Teoksesta En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta. Toim. ja suom. Kaija Anttonen, Kieletär 2015. Lukijana kuuluttaja Heikki Puskala.
Kumpiko sen ensiksi kirjoitti näkyväksi? Aina vieraalla kielellä kuulin sanottavan kauniista ajatuksista. Tohtorikin puolusti tieteen kielen käyttöä sillä, ettei alkaisi puhumaan minulle kaunoa. Siksi hän päätyi eroottiseen hautausmaahan parvekelaatikkoon.
Näin yksityisesti kuulemastani sanan käytöstä vittua ja huoraa on huudettu korkealta ja kovaa. Tunteita se ei yhdistänyt aikaan eikä paikkaan, vain ohikiitävän hetken verran ja hän oli poissa.
08.02.2017 Kari Pekka Kinnunen
Katselen ristittyjä käsiäni ja ajattelen.
Mitä minä olen saanut elämässäni aikaan; niin kuin sanotaan, mitä on ollut kätteni työ!
Luukkaan evankeliumissa on Jeesuksen vertaus taloudenhoitajasta, joka hoiti kelvottomasti työnsä. Isäntä panee hänet tilille hänen tekemisistään. Tällöin hän alkaa pohtia synkkää tulevaisuuttaan ja toteaa: ”Kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän”.
Tätä tokaisua me teologian opiskelijat käytimme, kun opiskelimme papeiksi. Hurtilla huumorilla perustelimme ammatinvalintamme: Kaivaa emme jaksaisi, kerjääjiksikään emme kehtaisi ryhtyä - siis papiksi!
Kyllä meillä teologian opiskelijoilla oli tosiasiassa varsin tai erittäinkin voimakas kutsumus. Halusimme opiskella ammattiimme auttaaksemme ihmisiä ja rohkaistaksemme heitä uskomaan ja luottamaan Jumalaan. Monissa meistä paloi myös tuli muuttaa maatamme ja koko maailmaakin oikeudenmukaisemmaksi. Papin työhön halusimme intohimolla, emme kylmän laskelmoivasti tai kaivuuta ja keräämistä välttääksemme.
Sigmund Freud, psykoanalyysin isä, kiteytti aikuisuuden tarkoituksen sanoihin ”Lieben und arbeiten”. Elämän tarkoituksensa löytääkseen ihmisen tulee ”rakastaa ja tehdä työtä”.
Freud teki valtavan elämäntyön. Mutta oli hänellä perhekin, vaimo ja kuusi lasta! En tiedä, miten hän arvotti työnsä ja perhe-elämänsä. Mutta kyllä puoliso ja lapset olivat yksi osa hänenkin elämänsä syvää tarkoitusta, sitä rakastamista, ”liebeniä”. Freudin mukaan myös työn, ”arbeitin” kautta voi rakastaa, saada aikaan jotain, jolla on merkitystä. Freud loikin vaikuttavia teorioita ihmisen psyykkeestä. Mutta hän teki hyvää elämänsä loppuun käytännössäkin, auttamalla potilaitaan.
Katselen käsiäni ja näen, että ne eivät ole työn kovettamat. Täytyykö kutsumuksen olla jotain hienoa ja ylevää? Voisiko känsäkouraisuus kertoa kutsumuksesta?
Uskonpuhdistuksen juhlavuotena on hyvä muistella Lutherin sanoja. Ronskiin tyyliinsä hän toteaa, että lantakuskikin tekee Jumalan valtakunnan työtä palvelutehtävässään. Sitäkin tulee kutsua kutsumukseksi. Hänen mukaansa kaikki työ toisten hyväksi on kutsumustyötä.
Minä olen saanut Jumalalta rakkauden lahjoiksi ja tehtäviksi puolison ja kolme lasta. Heistä olen kiitollisempi kuin ehkä mistään muusta elämässäni. Mutta rehellisesti tunnustan, että ns. ruuhkavuosinani, työntäytteisinä vuosina, he ovat jääneet paljolti kakkossijalle. Minä sairastin kaikkina työvuosinani työnarkomaniaa. Minun rakkautenani oli myös työ. Osaksi se varmaan on perintöä isältäni ja jälleenrakentajien sukupolvelta.
Työnarkomanian tautiin löytyy kyllä muitakin kuin vain perittyjä syitä. – Itsekin tiedän oman kilpailevuuteni, ainakaan ei minua laiskaksi voi syyttää. Tiedän monta muutakin selittävää tekijää, jotka eivät ole pelkästään yleviä. Mutta rehellisesti, kyllä papin työ on ollut kutsumukseni. Toki monta kertaa kutsumuksesta huolimatta tuskailin työn paineita. Useasti uneksuin toisenlaisesta elämästä. En millään olisi halunnut kohdata työn vaikeita hetkiä. Mieluummin olisin noukkinut rusinoita ilon pullasta kuin yrittänyt purra työn kovaa pettuleipää. Mutta kuitenkin: Vaikka monta päivää vaihtaisin pois, työtäni en vaihtaisi, vaikka alusta saisin alkaa! Työhön ja kutsumukseen kuuluvat vaivannäkö, väsyminen ja kuluminenkin.
Arvokyselyissä moni toteaa perheen ja terveyden ensisijaisiksi, sitten vasta mainitsee työn. Minäkin teoriassa arvotan asiat noin. Mutta hämmästelen sitä, miten ruuhkavuosina tuli katsotuksi kaikkein läheisimpien lähimmäisten yli ja ohi. Ensisijalle tulivat usein työn vaatimukset ja työssä kohtaamieni ihmisten tarpeet. Jokainen muovaa aikuisuutensa omanlaisekseen. Pysyvää tasapainoa perheen ja työn vaatimusten välille lienee lähes mahdotonta löytää. Se tuskin on kenellekään hyväksi, että suojelee ylenmäärin omaa reviiriään ja sillä perusteella jalka on koko ajan jarrulla. Mutta ei omien läheisten hylkääminenkään työnarkomanian tai oman kaikkivoipaisuuden tähden lahjoita onnen avaimia. Monesti tarvitaan jonkinlainen kriisi, jotta kykenee ensin havaitsemaan ja sitten korjaamaan tilannettaan.
Kehityspsykologi Erikson sanoo, että aikuisuudessa keskeisintä on pitää huolta läheisistään ja antaa työnsä kautta panoksensa yhteiseksi hyväksi. Nyt pätkätöiden ja työttömyyden aikakautena tämä on varmasti monimutkaisempaa ja vaikeampaa, kuin minun sukupolvellani. On välttämätöntä löytää ratkaisuja, että jokaiselle olisi mahdollisuus ”lieben und arbeiten”, rakastaa ja tehdä työtä.
Taasen on syytä katsella käsiään, ristiä ne, kiittää jos ja kun on saanut mahdollisuuden rakastaa ja tehdä työtä. Ja rukoilla ja toimia, että kaikilla olisi mahdollisuus niihin.
Mitä minä olen saanut elämässäni aikaan; niin kuin sanotaan, mitä on ollut kätteni työ!
Luukkaan evankeliumissa on Jeesuksen vertaus taloudenhoitajasta, joka hoiti kelvottomasti työnsä. Isäntä panee hänet tilille hänen tekemisistään. Tällöin hän alkaa pohtia synkkää tulevaisuuttaan ja toteaa: ”Kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän”.
Tätä tokaisua me teologian opiskelijat käytimme, kun opiskelimme papeiksi. Hurtilla huumorilla perustelimme ammatinvalintamme: Kaivaa emme jaksaisi, kerjääjiksikään emme kehtaisi ryhtyä - siis papiksi!
Kyllä meillä teologian opiskelijoilla oli tosiasiassa varsin tai erittäinkin voimakas kutsumus. Halusimme opiskella ammattiimme auttaaksemme ihmisiä ja rohkaistaksemme heitä uskomaan ja luottamaan Jumalaan. Monissa meistä paloi myös tuli muuttaa maatamme ja koko maailmaakin oikeudenmukaisemmaksi. Papin työhön halusimme intohimolla, emme kylmän laskelmoivasti tai kaivuuta ja keräämistä välttääksemme.
Sigmund Freud, psykoanalyysin isä, kiteytti aikuisuuden tarkoituksen sanoihin ”Lieben und arbeiten”. Elämän tarkoituksensa löytääkseen ihmisen tulee ”rakastaa ja tehdä työtä”.
Freud teki valtavan elämäntyön. Mutta oli hänellä perhekin, vaimo ja kuusi lasta! En tiedä, miten hän arvotti työnsä ja perhe-elämänsä. Mutta kyllä puoliso ja lapset olivat yksi osa hänenkin elämänsä syvää tarkoitusta, sitä rakastamista, ”liebeniä”. Freudin mukaan myös työn, ”arbeitin” kautta voi rakastaa, saada aikaan jotain, jolla on merkitystä. Freud loikin vaikuttavia teorioita ihmisen psyykkeestä. Mutta hän teki hyvää elämänsä loppuun käytännössäkin, auttamalla potilaitaan.
Katselen käsiäni ja näen, että ne eivät ole työn kovettamat. Täytyykö kutsumuksen olla jotain hienoa ja ylevää? Voisiko känsäkouraisuus kertoa kutsumuksesta?
Uskonpuhdistuksen juhlavuotena on hyvä muistella Lutherin sanoja. Ronskiin tyyliinsä hän toteaa, että lantakuskikin tekee Jumalan valtakunnan työtä palvelutehtävässään. Sitäkin tulee kutsua kutsumukseksi. Hänen mukaansa kaikki työ toisten hyväksi on kutsumustyötä.
Minä olen saanut Jumalalta rakkauden lahjoiksi ja tehtäviksi puolison ja kolme lasta. Heistä olen kiitollisempi kuin ehkä mistään muusta elämässäni. Mutta rehellisesti tunnustan, että ns. ruuhkavuosinani, työntäytteisinä vuosina, he ovat jääneet paljolti kakkossijalle. Minä sairastin kaikkina työvuosinani työnarkomaniaa. Minun rakkautenani oli myös työ. Osaksi se varmaan on perintöä isältäni ja jälleenrakentajien sukupolvelta.
Työnarkomanian tautiin löytyy kyllä muitakin kuin vain perittyjä syitä. – Itsekin tiedän oman kilpailevuuteni, ainakaan ei minua laiskaksi voi syyttää. Tiedän monta muutakin selittävää tekijää, jotka eivät ole pelkästään yleviä. Mutta rehellisesti, kyllä papin työ on ollut kutsumukseni. Toki monta kertaa kutsumuksesta huolimatta tuskailin työn paineita. Useasti uneksuin toisenlaisesta elämästä. En millään olisi halunnut kohdata työn vaikeita hetkiä. Mieluummin olisin noukkinut rusinoita ilon pullasta kuin yrittänyt purra työn kovaa pettuleipää. Mutta kuitenkin: Vaikka monta päivää vaihtaisin pois, työtäni en vaihtaisi, vaikka alusta saisin alkaa! Työhön ja kutsumukseen kuuluvat vaivannäkö, väsyminen ja kuluminenkin.
Arvokyselyissä moni toteaa perheen ja terveyden ensisijaisiksi, sitten vasta mainitsee työn. Minäkin teoriassa arvotan asiat noin. Mutta hämmästelen sitä, miten ruuhkavuosina tuli katsotuksi kaikkein läheisimpien lähimmäisten yli ja ohi. Ensisijalle tulivat usein työn vaatimukset ja työssä kohtaamieni ihmisten tarpeet. Jokainen muovaa aikuisuutensa omanlaisekseen. Pysyvää tasapainoa perheen ja työn vaatimusten välille lienee lähes mahdotonta löytää. Se tuskin on kenellekään hyväksi, että suojelee ylenmäärin omaa reviiriään ja sillä perusteella jalka on koko ajan jarrulla. Mutta ei omien läheisten hylkääminenkään työnarkomanian tai oman kaikkivoipaisuuden tähden lahjoita onnen avaimia. Monesti tarvitaan jonkinlainen kriisi, jotta kykenee ensin havaitsemaan ja sitten korjaamaan tilannettaan.
Kehityspsykologi Erikson sanoo, että aikuisuudessa keskeisintä on pitää huolta läheisistään ja antaa työnsä kautta panoksensa yhteiseksi hyväksi. Nyt pätkätöiden ja työttömyyden aikakautena tämä on varmasti monimutkaisempaa ja vaikeampaa, kuin minun sukupolvellani. On välttämätöntä löytää ratkaisuja, että jokaiselle olisi mahdollisuus ”lieben und arbeiten”, rakastaa ja tehdä työtä.
Taasen on syytä katsella käsiään, ristiä ne, kiittää jos ja kun on saanut mahdollisuuden rakastaa ja tehdä työtä. Ja rukoilla ja toimia, että kaikilla olisi mahdollisuus niihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti