Sukupuu 7.2.2000
- Muuta pois, lapsuuskoti ja osake menee myyntiin.
Isän vielä eläessä syntyi neljäs sukupolvi. Kämmenelle mahtuva pikkusisko koki kovia ensimmäisenä joulunaan. Isosisko sairastui syöpään 1½ -vuotiaana. Tuosta ajasta en tuntenut selviäväni elävänä. Etiäinen tuli luokseni, esitti kysymyksen.
- Kummalla on suurempi hätä, sinulla maatessasi horroksessa vai pienellä tytöllä osastoKympillä?
Nyt katson käsiin vanhoihin ja töihin tehtyihin, ne kyynelistä täyttyis tunnen sen. Suvun tarinaan yksi näkökulma on myyrän työ. Enne kuin kukko kiekui 7.2.2000 tuli ilmoitus isän kuolemasta. Sukupuun kello pysätyi.
Alkoi perinnönjako. Näin sen kahden vanhimman välillä tapahtuvana pesänselvityksenä. Minulla ei ollut muuta osuutta kuin pitää huoli, että kaikki saivat saman verran, 1/8 -osuus on jokaisella yhtäsuuri. Jakaja yritti vierittää osansa myyneen maksuosuuden minulle omani lisäksi. Olisin jakanut rahat, mutta varoitin rahojen muusta käytöstä ja jakaja jäisi ilman palkkaa. Vähemmälläkin riitelyllä jako olisi tullut toimitetuksi, mutta pesänjakajalla on omat etunsa ensisijaisesti huolehdittavana. Tiekunnan tuomarina hän hääri kuin heinämies. Lapsuuskodin uimaranta odottaa ensimmäisiä muukalaisia haudattavaksi. Joku asianosainen kärsii tuomiotaan halvaantuneena pyörätuolipotilaana. Tauti niin opetti tanssiessaan talvitiellä.
Sävel rakkauden pikkulintuna lentää luokses laskeutuu ikkunalles jää. Viime kevään kuvista valitsin tytön, jolla oli ruusu kämmenien välissä. Seuraava kukkuramitta kämmenissä on ahomansikoita. Tummat kuvat ovat taaksejäänyttä elämää. Enää en kanna huolta nuorista. Tunsin yhtä suuren helpotuksen koulun loppuessa kuin omien tyttöjen kesäloman alkaessa. Palleahengitys on taas käytössä. Liekö muistuma omalta kouluajalta. Lomat Vihtaniemellä ovat saaneet hopeareunuksen. Mitä tässä enää voisi toivoa, olenhan kaiken tallentanut käsieni viivoihin. Lukutaito on antanut minulle tämän oikeuden.Aamuhartaus 4.6. Pastori Jaana Hallamaa, Helsinki Virsi 386:2 Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht), Juhani Haapasalo (urut) Hartausohjelmat: Aamuhartaus 4.6
Aamuhartaus ti 12.02.2013
Jaana Hallamaa, pastori, Helsinki
Luin joitakin vuosia sitten äiti Teresasta kirjoitetun elämäkerran. Äiti Teresa teki elämäntyönsä Kalkutan slummeissa, hänet palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla, ja hänet julistettaneen piakkoin roomalaiskatolisen kirkon pyhäksi. En muista lukemastani kirjasta enää paljonkaan, ja olen unohtanut jopa sen nimen.
Vain tekstin luoma tunnelma on jäänyt mieleeni. Kirja ei kertonut ihmisen, naisen elämästä, vaan se oli tarina supersankarista ja hänen ylivertaisista saavutuksistaan.
Lukemani äiti Teresan elämäkerta oli laadittu perinteisen mallin mukaan. Kirjallisuudenlajina pyhimyskertomukset ovat legendoja, päähenkilön vaiheiden kaunisteltuja kuvauksia. Pyhimysten elämäkerrat ovat tyypillisesti esityksiä poikkeuksellisen yksilön ihmeellisistä kokemuksista ja epäitsekkäästä toiminnasta. Yhdistämme pyhimyksiin ihmeet, suurteot ja esimerkillisen uhrautuvuuden.
Vuonna 2007 kymmenen vuotta äiti Teresan kuoleman jälkeen julkaistiin hänen hengellisille ohjaajilleen 66 vuoden aikana kirjoittamat kirjeet. Tästä Come Be My Light -nimellä julkaistusta kirjasta keskusteltiin ainakin englanninkielisessä maailmassa kiivaasti, ja se aiheutti jopa jonkinlaisen skandaalin. Äiti Teresan kirjeistä käy nimittäin ilmi, että julkisuudessa uskonsankariksi korotettu nunna eli lähes koko aikuisen elämänsä syvässä hengellisessä pimeydessä.
Köyhistä köyhimpien auttamiseen antautunut Jumalan läsnäolon lähettiläs ei itse kyennyt tuntemaan Jumalan kosketusta sen paremmin rukouksessa, työssä kuin ehtoollisessakaan. Jumalan lohduttavan läsnäolon sijaan hän koki ainoastaan, että Jumala on poissa. Kirjeissä äiti Teresa myös luonnehtii omaa, tiedotusvälineiden tutuksi tekemää hymyilevää olemustaan naamioksi ja elämäänsä Jumalan siunauksen lähettiläänä tekopyhyydeksi.
Pyhimyskertomusten on ajateltu tarjoavan lukijoille esikuvan ja innoitusta. Äiti Teresasta tehty kaunisteltu ja ihannoiva elämäkerta, jonka vuosia sitten luin, julkaistiin hänen vielä eläessään, ja sitä käytettiin esittelemään uskosta kumpuavaa uhrimieltä ja markkinoimaan kristillistä lähimmäisenrakkautta. Äiti Teresan elämän raadollisempi puoli tuli tunnetuksi vasta hänen kuoltuaan. Millaisia esikuvia tarvitsemme? Onko elämän rikkinäisyyttä ja mielen pimeitä puolia kaunisteltava pyhimysmäisen kuvan antamiseksi vai voiko myös ihmisyydestä totuudenmukaisesti kertova, sen puutteet ja ahdistukset paljastava elämäkerta tarjota lukijalle jotain?
Norjalainen Karl Ove Knausgård julkaisi vuosien 2009 ja 2011 välillä kuusiosaisen omaelämäkerrallisen kirjasarjan Min kamp, taisteluni. Knausgård on nimennyt elämästään kertovan sarjan samoin kuin Adolf Hitler aikanaan oman teoksensa. Hitler etsii Taisteluni-kirjassaan elämälleen merkitystä punomalla sen osaksi kansallissosialistista ideologiaa. Knausgård sen sijaan ei turvaudu mihinkään aatteeseen. Hän ymmärtää isänsä ruumiin ääressä seisoessaan käyvänsä taistelua omasta elämästään. Karl Ove on vihannut isäänsä, johon hänellä ei vuosiin ole ollut mitään yhteyttä. Isä on juonut ihmissuhteensa, työnsä, varansa ja asuntonsa sekä viimein myös itsensä. Kaksi katkeroitunutta poikaa selvittää isän jäämistöä: saastainen läävä ja röykkiö ulosteiden tahrimia vaatteita.
Isä on eronnut kirkosta, mutta uskonnottomat hautajaismenot tuntuvat silti teennäisemmiltä kuin kirkollinen hautaus. Knausgård ei kuvaa hautajaisia, mainitsee ainoastaan paljon myöhemmin kirjasarjassaan kuin ohimennen, että papin lukiessa siunauskaavaa, hän näki isänsä yhtäkkiä toisin silmin. Päällimmäisinä eivät enää olleet tämän rappio, luhistuminen ja tuho, vaan ruumiinsiunaus piirsi myös isän hapuilusta kokonaisuuden, jonka voi tunnistaa ihmisen elämäksi. Kun Knausgård myöhemmin saa tyttären, hän vie tämän kastettavaksi – kuin pyyntönä, että elämä voisi olla muutakin kuin taistelua.
Virsi: 482
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti