Liitetyt kädet

Aamun ajatus
Elämääsi eivät ensisijaisesti määrää
ulkoiset edellytykset ja olosuhteet,
vaan ajatukset, jotka pyörivät mielessäsi. -N.V. Peale 

Eurooppalainen keksintöpalkinto 2016
Jakso 1 
gluteeni, keliakia
Sarjassa tutustutaan henkilöihin, jotka ovat tehneet merkittäviä läpimurtoja tieteen saralla.

Prisma: Parannus Alzheimerin tautiin
Vuosien epäonnistumisten jälkeen parannuskeinon löytäminen Alzheimerin tautiin on viimeinkin ottanut vallankumouksellisen edistysaskeleen. Millä keinoilla tätä tuhoisaa sairautta vastaan taistellaan? 

Aamuhartaus 25.1.2017 rovasti Kari-Pekka Kinnunen, Tuusula

Aamuhartaus
18.01.2017  
Kari Pekka Kinnunen

PYHÄT MUISTOT

Katselen ristittyjä käsiäni ja alan muistella.
Dostojevski on kirjoittanut: Yksi pyhä muisto voi pelastaa ihmisen.
Tämä muisto palaa yhä uudelleen mieleeni.  Olen kertonut sen monesti ja monelle. Niin tärkeä se on minulle!
Olin tuolloin varmaan 6 ikäinen, pian jo koululainen. Äitini pyysi minua menemään alakerran kauppaan ostamaan Elannon kotikaljaa, sitä jota myytiin isoissa ruskeissa pulloissa, joissa oli valkoinen painettava korkki. Asuimme tuolloin Helsingin Alppilassa, kaksikerroksisessa puutalossa, sen toisessa kerroksessa. Sain kannettuksi tuon ostamani kaljapullon kotiovelle asti, mutta siinä se putosi otteestani kiviselle ylätasanteelle. Ja niin kaikki kalja kuohui alas portaikkoa. Sisällänikin kuohui ja itku nousi silmiin asti. Äiti oli kuullut räsähdyksen ja avasi oven. Hän näki mitä oli tapahtunut. Silloin hän vain kumartui puoleeni, otti syliinsä ja sanoi: ”Ei se mitään, äiti korjaa”.
”Ei se mitään, äiti korjaa”! Nuo sanat ovat sisälläni pyhiä sanoja. Tuo hetki on minulle yhä pyhä.  Kun myöhemmin, rippikoulussa ja nuorena,  kuulin puhuttavan armosta, ymmärsin tuon  kokemukseni pohjalta, mitä armo tarkoittaa. Kristuksen risti puhui minulle noita sanoja: ”Minä korjaan sirpaleet, minä kuivaan kyyneleet, minä otan syliin”.
Tänä vuonna on uskonpuhdistuksen alkamisesta 500 vuotta. Juhlavuoden tunnussanana on armo. Silloin kerran kirkon oveen naulatuissa teeseissä julistettiin, että Jumalan rakkautta ei voi ostaa rahalla. ”Vaikka raha kuinka kirstuun kilahtaa, niin sielu ei siitä taivaaseen vilahda”. Minunkaan ei tarvinnut silloin kerran itkuisena kotiin päästäkseni luututa portaikkoa, liimata sitä Elannon kaljapulloa ehjäksi tai edes luvata, etten enää koskaan rikkoisi mitään. Äitini vain katsoi minuun, otti syliinsä ja sanoi: ”Ei se mitään, äiti korjaa”.  
Tämä on arvokkain helmi muistojeni helminauhassa.  Aikaa myöten on siihen kertynyt muitakin helmiäisiä, tämäkin:
Olin rippikoululeirillä isoisena. Leirin pappi piti leiriläisille loppukokeen. Hän teki oikein vanhan ajan koekysymyksen: ”Miten ihminen pelastuu?” – Rippikoululaiset raapustivat vastauksiaan. Kokeen palautukseen pappi tuli hyvin totisena, harmistuneena.  Hän sanoi, että tärkein oli jäänyt oppimatta. Ja hän  jatkoi: ”Jos te ette mitään muuta rippikoulustanne muista, niin muistakaa tämä!” -Hän kirjoitti liitutaululle isoin kirjaimin sanan ”ARMO”.
Leiriläiset olivat vastanneet koekysymykseen, että pelastuakseen tulee ihmisen noudattaa käskyjä, olla kiltti kotona jne. Pelastuakseen tuli nuorten mukaan olla kunnollinen ihminen. Kadun varjoisen puolen kulkijoiden toivosta ei kukaan ollut kirjoittanut mitään! Pappi alkoi vielä kerran puhua tuosta liitutaululle kirjoittamastaan sanasta. Hän toivoi voivansa tallentaa leiriläisten sisimpään pyhän muiston, kuinka särkynyt korjataan, kyyneleet kuivataan ja sylissä on tilaa.
Armo on siis alkaneen reformaation juhlavuotemme tunnussana. Sen voisi suomentaa ”tuhlaajapojan ja -tytön syliksi”. Tänään alkavalla ekumeenisella viikolla  rukoilemme, että tämä sirpaleiksi mennyt maailmanlaaja Kristuksen  kirkko, kaiken värisissä palasissaan voisi todistaa armosta, ei olla armoton, elää sovinnosta, ei riidellä,  palvella ihmisiä, ei huolehtia vain itsestään, olla syli! Televisiosta seurasin kädet ristissä, kun paavi Fransiskus vieraili Lundissa juhlavuoden alkajaisissa. Katoliset ja luterilaiset toimittivat siellä yhdessä jumalanpalveluksen.  Niin kuin aikoinaan Berliinin muurin murtuminen johti mahdottomana pidettyyn Saksan eheytymiseen, siten paavi toimi muurinmurtajana rukoillessaan näin:  ”Valmista meitä katumaan niitä raja-aitoja, jotka me ja esi-vanhempamme olemme rakentaneet”.  Oli aivan uskomaton näky, kun  paavi ja luterilainen naispiispa halasivat alttarin edessä, olivat sylikkäin.  Tämän ekumeenisen rukousviikon tunnuslauseena on: ”Kristuksen rakkaus johtaa meidät sovintoon”. Kristuksen alttarin ja ristin edessä Lundissa nähtiin sovinnon pyhä hetki.
 Katselen ristittyjä käsiäni ja rukoilen:
Taivaallinen  Isämme: Meidän käsissämme moni asia menee rikki, sirpaleiksi. Pyydän, ole jälleen hyvä ja armollinen, kumarru puoleemme, avaa sylisi,  korjaa ja eheytä.   
Suo, että pyhät muistomme ja kokemuksemme voivat nousta meissä, kirkoissamme ja yhteiskuntaelämässämme oraalle, ravitsevaksi sadoksi – vaikka aikamme orjantappuroiden ja keskeltä, vaikka kovankin maaperän rakosista. Siunaa Jumala tämä uusi päivämme. Aamen.
VIRSI 445: 6

Aamuhartaus  
11.01.2017
Kari Pekka Kinnunen

NUORI ÄITINI
Katselen ristittyjä käsiäni ja alan muistella
Pitkäperjantai melkein 70-vuotta sitten vaikutti ratkaisevasti kolmen ihmisen elämään. Äidilleni se oli päivä, josta Raamattu sanoo, että ”kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi”. Hänestä tuli tuona perjantaina äiti, minun nuori äitini. Tänä päivänä on aika harvinaista synnyttää noin nuorena.  Kiitollinen olen, että sain syntyä, vaikka en varmaan ollutkaan isäni ja äitini toivomuslistalla.  Kutsun nykyään meitä tällaisia Jumalan yllätyslahjoiksi. Kiitos elämän lahjasta.
Äitini oli syntyessäni vasta 17-vuotias, ja  kasvanut sodan varjossa. Kymmenvuotiaasta rippikouluikään olivat Helsingin  ilmahälytykset ja sota hänen todellisuuttaan.   Hän nukkui kertomansa mukaan usein monot jalassa. Näin siksi, että pääsisi ilmahälytyksen tullessa nopeasti pommisuojaan. Rintamilla olleiden miesten sotatraumoista puhutaan. Mutta kyllä sodan aiheuttama turvattomuus vaikutti naisiinkin syvästi, myös äitiini. En siis ollenkaan ihmettele, että hänellä oli monen tuon ajan aikuistuvan nuoren tavoin suuri tarve löytää turvapaikka toisen läheisyydestä. Minä kuulunkin suurimpaan, vuonna 1947 syntyneeseen ikäluokkaan, tuohon sylinnälkäisten synnyttämään.
Tuon samanlaisen sodan pelon ja läheisyyden tarpeen koin itsessänikin (hyppään nyt siis ajassa eteenpäin), kun neljäntoista ikäisenä istuin raitiotievaunussa matkalla Helsingissä Vallilasta keskustaan. Tuona päivänä, lokakuun viimeisenä 1961,  oli uutisissa kerrottu Neuvostoliiton räjäyttäneen kaikkien aikojen suurimman atomipommin, sen jopa 100 megatonnin vahvuiseksi kerrotun. Radiossa kerrottiin ydinlaskeuman uhasta. Siinä raitiotievaunussa muistan Hakaniemen torin paikkeilla salaa rukoilleeni, että saisin elää ainakin niin kauan, että löytäisin ihmisen, jota voisin  rakastaa ja joka rakastaisi minua.  Maailmanhistorian dramaattisissa ja pelottavissa vaiheissa nuorena ihmisenä  uneksuin sylistä ja onnesta, minä niin kuin  äitini vuosia aikaisemmin.
Minulla oli siis nuoret vanhemmat. Äitini  oli 17-vuotias avioituessaan ja isänikin vasta vähän  yli kaksikymppinen. Ei ollut tuolloin asuntopulan aikana varattomalla pariskunnalla mahdollisuutta yhteiseen kotiin. Helsingissä Aleksis Kivenkadulla on vieläkin puutalo, jossa äidin kanssa vartuin  elämäni ensimmäiset kuukaudet  isovanhempieni pienessä yksiössä.
Raamatun  lause, jossa Jeesus sanoo ”menevänsä valmistamaan  meille asuinsijan” tuli arjessamme todeksi. Isäni halusi, että voisimme asua yhdessä. Sitä varten hän matkusti maaseudulle ja rakensi sinne meille lapsuutensa kotitalon kylmälle vintille oman kodin. Siellä sitten kolmihenkinen perheemme  sai asua vaatimattomissa oloissa, mutta kuitenkin yhdessä vajaat neljä vuotta. Minun muistikuvissani meillä oli silloin kaikki hyvin: Minulla oli isä ja äiti, meillä oli jokapäiväinen leipä, vaikka kapea se varmaan oli, ja oli oman kodin lämpö.  Sota-ajan läheisyyttä en tuolloin tajunnut. Muistan siitä vain, että sain pienenä leikkiä säännöstelyajan ostokorteilla. Noita vuosia ajatellessani tajuan, miten onni ei riipu ulkonaisesta vauraudesta tai tavarapaljoudesta.  Jeesuksen lupaus ”elämästä  ja yltäkylläisyydestä” oli minulle kaiken puutteenkin keskellä todellisuutta. Toivon, että en unohtaisi tätä nykyajan runsauden keskellä..
Nuorelta äidiltäni sain jo alle nelivuotiaana kaksi  merkittävää lahjaa.  Hän oli ollut ennen syntymääni Helsingissä Otavalla juoksutyttönä. Siellä hän oli nähnyt kuuluisia kirjailijoita, esimerkiksi Taata Sillanpään. Lukuharrastus ja rakkaus kirjoihin oli syttynyt ja juurtunut häneen. Niinpä hän luki minulle päivittäin lasten kirjoja, niin että opin monet niiden värssyistä ulkoa. (Hän saattoi kertoa vieraille, että ”tämä meidän poikapa se osaa lukea!” Sen hän osoitti avaamalla Pikku-Marjan eläinkirjasta jonkun aukeaman. Heti kuvan nähtyäni minä ns. ”luin”, eli toistin kuvasivun värssyn ulkoa,  kuin pyssynsuusta.) Hetket äidin ja kirjojen kanssa, ne olivat ”pyhiä hetkiä”. Se mikä oli silloin aikoinaan itselleni tärkeää, kirjojen lukemista, sen olen  halunnut jakaa eteenkinpäin, omille lapsillemme.
Mutta vielä pyhempi on kaikkein varhaisin muistoni.
On ilta ja olen jo pinnasängyssäni. Katselen pinnojen lävitse äidin askareita ja odotan. Sitten hän tulee sänkyni luokse ja lukee iltarukouksen. Minäkin opin sanomaan: ”Aamen”. Sen sanottuani minä aina haukottelen. Se on merkkinä siitä, että nyt on kaikki hyvin!  Minun on turvallista nukahtaa.
Mistä lienee nuori äitini sen tavan oppinut, ehkä omilta vanhemmiltaan. Mitään erityistä uskonnollista perinnettä ei vanhemmillani ollut. Mutta niin kuin tavallisista suomalaisista  siihen aikaan sanottiin: Rippikoulunsa he olivat käyneet ja rokotettuja! Iltarukous minulle siis luettiin monen vuoden ajan. Opin lapsena itsekin laittamaan kädet ristiin ja sanomaan äitini kanssa yhteen ääneen: ”Levolle laske Luojani”. Ilman niitä pinnasängyn hetkiä tuskin olisin osannut lapsilleni iltaisin rukousta lukea.
Muistelen lapsuuttani ja äitini välittämiä pyhiä hetkiä  nyt tavallista enemmän. Hän nimittäin kuoli vajaat kolme kuukautta sitten 87-vuoden iässä. Minä laitoin ristin hänen kaulaansa arkkuun. Kiitin häntä saamastani elämän lahjasta, hetkistä sylissä ja lapsena oppimastani iltarukouksesta. Siinä arkun luona huokasin äitiäni ajatellen tuon rukouksen lopun: ”Taivaaseen ota tykösi”.
Katselen ristittyjä käsiäni ja rukoilen
Hyvä Jumala, kiitos äideistä, isistä,  jokaisesta aikuisesta, joka rukouksin ja sylissä pitäen siunaa lapsia, omiaan tai muiden. Armias Jumala, ole  lasten ja meidän aikuistenkin suojana tänä päivänä. Aamen.
Näiden muistojen tähden valitsin tänä aamuna  virreksi 467 (4).