomaamme kuinka paljon elämässä jäi elämättä. Juutalaiset uskovat, että viimeisellä tuomiollamme Jumala näyttää meille kaikki väliin jättämämme juhlat, ne pienet ilot, joita hän meille tarjosi ja kaikki ne hänen lahjansa, joita emme uskaltaneet avata. Tuomiomme on siinä, että hän kohottaa maljansa ja sanoo L´chaim – elämälle.
Tuonen Tuvassa muistelimme itseämme etukäteen. Laadimme omat muistokirjoituksemme ja jaoimme sen viimeisen lauseen. Usein me lopuksi aivan lyhyesti sanoimme: Kiitos ja - - - anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti