Hartauden musiikkina taize-laulu "Kuuntelemaan jää", säv. Jacques Berthier, es. Tuohus-kuoro ja soitunyhtye, joht. Juha Vintturi, laulusolistit Enna Henriksson ja Juha Vintturi
Aamuhartaus
Mutta reitit. Mikä on kiihdyttävämpi kuin reitti? Maisemassa se halkoo varvikkoa ja työntyy tuon tuosta tiheikköön, tulee ulos yllättävästä kohdasta, kiertää esteen ja hakeutuu näköalapaikalle missä voi.
En ihmettele pyhiinvaeltajaa, joka haluaa kulkea muiden polkeman polun myös itse. Mikä onnellinen hengästyminen tavallisen eteläranskalaisen retkeilyreitin varrella, kun punavalkoisen reittimerkin kylkeen on naulattu simpukan kuva. Tästä siis menivät ne menneiden sukupolvien sisukkaat, jotka taivalsivat pyhästä kaupungista toiseen, Roomasta Santiago de Compostelaan ja Santiago de Compostelasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Muistan hetken, jona ymmärsin, miten vaikeaa on rakentaa hyvä ja kestävä tie. Kaatosateessa katselin, miten kauniisti vesi valui asvalttia pitkin, ja tajusin insinöörin suunnitelleen tielle juuri oikean kallistuksen. Tie oli niin tuore, että saatoin erottaa sen reunoilta huolella valmistetun pohjan erilaiset kerrostumat. Joku oli tiennyt, millainen aines mihinkin sopii ja miten syvään tielinja on kaivettava, jotta se kestää.
Polku syntyy toisin, mutta senkin peruste on sama. Ensimmäinen kulkija on määrittänyt reitin. Hän on arvioinut kivien ja juurakon asettumisen maisemaan ja työntynyt läpi kohdasta, jossa oksat ovat vähiten lyöneet kasvoihin ja jossa lahkeet ovat pysyneet kuivimpina.
Toisin kuin rakennettu tie polku syntyy vain sinne, missä kuljetaan monta kertaa. Toistojen määrä ja tiheys ovat polun ainoat laskelmat.
Mieti kanssani sitä. Toistojen määrä ja tiheys tekevät polun ja jättävät jäljen.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, minun on ensimmäiseksi tarkistettava, onko hän todella se jumalallisiksi mainituin insinöörilaskelmin rakennettu reitti, jolta hän äkkiseltään kirkon Herrana näyttää. Hänen ajatuksistaan on tehty pikisoraa, tasaista laatua, ja se on jyrätty tarkoin rajatuksi valtaväyläksi, jonka viereen kasattujen turvavallien yli en näe maisemaa. Väylä on piirretty yksityiskohtaiseen karttaan, ja puuskuttamaan panevat rinteet, ne korkealta katsomisen paikat, on räjäytetty sen tieltä.
Haluaisiko se, joka ilmoittaa olevansa tie, alistua jyrän alle? Eikö hänen ennemmin kannattaisi houkutella astujaa ja ryhtyä kannakseksi hetteikköön tai tarjoutua varjopuolen vähäoksaisemmaksi väliksi. Mitä useampi sukupolvi häntä pitkin kulkee, sitä voimakkaampi on kulkijoiden askelista maastoon jääneen jäljen saarna.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, hän ei käske kulkea sormensa osoittamaan suuntaan vaan itseään pitkin. Sen intiimimpää kulkureittiä en tiedä. Se haastaa kaikki maailman pyhiinvaellukset, oman tiensä kulkijat ja elämäntien metaforat. Jos tältä tieltä hänen kylkeään kulkiessani putoan, putoan hänen kuolemattomuuden lääkettä pulppuavaan haavaansa.
Kristillisen kertomusperinteemme tärkein on kuitenkin kertomus tiestä, jota ei ole. Neljäkymmentä vuotta tarpoo napisijakansa autiomaassa löytämättä perille. Sille on luvattu maitoa ja hunajaa, mutta tuuli heittää hiekkaa silmiin eikä viheriäistä laidunta näy. Oppaaksi lupautuneet osuvat kerran toisensa jälkeen harhaan. Lainkirjain ei näytä heille tietä, vaikka he ovat kuinka rakentaneet sille kultaisen arkun.
Miten lie käynytkin, mutta olen yksi heistä, tarpojista. Kun olen umpikujassa ja vesi saartaa minut Kaislameren pauhulla ja Farao vaunuineen ja sotilaineen polttelee selkäpuolellani, tieni on Mooseksen tie, sokea, naurettava, lapsellinen luottamus autiomaan helteessä. Juuri tuo naurettava ja lapsellinen luottamus ojentaa versovan sauvansa ja koskettaa vettä.
Pysähdy kanssani juuri tähän kohtaan. Siihen, missä seisot tyrskyävän meren rannassa ja kuulet takaa-ajajien korskuvat hevoset yhä lähempänä, kaiken sen katastrofaalisen kalinan, joka kertoo, missä epäonnistuit, missä et riittänyt, missä teit kohtuuttomasti väärin, satutit toista ja yhä edelleen satutat. Ja juuri silloin jokin käsittämätön, naurettava, lapsellinen päähänpistoj saa sinut ojentamaan sauvasi ja koskettamaan vettä.
Rantaan ei ilmesty laivaa, jolla ylittää meri. Sauva ei muutu sillaksi tyrskyjen yli. Päinvastoin. Luottamus avaa umpikujastani tien suoraan keskelle sitä, mikä minua uhkaa.
Ajattele veden vyöryvää voimaa. Tunne pinnan alla käyty taistelu hapesta, joka on norunut keuhkojesi rakkuloista ja olet tuskaisesti ilman. Yritä taistella vääjäämätöntä virtausta vastaan, märät hiukset pitkin kasvoja kuin levien eksyttävä verkko, kuoleman kahleessa, jossa juuri olet vetämäisilläsi kaikkea ympärillä vellovaa sisään.
Ja juuri silloin vedet väistyvät ja seisot kuivalla maalla. Tie aukeaa sinulle hukuttavan meren pohjaan. Päivä paistaa syvimmän ja pimeimmän pohjasi kiviin, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet valoa.
Niin sietämättömän odottamaton ja kohta jo tuulen pois pyyhkäisemä on ihmisen, tienkulkijan, tie.
24.08.2017
Tuulen viemä polku
Minua ovat aina kiehtoneet maisemat. Se, mitä näkyy ikkunasta, tai se, minkä läpi juna kuljettaa. Olen tunnistanut itsessäni korkean paikan pelon lisäksi korkean paikan tarpeen, halun nousta ylemmäs ja katsoa kokonaisuutta kauempaa.Mutta reitit. Mikä on kiihdyttävämpi kuin reitti? Maisemassa se halkoo varvikkoa ja työntyy tuon tuosta tiheikköön, tulee ulos yllättävästä kohdasta, kiertää esteen ja hakeutuu näköalapaikalle missä voi.
En ihmettele pyhiinvaeltajaa, joka haluaa kulkea muiden polkeman polun myös itse. Mikä onnellinen hengästyminen tavallisen eteläranskalaisen retkeilyreitin varrella, kun punavalkoisen reittimerkin kylkeen on naulattu simpukan kuva. Tästä siis menivät ne menneiden sukupolvien sisukkaat, jotka taivalsivat pyhästä kaupungista toiseen, Roomasta Santiago de Compostelaan ja Santiago de Compostelasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Muistan hetken, jona ymmärsin, miten vaikeaa on rakentaa hyvä ja kestävä tie. Kaatosateessa katselin, miten kauniisti vesi valui asvalttia pitkin, ja tajusin insinöörin suunnitelleen tielle juuri oikean kallistuksen. Tie oli niin tuore, että saatoin erottaa sen reunoilta huolella valmistetun pohjan erilaiset kerrostumat. Joku oli tiennyt, millainen aines mihinkin sopii ja miten syvään tielinja on kaivettava, jotta se kestää.
Polku syntyy toisin, mutta senkin peruste on sama. Ensimmäinen kulkija on määrittänyt reitin. Hän on arvioinut kivien ja juurakon asettumisen maisemaan ja työntynyt läpi kohdasta, jossa oksat ovat vähiten lyöneet kasvoihin ja jossa lahkeet ovat pysyneet kuivimpina.
Toisin kuin rakennettu tie polku syntyy vain sinne, missä kuljetaan monta kertaa. Toistojen määrä ja tiheys ovat polun ainoat laskelmat.
Mieti kanssani sitä. Toistojen määrä ja tiheys tekevät polun ja jättävät jäljen.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, minun on ensimmäiseksi tarkistettava, onko hän todella se jumalallisiksi mainituin insinöörilaskelmin rakennettu reitti, jolta hän äkkiseltään kirkon Herrana näyttää. Hänen ajatuksistaan on tehty pikisoraa, tasaista laatua, ja se on jyrätty tarkoin rajatuksi valtaväyläksi, jonka viereen kasattujen turvavallien yli en näe maisemaa. Väylä on piirretty yksityiskohtaiseen karttaan, ja puuskuttamaan panevat rinteet, ne korkealta katsomisen paikat, on räjäytetty sen tieltä.
Haluaisiko se, joka ilmoittaa olevansa tie, alistua jyrän alle? Eikö hänen ennemmin kannattaisi houkutella astujaa ja ryhtyä kannakseksi hetteikköön tai tarjoutua varjopuolen vähäoksaisemmaksi väliksi. Mitä useampi sukupolvi häntä pitkin kulkee, sitä voimakkaampi on kulkijoiden askelista maastoon jääneen jäljen saarna.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, hän ei käske kulkea sormensa osoittamaan suuntaan vaan itseään pitkin. Sen intiimimpää kulkureittiä en tiedä. Se haastaa kaikki maailman pyhiinvaellukset, oman tiensä kulkijat ja elämäntien metaforat. Jos tältä tieltä hänen kylkeään kulkiessani putoan, putoan hänen kuolemattomuuden lääkettä pulppuavaan haavaansa.
Kristillisen kertomusperinteemme tärkein on kuitenkin kertomus tiestä, jota ei ole. Neljäkymmentä vuotta tarpoo napisijakansa autiomaassa löytämättä perille. Sille on luvattu maitoa ja hunajaa, mutta tuuli heittää hiekkaa silmiin eikä viheriäistä laidunta näy. Oppaaksi lupautuneet osuvat kerran toisensa jälkeen harhaan. Lainkirjain ei näytä heille tietä, vaikka he ovat kuinka rakentaneet sille kultaisen arkun.
Miten lie käynytkin, mutta olen yksi heistä, tarpojista. Kun olen umpikujassa ja vesi saartaa minut Kaislameren pauhulla ja Farao vaunuineen ja sotilaineen polttelee selkäpuolellani, tieni on Mooseksen tie, sokea, naurettava, lapsellinen luottamus autiomaan helteessä. Juuri tuo naurettava ja lapsellinen luottamus ojentaa versovan sauvansa ja koskettaa vettä.
Pysähdy kanssani juuri tähän kohtaan. Siihen, missä seisot tyrskyävän meren rannassa ja kuulet takaa-ajajien korskuvat hevoset yhä lähempänä, kaiken sen katastrofaalisen kalinan, joka kertoo, missä epäonnistuit, missä et riittänyt, missä teit kohtuuttomasti väärin, satutit toista ja yhä edelleen satutat. Ja juuri silloin jokin käsittämätön, naurettava, lapsellinen päähänpistoj saa sinut ojentamaan sauvasi ja koskettamaan vettä.
Rantaan ei ilmesty laivaa, jolla ylittää meri. Sauva ei muutu sillaksi tyrskyjen yli. Päinvastoin. Luottamus avaa umpikujastani tien suoraan keskelle sitä, mikä minua uhkaa.
Ajattele veden vyöryvää voimaa. Tunne pinnan alla käyty taistelu hapesta, joka on norunut keuhkojesi rakkuloista ja olet tuskaisesti ilman. Yritä taistella vääjäämätöntä virtausta vastaan, märät hiukset pitkin kasvoja kuin levien eksyttävä verkko, kuoleman kahleessa, jossa juuri olet vetämäisilläsi kaikkea ympärillä vellovaa sisään.
Ja juuri silloin vedet väistyvät ja seisot kuivalla maalla. Tie aukeaa sinulle hukuttavan meren pohjaan. Päivä paistaa syvimmän ja pimeimmän pohjasi kiviin, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet valoa.
Niin sietämättömän odottamaton ja kohta jo tuulen pois pyyhkäisemä on ihmisen, tienkulkijan, tie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti