Elämä on helppoa. Elämästä kirjoittaminen on vaikeaa. Kaikkien lukijoiden ja tekijöiden mielen mukaan en osaa kirjoittaa. Olen eläkkeelle hakeutunut varhennettu vanhus. Olisin ehtinyt saavuttaa toisen lain mukaisen eläkeiän, 65 vuotta, jos eläkepäätös olisi tehty, kun vaaditut vuodet tulivat täyteen.
Juttu vain oli siinä, että tuli eläkeuudistus. Työeläkkeestä ei menisi varhennusvähennystä 63 vuotta täytettyään.
1.2.2005 oli tuo eläkkeellejäämispäivämäärä. Työhuoneen vuokrasopimus loppuisi tammikuun viimeisenä päivänä. Irtisanomisaika oli kolme kuukautta, joten piti toimia ennen päätöksen saamista. Eläkeaika alkaisi, mutta ilman eläkepäätöstä. Jäin tyhjän päälle. Heitä oli liian vähän hoitamaan meidän eläkepäätöksiä. Syy ei ole uskottava, pitäähän valtion hallinnossa olla riittävästi virkamiehiä hoitamaan hyvinvointivaltion takaamia palveluja. Eletään uudella vuosituhannella 2000. Vihtaniemelle Isovanhemmat tulivat 1900. Vuosiluvut erottaa 100 eikä 1 000 vuotta. Aattelepa ite!
MUTTA EI, KUN EI. Tätä Leninin testamenttiä olen joutunut elämään todeksi 70 vuotta, lisäksi 54 miestyövuotta omaishoitajana. Nyt on tilinpäätöksen aika Hyvinvointivaltion kaatopaikalla.
Ranskalainen nunna, 75 v, joutui eläkkeelle opettajan virasta. Hän toivoi löytävänsä itsensä maailman pahimmasta paikasta. Ranskalaisena hän ei tiennyt toisinajattelijoiden vankeudesta Venäjällä. Hän löysi itsensä Kairon monimiljoonaiselta kaatopaikalta. Teeveestä näin hänestä kertovan dokumentin. Hän eli kaatopaikalla, opetti lapsia lukemaan ja samalla antoi perheneuvontaa miehille vaimojensa kohtelussa.
Olen ollut kaatopaikalla ja toisinajattelijana yhteiskunnan vankina. Nämä olotilat pitäisi selvittää valitusten kautta. Lainoppineita on vain liian vähän, kertoo radiouutiset heti klo 6.00. Sitten näen unta, josta kaikkia yksityskohtia en voi muistaa.
Paljon ihmisiä oli kokoontunut kuuntelemaan puhujaa. Oli varmaankin vaalitilaisuus. Ehdokkaita ei kuitenkaan näkynyt. Vaihdettiin maisemaa kävelemällä. Tien vierestä poimin kourallisen vadelmia. Tilaisuus jatkuu uudessa osoitteessa. Odotetut kutsuvieraat ovat jo ovella. He ovat kuollut presidenttipari, Kekkoset. Molemmat tulevat rollaattorilla ulko-ovelle. Molemmilla on punaiset yhdenmukaiset ulkoiluvaatteet. Poissa on vanhuuden tuoma heikkous, tulevat omin jaloin työntäen rollaattoria edellään. Apuvälineen käyttö ei vahentänyt heidän presidenttiyttään. Sisäälle asti eivät ehtineet, kun heräsin painajaisesta.
Unella on tarkoituksensa. Apuvälineitä pyydettiin palauttamaan ennen kuin äitini oli kuollut. Vastasin heille asiallisesti niiden tarpeellisuudesta. Tulee uusi vaatimuskirje. Siihen en enää vastannut.
- Tulkoot hakemaan, jos joku on enemmän puutteessa ja arvokkaampi saamaan lainaksi apuvälineen käyttönsä. Hakijaa ei kuulunut. Sitä rollaattoria isä työnsi, kun vein äidin vuodeosastolle isän pyörätuolissa. Matkalla äiti antoi ohjeita rollaattorin palauttamisesta. Kaikki palautetaan, lupasin äidille. Ja sille reissulle äiti jäi.Sairaalan pihalla tytöt työntelevät Ukin pyörätuolia. Ukki on kipattu sairaalan sänkyyn. Itse ole menossa naapurikuntaan päivystykseen. Kaatumisen seurauksena kolme sormea kääntyi nurinperin. Oikaisin ne paikalleen, mutta piti kuvata, oliko mitään mennyt rikki. Ei ollut, lastaa käytin viikon ja sitten öisin tarpeellisen ajan. Talvityttö sanoi.
- Jos se vihille meno vielä viivästyy, niin työnnän sinut pyörätuolilla papin eteen. Sille lupaukselle nauretaan kuvia katsellessa. Ammatinvalintaa helpottaakseni suosittelen hänelle lakinaisen uraa. Toivossa on hyvä elää, kun minusta ei mitään tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti