maanantai 29. huhtikuuta 2013

Nyt se suuri päivä koitti

Elävän monumentin toteuttamisen ympärillä käytiin ennakkokeskustelu. Kuka on taiteilija, ketä syytetään idealla ratsastamisesta? Näinhän se menee. Aiheeseen liittyvän performanssin toteutin yksin sen jälkeen, kun 50:n vaikenemisen vuoden jälkeen palasin  syntymäkuntaani. 
- Sinä olit pentuna kova suuttumaan, sain sanallisen palautteen ajasta, jolloin istuttiin Koivuharjun kamarissa alakoulukuvassa. Sanoja oli tehnyt hajuraon itsensä ja minun välille. Juoksujalkaa palasin tarkistamaan tuon hetken tunnelman valokuvasta. Sillä kertaa seisoin nurkassa, kun vierellä istuja ei antanut istua meidän tyttöjen samassa rivissä. Minä, saparopäinen pelästynyt tyttö, nurkassa.

Toinen tuosta ajasta kertova repliikki palauttaa minut vanhempieni nuoruuteen.
- Sinä kun olet suureen tottunut maailmalla. Talollinen oli tilannut hieronta-ajan. Hänen puhevikansa ei ollut mitään uutta, olimmehan sen tienneet aina. Luonnevika paljastui, kun hän oletti, että piikuus periytyy ja olisin hänen palvelijansa kuin vanhempani olivat olleet hänen suuressa isännättömässä talossa piikana ja renkinä tekemäässä töitä.
- En ole sinun piikasi. Minulla on ammatti ja työllä on hintansa. Muistan sen tunteen, kun rahalla sain rokottaa isäntää, joka luuli olevansa kaikkien käskijä. 

Elettiin 1990 -lukua, valkoiset viettivät joka keväisiä veteraanijuhlia seurakuntatalolla kuin elävää performanssia kutsuvieraineen. Järjestöön kuulumattomia ei kutsuttu eikä isäni mennyt kuokkimaan. Muistan sen päivän, kun isän kanssa ohitimme seurakuntatalon matkalla hautausmaalle. Isä työnsi pyöräpotkuria, katsoi kaihoisasti liehuvaa lippua seurakuntatalon pihassa. Nuori kunnan virkamies kiirehti paikalle kravatti vipattaen tuulessa. Ei tervehtinyt, vaikka tunsi ainakin isäni. 

Kierrämme hautausmaalla kaikkien tuttujen hautojen kautta. Pysähdymme tapulin takana tietyn koivun kohdalla. Sinne aina vietiin kukat kesäisin, olihan se 1918 kuolleen setäni oletettu hautapaikka. Takaisin tullessa isä voi huonosti. Jäi istumaan pyöräpotkurin päälle, itse juoksin hakemaan apua. Hautaustoimiston naiset sattuivat kohdalle, soittivat ambulanssin ja katsoivat, että isä otetaan kyytiin. Lähdin mukaan naapurikuntaan päivystykseen. Isä jäi sinne tarkkailtavaksi, sain kyydin takaisin.
Seuraavana päivänä noudin pyöräpotkurin kirkon nurkalta. Kuljin matkan tarkkaillen hiljentynyttä juhlapaikkaa. Lippu ei enää liehunut salossa. Ympäristö alakuloisena valmistautui Vappuun.

Isän sydänkohtaus kuulutettiin kylälle. Veteraanijärjestön puheenjohtaja kiirehti lupaamaan minun kautta isälle.
- Olen järjestössä saanut aikaan, että kaikille sotaan osallistuneille tuodaan havuseppele kuoltua haudalle. 
Kerroin isän kotiuduttua talollisen lupauksen.
- Ehtiihän tuon sittenkin, otti isä liikuttuneena lupauksen vastaan.

Asia jäi minun minun tietoon. Kun isä oli kuollut, en pyytänyt havuseppelettä. Olin sopinut naapurikunnan hautaustoimiston kanssa, että he tuovat arkun ja vievät isän ruumishuoneelle. Samaan sopimukseen kuului havuseppele sinivalkoisin nauhoin meiltä lapsilta isälle. Lapsenlapset toivat omat kukkatervehdyksensä. Sotaan osallistumista ei meillä muisteltu eikä järjestöä kutsuttu peijaisiin.

Koivun juurelle kaivettiin hauta. Muistelupaikka oli mennyttä. Lionsit hankkivat nälkään kuolleille ja joukkohautaan haudatuille näyttävän muistomerkin signeerauksella muistomerkissä. Hankin sedälleni nimellisen  laatan. Se kiinnitettiin isovanhempien hautakiveen. Se on muistutus Suomen itsenäisyyden vaatimasta uhrauksesta. 
Kuoliko setäni turhaan? Oli vaatturinopin käynyt, torpparin poika, osallistui nuorten rientoihin työväentalolla. Siinä oli kylliksi syytä vangita kotoa vanhempiensa silmien edessä. Palattuuaan vankilasta, oli nälkiintynyt ja sairastunut. Kuoli 29 -vuotiaana. Kuoliko hän turhaan Tirkkosten puolesta? Aikalaiset ovat kuolleet, en voi kysellä tuosta ajasta. Siksi on minulle tärkeätä pitää elossa performanssia kahtiajaon poistamiseksi. Omaishoitajana toivoin koolle totuuskomissiota, että olisi tehty sovinto ja jatkettu puhtaalta pöydältä.

Tuo aika johtaa kunnan kuolemaan, alkuperäisten asukkaiden perillisten omaisuutta jaetaan sijoittajien kesken. Kaikkea se ahneus teetättää.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi -

Going to sleep, I think:
Tomorrow I will heat up the sauna,
Pamper myself,
Walk, swim, wash,
Invite myself to evening tea,
Speak to myself in a friendly and admiring way, praising:
You brave little woman,
I believe in you.

- Eeva Kilpi - 

Nukun omassa sängyssä ja pidän huolta syömisestä. Näillä mennään ja kehun.
- Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. Kollektiivinen epäluottamus ei kohdistu pelkästään minuun. Hyvinvointivaltiolla on kaatopaikkajätelaatikkonsa tuhkimoita varten. Roskapankkiin on vähän talletettavaa, mutta sitäkin enemmän kuolinsiivouksessa paljastuu ongelmajätettä. Myö hukutaan eikä hyppiminen enää auta. Rahat on pesty ja viety veroparatiiseihin. Hallituksen tehtävä on pelastaa pankit, että me pelastuisimme. Sehän on täyttä puppua. Uskokoon ken tahtoo.

Ei kommentteja: