Katson hartaushakuna mitä hartauksia on julkaistu joulukuussa 2019. Aamuhartauksien pitäjät ovat kieltäneet tekstiensä julkaisun joulun edellä. Iltahartauksissa on yksi rohkea seisoo saarnansa takana 4.12.2019.
Iltahartaus 04.12.2019 Taru Spännäri Kohtaamisia Kittiläntiellä. En ole kuitenkaan matkalla pohjoiseen, joten lukekoon hän, ketä iltahartausteksi koskettaa.
Oma joululapseni syntyi 21.12. enkä muista yhtään puuroa jääneen syömättä lautaselle. Jätin heidät selviämään omillaan alle kouluikäisinä. Lasten päivähoitoa ei oltu kehitetty äitien työssä käymistä ajatellen. Lapset kasvoivat aikuisiksi.
Omat vanhemmät sairastuivat eikä heille ollut laitospaikkaa, joten kotiin vain ilman palveluja. Tähän ahdinkoon lähdin vanhempieni omaishoitajaksi. Viivyin siellä joulusta 1990 pääsiäiseen 2000. Sen jälkeen olen ollut vanhimman veljeni kaukohoitaja. Nyt hoitajuus on katkolla, kun suku ryhtyi riitelemään ja syyttämään tekemättömistä virheistä. En osaa pyytää anteeksi, kun en tiedä keneltä ja mitä pyytäisin anteeksi jouluna 2019.
Iltahartaus
21.11.2019
Anteeksi
”Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Se, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse”.
Lapsenlapset olivat käymässä meidän isovanhempien luona. Kun aamupala oli syöty, alkoi leikki. ”Isoäiti, leikitään autoilla.” Sain kaksi pikkuautoa, Fiat Punton ja Renaultin, äidin ja lapsen. Ajeltiin automatolla ja ensimmäinen lapsista sanoi toiselle: ”Saanko Salaman?” Auto oli toisen kädessä. Hän sanoi napakasti, että et saa. Ensimmäinen pyysi useamman kerran ja yritti vaihtokauppaakin, mutta toinen pysyi kannassaan. Lopulta tarve saada Salama tuli niin kovaksi, että hän otti auton suoraan kädestä. Sehän ei tietysti käynyt laatuun ja toinen puhkesi itkuun. ”Se on minulla, anna se takaisin”, ja hän yritti ottaa sitä ensimmäisen kädestä. Silloin ensimmäinen löi. ”Ei saa lyödä”, sanoin.
Toinen itkee lohduttomasti. Yritän ottaa häntä syliini. ”Mitäs nyt pitäisi sanoa?” kysyin ensimmäiseltä. ”Anteeksi”, hän sai sanotuksi. ”En anna anteeksi”, sanoi toinen syvästi loukkaantuneena. ”En ikinä anna anteeksi.” Niin vahva oli hänen tunteensa, että en voinut sanoa muuta kuin että ymmärrän, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.
Toisen kerran olin hoitamassa lastenlastani hänen kotonaan. Vanhemmat olivat lähteneet töihinsä ja huusholli oli meidän. Puuro jäähtyi lautasella ja lusikka odotti vieressä maitomukin kanssa. Iloisina kävimme molemmat pöytään. Ilmeni kuitenkin, että kaksivuotiaalla oli hankaluuksia syödä puuronsa. Jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä puuron syöntiin meni ihan tolkuttoman pitkä aika. Lapsi vain vetkutti ja vetkutti sen puuronsa kanssa. Lopulta, kun jo ties kuinka monennen kerran olin sanonut, että syö nyt hyvä lapsi sitä puuroa, yhtä monta kertaa olin jättänyt sanomatta ja ojentanut vain lusikan, kääntänyt hänet pöytään päin, muutaman kerran vähemmän nostanut hänet lattialta tuolille ja antanut puurolusikan käteen varmaan sadannen kerran. Lopulta minulta meni hermo ja huusin, että syö nyt se puurosi. Lapsi huusi takaisin, että älä huuda.
Niin, siinä sitä taas oltiin, vanhassa käytöksessä, huudan, kun en muuta osaa.
No, puuro saatiin lopulta sinne pieneen mahaan suurimmaksi osaksi ja menimme pesemään hampaita. Lapsi otti harjansa ja halusi itse panna hammastahnaa harjaksille. Valutin hanasta vähän vettä mukiin ja istuuduin pöntönkannelle. Pieni seisoi jakkaralla lavuaarin edessä. Katselin hänen iloista hammaspesuaan ja huomasin istuvani katumuspenkillä. Minua harmitti, että tulin huutaneeksi pienelle, joka ei vielä ymmärrä miksi aamulla syöminen on tärkeää. Missä oikein on kuuluisa aikuisuuteni? Eipä siinä auttanut muu kuin pyytää anteeksi. Sanoin lapselle: ”Anna anteeksi, kun huusin sinulle.” Lapsen kasvot muuttuivat yhdeksi suureksi hymyksi ja hän hyppäsi kaulaani hammasharja kädessään ja rutisti lujasti. Sanoja hän ei käyttänyt. Ymmärsin silti juuri saaneeni elämäni riemullisimman anteeksiannon. Ei kukaan ole koskaan riemuinnut niin paljon kuin tämä pieni saadessaan antaa minulle anteeksi.
Taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, sanoi Jeesus. En pääse sinne, jos en tule lapsen kaltaisiksi. Kuinka toivon, että voisin sanoa, että nyt en pysty antamaan anteeksi ja silti tulla vastaanotetuksi ja kuinka kaipaan sitä, että voisin antaa ja saada riemuiten anteeksi.
Onneksi on tämä Isä meidän -rukouksen kolmas rukous.
Nostan kädet silmieni korkeudelle, pikkurillit kiinni toisissaan, kämmenet itseäni kohti, kosketan sormenpäillä kevyesti otsaan ja sydämen päälle, niihin kohtiin, joihin kasteessa on piirretty ristinmerkki, levitän kädet auki pitkälle eteeni ja sanon: tulkoon sinun valtakuntasi. Aamen.
Hartauden musiikkina virsi 959:1-4
Virsi alkaa sanoilla “Saapua yhteiseen pöytään”
Lapsenlapset olivat käymässä meidän isovanhempien luona. Kun aamupala oli syöty, alkoi leikki. ”Isoäiti, leikitään autoilla.” Sain kaksi pikkuautoa, Fiat Punton ja Renaultin, äidin ja lapsen. Ajeltiin automatolla ja ensimmäinen lapsista sanoi toiselle: ”Saanko Salaman?” Auto oli toisen kädessä. Hän sanoi napakasti, että et saa. Ensimmäinen pyysi useamman kerran ja yritti vaihtokauppaakin, mutta toinen pysyi kannassaan. Lopulta tarve saada Salama tuli niin kovaksi, että hän otti auton suoraan kädestä. Sehän ei tietysti käynyt laatuun ja toinen puhkesi itkuun. ”Se on minulla, anna se takaisin”, ja hän yritti ottaa sitä ensimmäisen kädestä. Silloin ensimmäinen löi. ”Ei saa lyödä”, sanoin.
Toinen itkee lohduttomasti. Yritän ottaa häntä syliini. ”Mitäs nyt pitäisi sanoa?” kysyin ensimmäiseltä. ”Anteeksi”, hän sai sanotuksi. ”En anna anteeksi”, sanoi toinen syvästi loukkaantuneena. ”En ikinä anna anteeksi.” Niin vahva oli hänen tunteensa, että en voinut sanoa muuta kuin että ymmärrän, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.
Toisen kerran olin hoitamassa lastenlastani hänen kotonaan. Vanhemmat olivat lähteneet töihinsä ja huusholli oli meidän. Puuro jäähtyi lautasella ja lusikka odotti vieressä maitomukin kanssa. Iloisina kävimme molemmat pöytään. Ilmeni kuitenkin, että kaksivuotiaalla oli hankaluuksia syödä puuronsa. Jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä puuron syöntiin meni ihan tolkuttoman pitkä aika. Lapsi vain vetkutti ja vetkutti sen puuronsa kanssa. Lopulta, kun jo ties kuinka monennen kerran olin sanonut, että syö nyt hyvä lapsi sitä puuroa, yhtä monta kertaa olin jättänyt sanomatta ja ojentanut vain lusikan, kääntänyt hänet pöytään päin, muutaman kerran vähemmän nostanut hänet lattialta tuolille ja antanut puurolusikan käteen varmaan sadannen kerran. Lopulta minulta meni hermo ja huusin, että syö nyt se puurosi. Lapsi huusi takaisin, että älä huuda.
Niin, siinä sitä taas oltiin, vanhassa käytöksessä, huudan, kun en muuta osaa.
No, puuro saatiin lopulta sinne pieneen mahaan suurimmaksi osaksi ja menimme pesemään hampaita. Lapsi otti harjansa ja halusi itse panna hammastahnaa harjaksille. Valutin hanasta vähän vettä mukiin ja istuuduin pöntönkannelle. Pieni seisoi jakkaralla lavuaarin edessä. Katselin hänen iloista hammaspesuaan ja huomasin istuvani katumuspenkillä. Minua harmitti, että tulin huutaneeksi pienelle, joka ei vielä ymmärrä miksi aamulla syöminen on tärkeää. Missä oikein on kuuluisa aikuisuuteni? Eipä siinä auttanut muu kuin pyytää anteeksi. Sanoin lapselle: ”Anna anteeksi, kun huusin sinulle.” Lapsen kasvot muuttuivat yhdeksi suureksi hymyksi ja hän hyppäsi kaulaani hammasharja kädessään ja rutisti lujasti. Sanoja hän ei käyttänyt. Ymmärsin silti juuri saaneeni elämäni riemullisimman anteeksiannon. Ei kukaan ole koskaan riemuinnut niin paljon kuin tämä pieni saadessaan antaa minulle anteeksi.
Taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, sanoi Jeesus. En pääse sinne, jos en tule lapsen kaltaisiksi. Kuinka toivon, että voisin sanoa, että nyt en pysty antamaan anteeksi ja silti tulla vastaanotetuksi ja kuinka kaipaan sitä, että voisin antaa ja saada riemuiten anteeksi.
Onneksi on tämä Isä meidän -rukouksen kolmas rukous.
Nostan kädet silmieni korkeudelle, pikkurillit kiinni toisissaan, kämmenet itseäni kohti, kosketan sormenpäillä kevyesti otsaan ja sydämen päälle, niihin kohtiin, joihin kasteessa on piirretty ristinmerkki, levitän kädet auki pitkälle eteeni ja sanon: tulkoon sinun valtakuntasi. Aamen.
Hartauden musiikkina virsi 959:1-4
Virsi alkaa sanoilla “Saapua yhteiseen pöytään”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti