40 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
Juhannusviikon värikartta 15.6.2015
75 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
465 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
1550: Helsingin kaupunki perustettiin.
28 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)
Seisoin Jännevirran sillalla 1961, kun jälkeenpäin sain lukea kirjeestä Berliinin muurin rakentamisesta. Tämä erotti meidät muurin eripuolille. Hän jäi länteen ja minä itään, missä olin elänyt punaisesta heinäkuusta 1941 lähtien. Henkilöhistoriani ei muuksi muutu, muistot saavat syvyyttä jälkikäteen tarkasteltuna.
Hartaudet: Aamuhartaus 11.6. pastori Kirsi Hiilamo
Pastori Kirsi Hiilamo, Helsinki.
Virsi 631: 3. Virsi alkaa sanoin: "Oi Herra, jos mä matkamies maan". Virren kolmas säkeistö alkaa sanoin: "Muut kaikki hylkää", es. Samuli Edelmann (laulu).
Ote Minna Lindgrenin teoksesta Ehtoolehdon pakolaiset, Teos 2014. Lukijana kuuluttaja Juha Salomaa.
Maire Tirkkonen jakoi linkin.
Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetOte Minna Lindgrenin teoksesta Ehtoolehdon pakolaiset, Teos 2014. Lukijana kuuluttaja Tuija Kurvinen.
80-luku: Minä olen muistanut
1/10: Jos taivaalta sataisi rahaa. Kasinotalous ja hippahuuma tahdittivat yltäkylläisyyden vuosikymmentä. Axa Sorjasen sarjassa lähihistoriaa muistelevat mm. Wilma Schlizewski, Laila Snellman ja Riitta Lindegren. (U)
1/10: Jos taivaalta sataisi rahaa. Kasinotalous ja hippahuuma tahdittivat yltäkylläisyyden vuosikymmentä. Axa Sorjasen sarjassa lähihistoriaa muistelevat mm. Wilma Schlizewski, Laila Snellman ja Riitta Lindegren. (U)
Jos omaa reviiriä ei anneta, se otetaan. Kulutusluotto tuli avuksi työhuoneen ostossa, korko % hipoi 20. Sain sosiaalisen hierojan statuksen, mutta velkani maksoin. Työhuonetta en saanut pitää, sen lunastivat sijoittajat välimiesoikeudella uhaten. Tämä oli minun 80-lukua
Lomamatka 80-luvulle
Aikamatkaajat 1/9: Pois kännykkä ja luottokortti ja tilalle 80-luku!
Tusina lomalaisia stailataan kreppikiharoin ja olkatoppauksin ja
lähetetään menneisyyteen. Kuka heistä pärjää siellä parhaiten? Iltahartaus to 16.04.2015
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Sisäinen seurakuntalainen
Minun kotiseurakuntani on väsyneiden ja ulkopuolisten ja toivovaisten ja etsiväisten joukko. Se ei ole vain Malmin seurakunta, johon kuulun, eikä vain kotikaupunkini luterilaisten kirkko Helsingissä. Olen yhtä hyvin istunut pääsiäisyötä Pyhän Henrikin katolisessa messussa ja sytyttänyt tuohuksen Uspenskin katedraalissa. Olen hikoillut muinaisen Teinilähetyksen muovituolilla ja jakanut traktaatteja Kolmen sepän patsaalla. Olen hyräillyt lapsuuteni lestadiolaisuuden Siionin lauluja yksin hämärässä olohuoneessa ja veisannut körttien Siionin virttä ahdasmielisessä pappilassa. Olen tutustunut nälkään ja oikeudenmukaisuuteen Heikki Laitisen ja Satasten sanoin. Kirkkoni seinät ovat kaatuneet ja maailmani pienentynyt Jaakko Löytyn Afrikkaa aukovien laulujen myötä. Taizén oranssien purjeiden alla olen ymmärtänyt, miten yhteinen on ihmisen yhteyden ikävä.Viime vuosina olen laulanut kurkkuni käheäksi virsiä oman kotini olohuoneessa Tapanilan viini- ja virsiseurassa. Olen kiertänyt kirkkovaelluksella syksyisessä auringossa Pohjois-Helsingin vainioiden läpi kirkosta toiseen. Kyläläiset ovat kulkeneet kotipihani kynttiläpolkua elävän adventtikalenterin luostarin hiljaisessa puutarhassa. Tuomasmessussa olen antanut pyytämättä tulevien kyyneleiden vuotaa, ja aina vain seison kuukauden viimeisenä maanantaina tunnin hiljaa Senaatintorilla vastalauseena kaikille vastakkainasetteluille ja uhkakuville.
Ehkä intiimeimmillään seurakuntani kokoontuu kuitenkin sosiaalisessa mediassa. Ystäväni kertovat Facebook-päivitystensä riveillä tai rivien välissä, mikä heille juuri nyt on tärkeää, vaikeaa tai onnellista. Koko inhimillinen elämä on minua vastassa siellä, ilo ja suru, pettymys ja innostuminen. Usein minusta tuntuu niitä alastomia rivejä selatessani, että olen alttarin ääressä. Juuri se saa minut ajattelemaan, että todellinen kotikirkkoni on se, missä ihmiset milloinkin ovat ja missä olen heidän kanssaan. Paikka, jolla seison toisen ihmisen kanssa niin, että olemme riisuneet vaatimukset ja onnistumiset, on pyhä.
Minua ihastuttaa mielikuva nuotiopiiristä, jonka valokeilaan ja lämpöön palelevat kerääntyvät. Pitkään ajattelin, että kirkot ovat sellaisia. Sittemmin olen tajunnut, että välissä on yksi painava ovi liikaa. Ne, jotka palelevat eniten, eivät uskalla tai halua tulla. He tuntevat liian suurta ulkopuolisuutta. He kokevat olevansa liian erilaisia. Heillä ei ole antureita, jotka tunnistaisivat kristittyjen tarjoileman kristillisen uskon siksi, mitä he eniten tarvitsevat. He tarvitsevat sitä, mitä kristillinen usko voi parhaimmillaan tuottaa mutta mitä vain harvoin näkee: sitä, että joku elää rajaa tekemättä heidän kanssaan, keittää heidän kanssaan sarvimakaronia samaan pöytään, kulkee heidän kanssaan samoissa kolhiintuneissa rappukäytävissä ja odottaa bussia samalla pysäkillä.
Minulla ovat pyhät kuvani, pyhä ikäväni, pyhä alttarini ja pyhät sakramenttini. Minulla on vuosien hioma vakaumukseni, mutta se, mitä sisäinen seurakuntalaiseni on kokenut rukouspiirin rauhassa tai suitsukkeen sauhussa, on suurimmalle osalle ihmiskuntaa saavuttamaton maailma. Ainakin he antavat samalle kokemukselleen kokonaan toisen nimen, ja jostain syystä pidämme nimiä niin tärkeinä, että annamme niiden erottaa meidät.
Minusta on erikoista ajatella, että voisin kertoa terveisiä kotiseurakunnastani kuin se olisi jokin maantieteellinen paikka tai hallinnollinen yksikkö. Tai kotikirkostani niin kuin se olisi jokin neljällä seinällä suojattu ja verovaroin valaistu rakennus. Kotiseurakunnallani ei ole maantieteellistä eikä kansallista eikä kirkkokunnallista rajaa. Se on kaikkialla siellä, missä sen jäsenet astuvat hyvin lämmitetystä mukavuudestaan ulos ja alkavat elää pihistelemättä ja yksityisyyttään varjelematta juuri siinä kaupungissa ja korttelissa ja kylässä, johon ovat sattuneet asettumaan.
Miten ihanaa on tavata tuttuja, ihanaa liittyä tuttuun sävelmään ja kuulla tuttuja sanoja. Niin ihanan helppoa. Mutta sisäinen seurakuntalaiseni on pyhässä palveluksessa vasta silloin, kun se suostuu tuntemattomalle maaperälle, tunnustelemaan, keitä muita tässä on ja voimmeko näin vieraina ja erilaisina kulkea yhtä matkaa.
Arvaan, että monen suomalaiskristityn mielestä kotiseurakuntani on liian väljä. Tai alttarini liian arkinen. Ja sakramenttini hukassa. Mutta näin minä ajattelen: elämä itse on kirkko ja seurakunta ja Jumalalle erotettu alue. Ja toisen elämä, se on niin pyhä paikka, että minun on riisuttava kengät jalastani ennen kuin varovasti astun siihen. Se, minkä turvin hän jaksaa elämänsä elää, on yhtä arvokasta kuin se, minkä turvin itse jaksan. Kun jaamme voimavarat, jaksamme vielä paremmin.
Mutta ei minun siinä yhteisessä hiljaisuudessa tai yhteisessä makaronin keitossa tai yhdessä nauraessa tai yhdessä itkiessä tarvitse myöskään kieltää sitä, mistä olen vuosien mittaan minuksi tullut. Enkä voisikaan, koska jos se on minussa, se huokuu rivieni väleihin ja paistaa päiväni raosta. Se, miten suhtaudun toiseen ja miten kohtaan hänen elämänsä, kertoo vakaumuksestani enemmän kuin ensimmäinenkään ääneen lausuttu sana.
Illan pimetessä jokainen väsynyt hakee lohtua omalla tavallaan. Minä alan hyreksiä vanhaa virttä. Annan sen vuotaa lämpöään siihen, missä istumme, kotiseurakuntani ja minä, yhteisen elämämme kirkonmäellä. Toivon, että sen vuosisatoja sitten kirjoitetut sanat ja keskiaikainen sävelmä hyväilisivät vähän myös sinua, jolle kirkon ovi on liian raskas avata.
Virsi: 549
Olisiko päivääni mitään lisättävää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti