Hyväntekeväisyysprojekti silloin,
nyt rangaistaan tulevia sukupolvia elämällä yli varojen.
Pääkirjoitus 18.9.2013:
Itsenäisyysjuhlintaa on vauhditettava
Jumalanpalvelus
Päivän saarnateksti kolahtaa minuun, ottihan arkkipiispa esimerkin sairaan parantamisesta sapattina. Lääkkeellä on minulle aiheutettu vesipöhö, joka vaivaa turvotuksena. Vaihdettiin lääkettä, mutta kestää jonkun aikaa ennen kuin lääke on poistunut elimistöstä. Oireilu on yhtä rajua kuin mikä tahansa lääkevierotus.
Toinen aihe oli parantamisesta sapattina. Lain mukaan se oli kiellettyä. Tämän koin nahoissani lähtiessäni omaishoitajaksi. Ei se että olin omaishoitaja, vaan se, kuka käski työntää pyörätuolia saakelin sapattina. Piettiin myö pyhheekii tapojemme mukaan. Viikko- ja vuosirytmi on ihmistä varten eikä päinvastoin. Sen on kirkon kanta arkipyhien siirtämisestä.
Eduskunnan juhlaistuntoa seuraan livenä. Keitän teetä ja syön korppua, nettijuhlissa ei voi nauttia juhlakahveja. Seurakunnan 150 -vuotisjuhlasta on mukavat muistot. Juhlien muistot ovat kaikki yhtä arvokkaita voimauttavien valokuvien joukossa.
Seuraavana vuonna lähdin oppikouluun vieraalle paikkakunnalle. Sotakorvausten maksamisen jälkeen alkoi Suomi-neidon olojen kohentaminen. Olen kuitenkin aina ollut väliinputoaja. Alkoi vaikenemisen vuodet jokaisen kärsiessä isien sotatraumoista. En tuntenut eriarvoisuutta, olimmehan kaikki samoista lähtökohdista. Kaiken kokemani jälkeen en rukoile ranskalaisen nunnan, 75v, tavoin jouduttuaan eläkkeelle opettajan toimesta, että pääsisin maailman pahimpaan paikkaan. Hän jatkoi opettamista Kairon monimiljoonaisella kaatopaikalla miehille perheneuvontaa, lapsille lukutaitoa. Olen ollut jo siellä ja nyt Tuhkimona kaatopaikkajätelaatikossa ja rauhan välikappaleena.
1809: Ruotsi luovutti Suomen alueen Venäjälle Haminan rauhassa.
Lääkevierotus on yhtä kärsimystä aamusta iltaan. Pysyäkseni nahoissani katson ohjelmia, jotka pitävät minut kiinni elämässä. Tanskalainen maajussi 5/10. Frankia jännittää, sillä Manfred-varsa on tuomarien arvioitavana orinäyttelyssä. Frank ottaa käyttöön sitovan niittokoneen, ja vanhalle kankaalle löytyy käyttöä.
Minäkin tekisin asioita, jotka osaan ja ovat tuttuja. Ehkä sitten pystyn keskittymään, kun olen taas omillani ilman medikalisoituja vaikutuksia.
Saman tunnetilan koin viimeisinä aikoina ollessani omaishoitaja. Yövyin isän luona, sillä hän tarvitsi apua päivällä ja yöllä. Kuuntelin hengityskatkoksia. Jos se olisi ollut lopullinen, en olisi hakenut apua. Poliisi olisi tullut kotiin katsomaan, oliko kuolema luonnollinen. Onneksi näin ei tapahtunut, sillä poliisit eivät olleet ystäviäni siellä eikä täällä.
Otin isän kipulääkkeen kolotukseen. Voi sitä keveyden tunnetta. En tarvitsisikaan nukkua enää yhtään yötä. Leijailisin vain ilmassa ja nostaisin isää niin monta kertaa kuin tarvitaan. Muutaman yön jälkeen tunsin keuhkojen kirvelyä. Pitäisi ottaa 2 pilleriä. Hälyytyskellot alkavat soida. Minusta on tulossa lääkkeen väärinkäyttäjä.
Olen samassa tilanteessa hoidetun borrelian jättämiä "kudosvaurioita" kuunnellessa. Lääkärit eivät tunne tapausta, vaan yrittävät diagnosoida uudelleen. Minussa on kaikki lääkärikirjan sairaudet varmistettuna suvun sairauksilla. Siitä tämä lääkkeen vierotusoire. Bakerin kysta polvessa ei vielä ollut nesteenä päässä. Nyt on ja sitä pitää poistaa tietyin tuoteselosteessa mainituin seurauksin.
Päivät ovat sekaisin. Meidät vedetään mukaan kulutusjuhlien viettäjinä. Hallituksen on turha meitä syyllistää. Puhukoot omasta puolestaan osallistuessa tyhjätaskuina raharikkaiden salaseuroihin. On tämä niin kaksinaamaista, että hullukin jo huomaa.
Kuuntelen aamuhartauden päivä kerrallaan elämisestä. Heinävedeltä ja tunnen lukkarinrakkautta heinävetisiin tietystä syystä. Historia toistaa itseään.
Pitäisi osata elää tämäkin aamu kerrallaan. Seurakuntapastori Helge Itkonen, Heinävesi. Virsi 508: 1. ja 3. Psallamus kuoro, Ilmo Riihimäki (joht), Ilmo Riihimäki (urut) Hartaudet: Aamuhartaus 18.9
Aamuhartaus ke 18.09.2013
Helge Itkonen, seurakuntapastori, Heinävesi
Luojan kiitos, että ei sada vettä eikä tunnu kovin kylmältä, huomaan ajattelevani makuupussissa. Kuuntelen hiljaisuutta. Nuotio on sammunut aikoja sitten. En kuule oikeastaan mitään muuta kuin vierellä pussissaan nukkuvan kaverin hengityksen. Samalla havahdun ajatukseen, että olisi se ollut häävimmänkin aamurukouksen paikka, mutta toisaalta, eikö se ensimmäinen ajatus ole ainakin luontevin ja kahdesta asiastahan minä siinä Luojaani kiitin.
Näine ajatuksineni kiemurtelen itseni istumaan makuupussissa. Vähän on sumua, maiseman ääriviivat erottuvat pehmeinä: Alas viettävä lyhyt rinne, pieni järvi ja vastaranta. Koira on kiepillä laavun etuosassa pussiemme välissä, nostaa päätään ja toivottaa hännällään hyvät huomenet. Eilisen saalis: kaksi lintua roikkuu narussa laavun katosta.
Avaan pussini, pukeudun ja yhdessä koiran kanssa koukkaamme lammesta kahvivedet. Nuotio tulille ja sitten voi vain istua ja odottaa. Laiskasti rapsutan koiraa korvan takaa.
Kaveri herää ja vaihdamme huomenet. Kun kahvi on kupeissa, aloitamme aamupalan ja kertaamme eilistä. Illalla siinä valoisan ja hämärän rajalla se koira oli ruvennut haukkumaan. Melkein laavun vieressä jo oltiin. Ja siitä poikueesta tuli molemmille lintu. Jos olisi sen tiennyt, ei olisi tarvinnut kuin tulla autolta suoraan tähän. Ei olisi tarvinnut kävellä 15 kilometriä.
Siinähän se aina on, että jos olisi tiennyt!
Maisemassa sumu alkaa liikehtiä; ei tule näköjään ihan tyyntä päivää. Pienen hiljaisuuden jälkeen kaveri karauttaa kurkkuaan ja nyt sen ääni kuulostaa jotenkin toisenlaiselta: ”Sinä muistat sen minun äidin?” Vastaan vain nyökkäämällä.
”Silloin keväällä tuntui, että kaikki menee sekaisin. Me oltiin tulossa koko porukan kanssa käymään äidin luona, kun saatiin se puhelu, että äiti on kuollut. Seisovilta jaloiltaan se lähti. Ei sitten keritty tänä vuonna elävänä nähdä. Eikä tuoksunut lämmin lanttukukko kun tultiin.”
Kuuntelen, katselen kynsitulien ohutta savua ja liikehtivää sumua. Kun en tiedä, mitä sanoisin, lisään nuotioon muutaman puun.
”Se oli semmoinen kirkkomummu se äiti. Joka pyhä se kävi, jos ei ollut sairas. Houkutteli se aina meitäkin, mutta ei me oikein muulloin kuin jouluna. Silloin sinne on jotenkin helpompi tulla. Jos muuna päivänä, niin tuntuu, että ihmiset katsoo, että mikähän sillä nyt on, kun kirkkoon näyttää menevän.”
Kaadan kupit täyteen. Jospa se kahvi auttaisi kertomusta jatkumaan. Eihän tässä mihinkään kiirettä vaikka koira näkyykin pyörähtäneen omille teilleen.
”On se vaan erilainen olo kun molemmat vanhemmat on kuolleet. Kun ne vielä eli, tuntui jotenkin toisenlaiselta. Nyt on niin kuin olisi ihan omassa varassaan. Ja sitten se kun tämäkin voi olla ihan äkkiä kaikki ohi.”
En malta olla vilkaisematta kaveria, joka tuijottaa kiinteästi pientä nuotiotamme. Enkä myöskään malta olla jatkamatta: ”Sitä pitäisi vaan osata elää aamu kerrallaan. Ja eihän tämä ainakaan nyt mikään turha reissu ole ollut; ei tämä mehtäreissu - eikä elämän reissu.” Samalla vilkaisen katossa roikkuvia lintuja.
Kaveri huomaa vilkaisuni ja sanoo yllättäen: ”Kiitos. En minäkään sitä, että täällä turhaan ollaan, metsällä tai elämässä. Saattaa se äidin ja sinun Jumala olla minunkin Jumalani. Sen takia minä edes jouluna tulen ja sen takia minä roikun tässä kirkossa kiinni.”
Rupattelun lomassa syksyn sumu alkaa nopeasti hajota. Aamu kirkastuu. Auringonsäde tunkeutuu maisemaan, joka on yhtäkkiä kuin puhdistunut tai uudesti syntynyt. Ehdin vain ajatella, että kirkastuikohan se sen takia, että meidän Jumalamme näkisi paremmin laavulla istuvat pyhiinvaeltajansa. Ainakin sen uskon, että hän juuri silloin katsoi meidän puoleemme ja kuiskasi suoraan sydämeen: ”älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”
Ja äkkiä mäntykangas oli täynnä uutta ääntä. Innokas koiran haukku kaikui muutaman sadan metrin päästä laavun takaa. Otimme haulikot ja läksimme viisikymmentä metriä metsämaisemaa välissämme etenemään varovasti äänen suuntaan.
Virsi: 508:1,3
Lisätty 16.6.2016 siitä ilosta, että ladollinen heiniä on tallessa ja itse selvisin avustettuna sairaalareissusta. Joskin käyttämäni pyörätuoli oli hävinnyt kuvauksen aikana. Käsikynkkää sieltä vaellettiin autolle ja kotimatkalle. Heinänteko liittyy henkilöhistoriaani punaisen heinäkuun päivästä sotakesänä toistuen joka kesä, olipa heinäpouta tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti