torstai 5. lokakuuta 2017

Puhtaan paperin tuoksu


Hartauden musiikkina taize-laulu "Vain Jumalassa rauhan sieluni saa", säv. Jacques Berthier, san. taize-yhteisö, suom. Anna-Maija Raittila, es. Tuohus-kuoro ja -yhtye, joht. Juha Vintturi




Aamuhartaus


Elävä kirja

Budapestissa näin hänet ensimmäisen kerran. Hän seisoi korkean tolpan päässä keskellä Sankarten aukiota ja katseli kaupungin yli. Olin juuri sen ikäinen, etten vielä niin sanotusti tarvinnut moniteholinssejä. Siksi en nähnytkään kunnolla enkä kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ylienkeli Gabrielilla oli käsissään. Minua puhutteli vain se, miten hän katsoi korkeudestaan kaupungin yli ja siunasi sitä levitetyin siivin.
Tai niinhän minä luulin. Sittemmin opin, että hänellä on kädessään maallisen vallan merkit, Pyhän Tapanin kruunu ja risti, jonka Pyhä Tapani oli saanut paavilta käännytettyään unkarilaiset oikeaan uskoon.
Ylienkeliä ei siis suinkaan ollut pantu seisomaan yläilmoihin viestintuojana taivaasta, vaan todistamaan maallisen vallan jumaluudesta. Harmi, ylienkeli Gabriel. Jälkikäteen nolotti oma tietämätön hyväuskoisuuteni, koska tulin tervehtineeksi sinua niin vilpittömällä riemulla.
Enkelit eivät ole koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä, mutta ylienkeli Gabrielista ja kollegastaan Mikaelista on vuosien varrella tullut väkisinkin tuttuja. Olen tavannut heitä monissa Euroopan kaupungeissa tai pienten kyläkirkkojen kunniapaikoilla.
Erityisesti minua on hämmästyttänyt viesti, joka on näyttänyt kaikkialla olevan sama. Gabriel, tuo taivaallinen viestintuoja, joka kirkon perinteen mukaan kertoi nauravalle Saaralle vuoden kuluttua syntyvästä pojasta, ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa, selitti Danielin näyn, varoitti Lootia ja tuhosi Sodoman, paini Jaakobin kanssa, pelasti kolme miestä tulisesta uunista, ilmoitti Sakariaalle Johannes Kastajan syntymän, vieraili tärkeän viestin kanssa Marian luona ja Islamin tradition mukaan antoi Muhammedille Koraanin, tämä samainen aikaansaapa arkki- tai ylienkeli niin kuin nykyään sanotaan, on näissä myöhempien kristittyjen tekemissä kuvissa paremminkin vallanpitäjien vaakunankantaja. Ja Mikael seisoo aina tanakasti miekka kädessään ja polkee jalkoihinsa usein ihmisen kasvot saanutta lohikäärmettä, vaikka kirkon Herra on antanut esikuvaksi kääntää lyöjälle toinenkin poski.
Näitä kuvia katsellessani olen ajatellut omaa rooliani sukupolvien ketjussa, viestintuojana. Mitä minulla on kädessäni? Mikä on attribuuttini, niin kuin taidehistorioitsijat hienosti sanovat tarkoittaessaan esinettä, josta on tullut historian tai kertomusperinteen henkilön symboli. Niinpä Pyhän Pietarin piirteitä ei tarvitse tunnistaa, kun huomaa hänen kädessään taivaan valtakunnan avaimet, ja Pyhä Laurentius kantaa uskollisesti halsteriaan, jolla hänet grillattiin kuoliaaksi.
Mistä minut tunnetaan?

Tapasin nuorisotapahtumassa elävän kirjan. Hän seisoi aurinkoisessa puistossa pahvikansien välissä. Kannessa luki: ”Kaverini on homoseksuaali. Haluatko kysyä minulta jotakin?” Tytön luokse suuressa nuorisotapahtumassa oli pysähtynyt hämmentyneen näköinen nuorimies. Toisen elävän kirjan kannessa oli teksti: ”Olen ollut ulkomailla vaihdossa. Haluatko tietää lisää?” Tämän kirjan kohdalle oli muodostunut innostuneiden rykelmä.
Kiinnostuksen jakaantuminen noiden kahden kirjan kesken ei hämmästyttänyt minua. Enemmän kiinnitin huomiota luontevaan tapaan, jolla aloittaa keskustelu. Attribuutti oli näkyvissä.
Kun aihe lukee kannessa, asiaan voi mennä suoraan ja samalla olla varma, mistä toinen on valmis vaihtamaan ajatuksia. Pahviseen kanteen voisi kirjoittaa vaikka millaisen väitteen ja sitten vain jäädä odottamaan, että ensimmäinen provosoituu.
Samanlaista keskusteluun virittävää menetelmää olen kuullut käytetyn myös muualla. Kirjaksi pukeutuneen ihmisen kannessa on saattanut lukea: ”Meillä asuu turvapaikanhakija”. Aiheesta kiinnostuneen on ollut helppo mennä kysymään, miten sellainen onnistuu. Ja ajattele, jos joku väsynyt isä jaksaisi seistä kadunkulmassa elävänä kirjana, jonka kannessa lukisi ”Siis kuka jaksaa murrosikäisen kanssa”, luulen, että hänen lukijansa saisivat paljon myötätuntoa ja vertaistukea elämänvaiheeseen, jonka surut ja epäonnistumiset pitää tässä onnistujien maailmassa usein kestää yksin.
Aloin miettiä, millaiseksi kirjaksi itse rupeaisin. ”Tunnen usein olevani yksin” voisi sen kannessa lukea. Tai: ”Elämäni meni eri tavalla kuin kuvittelin”. Luulen, että saisin paljon lukijoita, jos kirjoittaisin kanteen minulle tutun kokemuksen: ”Olen ymmälläni kristillisen uskoni äärellä.”
Mutta voinko vaikuttaa siihen, mitä minussa lukee? Onko elämä käänteineen piirtänyt minuun attribuutin, josta minut tunnetaan, vai voinko jättää vanhan symbolini taakse ja tarttua uuteen? Lukevatko muut minussa samaa kirjaa kuin luulin kirjoittaneeni?
Sitäkin mietin, millaista kirjaa itse haluaisin lukea. Jos joku kuunaan olisi asettunut sellaisten kansien väliin, joista hohtaisi harmaaseen aamuuni kuulasta kirpeää valoa, saattaisin kysyä, näytätkö minulle lisää, haluan etsiä rinteelle nousevan polun ja laskeutua laaksoosi vievää tietä. Asettuisin hänen ääreensä ja selailisin vihreitä, lammaslaumojen täplittämiä ylänköjä ja kirkkaita vesiä kalastajakylien rannoilla.
Onko sellaista kirjaa?
Ole minulle se kirja!  
Ja anna minun itseni olla sellainen, jossa ei ole valmiita sanoja. Olisi vain tyhjiä sopivan karheita sivuja, lempeä sidonta, paljon tilaa, rivi ei loppuisi koskaan kesken ja kun minua nuuhkisi, tuoksuisin puhtaalta paperilta. Pyhän vavistuksen vallassa kirjoittaisimme yhdessä tyhjän sivun ensimmäiset sanat tähän elävään elämän kirjaan ja alkaisimme lukea ja kirjoittaa toisiamme.

Ei kommentteja: