Hartauden musiikkina taize-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä", Tuohus-kuoro ja -yhtye, joht. Juha Vintturi.
Aamuhartaus
12.10.2017
Varjostin
Meitä oli siinä toistakymmentä samassa huoneessa. Puheenjohtajana annoin tuttuun tapaan aiheeksi yhden sanan. Se oli lamppu. Kukin vuorollaan kertoi erilaisista valonlähteistä, ja suorastaan tunsimme isoäitiemme pölyisten varjostimien reunahapsut ja katsoimme kertojan mukana pimeän pihan tiheään viidakkoon, johon ulkovalaisimen kelmeä valo työntyi. Tunsimme käsissämme riisipaperipallon rapsahduksen, kun se otetaan varomattomasti opiskelijaboksin katosta alas, ja mieleen palautui puristin, jolla koululaisen työvalo kiinnitetään pöytään. Itse kerroin lampusta, joka oli roikkunut meidän olohuoneessa siihen aikaan, kun äiti vielä hämärän tullen kehotti panemaan sähköt päälle. Sen lampun kehikko oli päällystetty ohuella säkkikankaalla.Näin me kuvailimme erilaisia itsellemme tärkeitä valontuojia, kunnes kertojien piirissä tuli vuoroon teknisesti orientoitunut mies. Hän kertoi omasta rakastetustaan, R7s:stä, erityisesti sen 300-wattisesta versiosta. Se, kuten tämä teknisesti orientoitunut mies tarkoin kuvasi, oli halogeenilamppu, siis lamppu, toisin kuin valaisimet ja varjostimet, joista me muut olimme vuorollamme puhuneet. Siis lamppu, joka laitetaan valaisimen sisään tai varjostimen alle. Niinpä tietenkin.
Tästä kertomisen piiristä on aikaa, mutta kun nyt usein aamuisinkin laitan lamppuun valon, aloin ihmetellä tapaamme varjostaa sitä. Me siis ostamme lampun saadaksemme valoa. Sitten me ostamme varjostimen voidaksemme vähentää sitä.
Teemme sen tietenkin siksi, että haluamme hallita valoa. Minulla pitää olla keinot himmentää tai suunnata valoa. Minulla saattaa olla tarve muokata kuviota, jonka lamppu heittää seinälle. Joku haluaa kirkkaan yleisvalon, toinen haluaa hallittuja kohdevaloja. Hienoimmissa valaistusjärjestelmissä himmennys on portaaton ja automaattinen. Huoneessa olija ei ehkä edes tiedä, kuinka paljon lampun kapasiteetista on käytössä tai käyttämättä.
Olen valmis tinkimään lampun valaisemistehosta siksi, että voisin suunnata valon sinne, mihin tahdon, tai himmentää sitä oman silmäni kulloinkin esittämän vaatimuksen mukaan. Lampun ostaja haluaa varjeltua pimeydeltä, mutta hän tarvitsee myös varjostimen varjeltuakseen häikäisyltä. Talvikaudet pohjoisen ihminen kaipaa aurinkoa, ja kun aurinko paistaa, pohjoisen ihminen laittaa sälekaihtimet kiinni.
En kai käyttäisi aamuista hiljaista hetkeäsi tällaisiin puheisiin, ellen yrittäisi sanoa: tällaista on kristityn elämä. Tällaista on eritoten täkäläinen luterilaisuutemme, joka tunnetusti voi parhaiten hyvin valaistussa huoneessa. Jos himmentimestä kääntää liikaa, syytetään mystikoksi. Tunnelmaako siellä luodaan ja tunteita manipuloidaan? Vielä ongelmallisempia ovat sinne tänne sytytetyt lyhdyt ja nuotiotulet, koska väliin jää niin paljon hämärää eikä kokonaisuus ole enää hallittavissa. Jos taas antaa valon paistaa sitä varjostamatta, alkavat toiset puhua järjestyksen Jumalasta, siitä, joka tahtoo säällistä siisteyttä, ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän eikä missään tapauksessa mitään holtitonta hyvää.
Jo varhaiset kristityt omaksuivat aurinkoa palvoneilta auringon Kristuksen symboliksi. Sen häikäisevämpää lamppua en tiedä enkä sen hallitsemattomampaa. Olemme auringon armoilla ja auringosta riippuvaisia. Ei ole elämää ilman aurinkoa. Ja aurinko, se voi myös tuhota elämän.
Syksyn ja talven harmaina kuukausina aurinko saattaa pysyä paksun pilviverhon takana. Silti pilvellä ei ole sitä vastaan kuin haihtuvan harsonsa voima. Aurinko ei lakkaa olemasta edes kaamoksen pimeinä viikkoina. Se, mitä näen, ei ole se, mitä on.
Kun aurinko paistaa, laittavat toiset aurinkolasit päähän tai suojaavat sohvansa kankaan tai siirtävät akvarellin seinälle, jossa valo ei pääse sitä haalistamaan. Toiset haluavat aurinkoa niin kiihkeästi, että paljastavat peittelemättä rypistyvän ihonsa ja valitsevat ennemmin intiimin lämmön kuin suojautuvat polttavan voiman riskeiltä.
Sellaisia me olemme. Suojaudumme tai heittäydymme.
Tänä aamuna minua kiinnostaa enemmän se, miksi suojaudun. Mikä tarve minulla on kaventaa kohtaa, johon pyhä Aurinko saa paistaa? Miten erilainen tämäkin päivä olisi, kun kääntäisin ainaisen järkevyyteni ja kaikennähneen kyynisyyteni ja mukavuudenhaluni sälekaihtimet auki.
Että siis en himmentäisi itseäni, vaan ottaisin parhaani käyttöön, kärventymisen riskillä. Että en himmentäisi toista, vaan päinvastoin antaisin hänen loistaa kirkkaana siitäkin kohdasta, jota minun on vaikea katsoa kohti. Ja että en himmentäisi pyhää Aurinkoa, jolla on aivan oma ratansa ja jonka elämää ylläpitävää voimaa en voi estää, vaikka pilvelläni sitä kuinka jarruttaisin.
Jos kerran Kristus loistaa kuin aurinko meissä, miksi en häädä tiehensä syyttäviä ääniä, häpeää, puolivillaisuutta, välinpitämättömyyttä? Varjostimella voi olla monta tarkoitusta ja helposti keksin sille hyvän selityksen, mutta aina se estää minua olemasta se lamppu, jonka tehtävä on loistaa.
Häikäise siis minut, pyhä Aurinkoni. Polta karrelle se, mikä minussa piirtää rajaa ja erottaa muista. Lämmitä minussa se, mikä palelee. Jätä minuun pysyvä jälki siitä, että olet paistanut minuun varjotonta hyvää. Vain niin voin heijastaa varjotonta hyvää myös muihin.
