perjantai 15. syyskuuta 2017

Älä vastaa, jos ei kysytä




Aamuhartaus


Elämä on hyvää

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun.
Kyllä elämä on hyvää. Mutta voi olla suuri ero sillä, kuka sen sanoo ja minkälaisesta elämästä on kysymys.
Muistuu mieleeni George Dawson, mies, joka oppi lukemaan 98-vuotiaana. Dawson syntyi vuonna 1898 teksasilaisessa pikkukaupungissa. Nelivuotiaana hänet otettiin puuvillapellolle töihin. 12-vuotiaana poika lähetettiin maatilalle hankkimaan perheelle lisäansiota kovalla ruumiillisella työllä. Koulunkäynti jäi haaveeksi, mutta Dawsonista tuli kova työntekijä. Vuonna 1996 oltuaan jo yli kolmekymmentä vuotta eläkkeellä Dawsonille tuli mahdollisuus mennä kouluun ja oppia lukemaan. Harvinainen oppilas pääsi paikalliseen lehteen ja osui siitä elämänkertakirjoittajan silmään. Kirjan nimeksi tuli Life Is So Good, Elämä on niin hyvää. Eikä otsikko tässä tapauksessa ole kevyesti valittu.
Ihminen, joka ei osaa lukea, painaa asiat ilmeisesti mieleensä ihan toisella tavalla kuin se, joka voi tarpeen tullen turvautua muistiinpanoihin, kirjoihin tai kaiken tiedon sisältävään nettiin. Dawson muisti elämänsä varrelta hämmästyttävän määrän yksityiskohtia. Kaikki, mitä hän tiesi, oli painettava mieleen, muistettava ulkoa ja opeteltava tekemällä. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyi kolmeen neuvoon, joita hän johdonmukaisesti itse noudatti: kunnioita kaikkia ihmisiä, älä vastaa, jos ei kysytä, ja keskity siihen, mikä on.
Toisten ihmisten kunnioittamisen Dawson oppi kovassa koulussa. 10-vuotiaana poikana hän joutui todistamaan, kun valkoiset lynkkasivat kuusi vuotta vanhemman ystävän tekaistujen syytösten perusteella. Isän neuvo pojalle oli olla sekaantumatta. Elämä tuo harmeja tietyn määrän joka tapauksessa. Ei niitä erikseen tarvitse lähteä hakemaan. Vaikka sydämeen jäi kalvava pelko, vahvemmaksi jäi kuitenkin päätös itse toimia aina oikein. Valkoisiakaan ei pidä etukäteen tuomita, kun ei tunne ihmisen sydäntä. Dawson ei ollut ihmisoikeusaktivisti eikä omien etujen puolestapuhuja. Juuri se tekee hänen tarinastaan niin koskettavan tänä aikana, jolloin jokainen osaa vaatia oikeuksiaan. Hyvä elämä on mahdollinen myös toisin.
Ei pidä vastata, jos ei kysytä, oli Dawson myös oppinut. Ellei toinen pyydä neuvoa, hän ei oikeasti sitä halua. Minä voin ajatella tietäväni, mikä on parasta toiselle, mutta en tiedä, mitä hänen sydämessään liikkuu. Dawsonin oma kokemus oli, että kukaan ei koskaan kysynyt häneltä neuvoa. Ihmiset näkivät hänessä vain vanhan, värillisen miehen, joka ei osaa lukea. He näkivät, mitä halusivat nähdä. ”Nyt kun osaan lukea ja täytin sata vuotta, ihmiset ovat alkaneet kysyä. Sillä on joillekin suuri merkitys, että osaan lukea ja olen satavuotias.”
Dawsonin kolmas elämänohje oli: keskity siihen, mitä on. Hän ei ilmeisesti asettanut itselleen mitään tavoitteita elintason tai elämän suunnan suhteen. Työtä piti tehdä aina joka tapauksessa täysillä ja oli pärjättävä sillä, mitä siitä sai. Isojen asioiden haikailu olisi tehnyt elämästä sietämätöntä. Tällaisena visioinnin ja strategisen suunnittelun aikana Dawsonin viisaudelle voisi olla käyttöä. Tärkeää on tehdä hyvin se, mitä juuri nyt tekee. Huominen kyllä pitää huolen itsestään. Ja kaiken tämän tehtyään 100-vuotias voi reilusti sanoa nuoremmilleen, Elämä on niin hyvää.
Toisin sanoen, elämä on vaikeaa, joskus epäreilua, joillekin ankaraa raatamista, toisille hiljaista kärsimistä, kuolemaa kohti kulkemista. Mutta samalla elämä todella on hyvää. Jokainen päivä kannattaa aloittaa laskemalla siunauksensa eli kiitollisuudella. Kun oikein katsomme, jokainen meistä on saanut paljon ja voi antaa paljon.
”Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää”, muistuttaa apostoli Paavali kerätessään kolehtia Jerusalemin seurakunnalle. ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. - - Hän joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.”
Tartu näihin lupauksiin ja jos haluat, sano perässäni tämä yksinkertainen rukous: Kiitos, Jeesus, ihan kaikesta. Tee minusta kiitollinen ja antelias. Ole tänään kanssani. Aamen.


perjantaiaamuisin radiohartauksissa puhutaan kirkkovuoden teemasta.
kirkkoherra Arto Antturi, Helsinki
Virsi 462 alkaa sanoin: "Soi kunniaksi Luojan", Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut). 

torstai 14. syyskuuta 2017

Elämä on lahja


Virsi 301 alkaa sanoin: "Kirkasta oi Kristus meille", es. Papas no mamas.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Syyskuun 11. päivä

16 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)

Aamuhartaus


TOIVON SILLALLA

                             Jumala vaikuttaa poissaolevalta,
                                                          esiripun taakse kätkeytyvältä,
                             kasvoja paljastamatta katsomattako meihin.
                             Usko on uskossa, läsnäolossa
                                                          ei vielä näkemisessä
                                                          kaiken selittämisessä.
                             Me ihmiset vaadimme näyttöjä:
                             astu esiin, näytä voimasi meille voimattomille.
                             Suru on rotko,
                             yksityinen ja yhteinen;
                             rotko jonka terävät kivet viiltävät
                                                          jalkapohjat haavoille,
                             jonka piikkipensaat tekevät
käsivartesi aristavia naarmuja täyteen.
                             On tartuttava turranakin toisen käteen,
                             on vain luotettava lupaukseen:
                             "En minä jätä teitä."
                            
Muistatko missä olit syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 ? Mitä olit tekemässä iltapuolella ? Kuuntelitko uutisia missä vaiheessa ? Mitkä olivat reaktiosi ? Tasan 16 vuotta tapahtui Yhdysvalloissa liki 3000 ihmishenkeä vaatinut terroritekojen aalto. Iskut WTC-torneihin ja Pentagoniin sekä muihin kohteisiin ovat piirtyneet mustana päivänä historian lehdille. Tuo päivä on jäänyt yhteisen syvän surun päivänä ihmiskunnan muistiin.
Olin vapaapäivää viettämässä vaimoni kanssa puolukkametsässä kaikkien tiedotusvälineiden ulottumattomissa. Kaunis ja aurinkoinen päivä sai mielen hyvälle tuulelle eikä muutaman sangollisen saaliissakaan ollut valittamista. Tultuamme kotiin emme avanneet sen enempi televisiota kuin radiotakaan. Poikamme soitti ja kysyi olimmeko katsoneet järkyttäviä uutisia Yhdysvalloista. Kerroimme juuri tulleemme puolukkametsästä ja vasta silloin television avattuamme koko kauheus tulvi eteemme. Syksyisen luonnon auvoinen oli samantien poissa.
Maailma ei ole ollut entisensä tuon päivän jälkeen. Kysymyksiä on ollut paljon enemmän kuin vastauksia. Pelko ja epävarmuus ovat jokapäiväisenä vieraanamme liikkuessamme lähellä tai kauempana. Terrori-iskuja on tuon jälkeen tapahtunut lukuisia eri puolilla maailmaa. Koskaan ei voi tietää, missä kohtaa elämänsä määränpään aivan yllättäen. Elämisestä on tullut entistä epävarmempaa ja hauraampaa. Tulevaisuus kysymyksineen askarruttaa.
Väkivallalle, vihalle ja terrorismille emme saa antaa valtaa emmekä periksi. Jumala on kutsunut meidät sovinnon ja rauhan edistäjiksi. Se tehtävä lähtee aina hyvin läheltä, meistä jokaisesta, meidän jokaisen sydämestä, meidän kotioviltamme lähtiessämme kotikadulle tai maailman ääriin.
Jeesuksen Vuorisaarnan yksi onnellisuusjulistus kuuluu rauhantekijöille: "Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen." Tuo Jeesuksen julistus on myös tehtävänkuvaus, joka kuuluu meille jokaiselle. Se ei ole siis vain niiden ohjenuora, jotka neuvottelevat erilaisilla foorumeilla rauhanehdoista ihmisten, kansojen ja valtioiden välillä.
Usein ajattelemme omaa rooliamme maailman miljardien ihmisten meressä mitättömäksi, mutta jos käännämmekin sen toisinpäin, niin pienistä teoista kasvaa yhteyden ja rakkauden virta. Jumala on toivon lähde ja tukemme taistelussa kaikkea pahan valtaa vastaan. Yksin olemme heikkoja, mutta hän vahvistaa ja antaa meille voimia olla edistämässä yhtenäistä maailmaa. Rukous maailmanrauhan puolesta on tässä epäsopua tulvillaan olevassa maailmassa entistä tärkeämpi. Siksi kirkoissa rukoillaan yhteisessä jumalanpalveluksessa kansojen johtajille viisautta etsiä sellaisia ratkaisuja, jotka takaisivat tasa-arvon, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kaikille ihmisille. Jumala antaa aina meille tulevaisuuden toivon.

Me rukoilemme:
Kaikkivaltias Jumala, luomakunnan Kaitsija! Sinä näet millaisessa tilassa maailma on tällä hetkellä. Sinä tiedät sen epävarmuuden, joka vaivaa ihmisiä. Maailmamme janoaa rauhaa ja levollisuutta. Sinä näet, kuinka terroriteot, kriisit ja sodat riepottelevat ihmisten elämää ja syöksevät turvattomuuden kuiluun. Sinä kuulet luomakunnan syvän huokauksen ja kärsivien kuiskaukset. Auta meitä, rohkaise meitä ja luo meissä voimavaroja tukemaan hyvyyden voimia kaikin keinoin. Taivuta kansat sovintoon ja luopumaan itsekkyydestä. Kiitos, että Pojassasi, Rauhanruhtinaassa ilmaiset tahtosi meitä kohtaan. Jätämme itsemme, elämämme ja koko maailman sinun kaikkivaltiutesi varaan. Amen.


Virsi 601 alkaa sanoin: "Maailmaa, Herra, armahda", Radion kamarikuoro, Timo Nuoranne (joht.), Harri Viitanen (urut). 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Reformaatio eli uskonpuhdistus

Yhdeksän virttä muutoksesta: Skandaali: "Oi taivaallinen isämme" -virttä ei veisattu voimallisesti vielä 500 vuotta sitten!
Tänä vuonna vietetään reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Reformaation myötä Ruotsista, johon myös Suomi kuului, tuli luterilainen. Reformaatiota pidetään myös suomen kirjakielen sekä kansankielisen virsilaulun syntyhetkenä.
Ainomaija Pennasen toimittama 9-osainen sarja kertoo reformaatioajan elämästä ja tapahtumista virsien kautta. Sarjan osat rakentuvat kukin aina yhden, kaikissa virallisissa virsikirjoissamme mukana olleen virren ympärille.
Sarjan ensimmäisessä osassa pohditaan, tuliko suomenkielisestä virsilaulusta välittömästi luterilaisen jumalanpalveluksen sydän. Käsittelyssä on nykyisen virsikirjan virsi numero 208 "Oi taivaallinen Isämme" ja haastateltavana vanhan liturgisen musiikin tutkija Jorma Hannikainen Sibelius-Akatemiasta.
Ohjelman äänisuunnittelusta vastaa Teuvo Lehtinen.
Lukijana on Ola Tuominen.
Virren 208 esittää Radion kamarikuoro johtajanaan Timo Nuoranne. Urkurina on Harri Viitanen.

Ohjelmassa kuullaan otteita seuraavista teoksista:
Anon.: Ecce magnus presbiter - Iloitse Suomen kansa. - Vokaaliyhtyeet Cetus noster ja Köyhät ritarit.
Anon.: Pater noster. - The King's Singers.
Praetorius: Pater noster. - The Cardinall's Musick, joht. Andrew Carwood.
Sweelinck: Onse Vader in hemelrijck. - Christopher Herrick, urut.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Koulu maailman muutoksessa

Kuusi kuvaa: Saku Tuominen haluaa pelastaa koulun

TV-tuottajana merkittävän uran tehnyt Saku Tuominen tunnustaa, että ei oikeastaan enää edes katso tv:tä Hänen Saku on suoraselkäinen idealisti ja siksi hän kiinnostui koulusta. - Jos maailmaa haluaa parantaa, kiinnostavampaa aluetta ei ole aloittaa kuin koulu, hän perustelee.
Suomen juhlavuodelle hän on käynnistänyt HundrED-projektihn, jossa etsitään kaikkialta maailmasta hyviä kouluun liittyviä innovaatioita ja paketoidaan niistä tietoa muiden käyttöön. Tavoitteet ovat korkealla ja kaukana, mutta voittoa ei tavoitella.  - Meidän tavoite on se, että  HundrED on vuonna 2020 maailman johtava opetusinnovaatioiden asiantuntija.
Koulu on Saku Tuomisen mielestä liikaa jäänyt liukuhihnateollisuuden aikaan, jossa samaan aikaan opetetaan saman ikäisille lapsille samoja asioita ja yksi puhuu, muut ovat hiljaa. – Näinhän sen ei tarvitse olla. Koulu voidaan rakentaa ihan eri tavalla, Saku uskoo. Koulun haaste on se, että maailma muttuu nopeasti ja koulun pitäisi muuttua samaan tahtiin.
TV-tuottajana hän ja alusta asti työtoverina ollut Juha Tynkkynen loivat tuotantoyhtiö Broadcastersin ja sen tärkeimmän ohjelman, Hyvät, pahat ja rumat. Niitä aikoja Saku muistelee lämmöllä. – Se oli hienoa aikaa. Kun tuli torstai-ilta, oli sellainen olo, että koko Suomi katsoo meitä. Jäi valtava kiitollisuus, että on saanut olla tekemässä jotain näin hienoa. Samalla siitä jäi kunnioitus ja toleranssi tähteyttä kohtaan. – Jos on sellainen harmaa ihmistyyppi, jossa ei ole ongelmaa, se on se, jota Suomi rakastaa, hän kiteyttää.
Saku Tuominen on halunnut rytmittää elämänsä niin, että joka kesä hän viettää yli kaksi kuukautta ulkomailla, Italiassa. Sinne hän varaa mukaan tukun vaativia kirjoja ja se on aika ja paikka, jossa pohditaan elämän suuria asioita.
Hän on kirjoittanut myös 10 kirjaa ja tahti on ollut kirja per kesä. – Voin vastata puheluihin ja olla Skypessä, mutta siitä olen tarkka, että en välillä tule Suomeen.
Kokkaaminen on Sakulle tärkeää. Se on eräänlaista meditaatiota. – Moni sanoo, ettei ole aikaa kokata kun on kiireitä, niin minulla se on niinpäin, että kun on kiireitä, sitä tärkeämpää on kokata. Olen tehnyt sitä käytännössä joka ilta kymmenen vuoden ajan, hän painottaa.
Italialaisesta ruoasta Saku Tuominen on kirjoittanut kirjojakin, mutta kiinnostusta on moneen muuhunkin ruokakulttuuriin, juuri nyt japanilaiseen. Eniten hän arvostaa sitä, että ruokaan, sen laittamiseen ja tarjoamiseen liittyy intohimoa. –  Mä haluan nähdä vaivaa, että ostan mahdollisimman hyvää tummaa suklaata, ja syödä sitä vähemmän, haluan ostaa mahdollisimman hyvää pienpanimo-olutta ja juoda sitä vähemmän, ostaa hyvää täysrasvaista juustoa ja syödä sitä vähän.
Suuri rakkaus Saku Tuomiselle on myös jääkiekko. Sitä hän on pelannut nuoruudessaan ihan huipputasollakin Kiekko-Espoon A-nuorten kapteenina. Harrastus jatkuu aktiivisena Pietarinkadun Oilersissa. – Mä tykkään pelaamisesta, mutta ihan yhtä paljon mä tykkään siitä kulttuurista ja siitä mitä pukukopissa tapahtuu. Se on hauskaa se pukukopin tasa-arvo ja armottomuus. Jos siellä joku kuvittelee itsestään liikoja, niin varmuudella tulee kyytiä kaikille, riippumatta siitä kuka olet, hän naurahtaa. Sinne ei myöskään kuulu kaikesta valittaminen, jota Saku vihaa.
Tulevaisuutta hän ei halua ennakoida, eikä odota elämältä mitään erityistä. Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävääkin, mutta oleellista on se, miten siihen suhtautuut. Kaikesta voi oppia jotain uutta ja löytää positiivista, hän perustelee elämänasennettaan.
Ohjelman Saku Tuomisesta ja hänen elämänsä kuvista on toimittanut Ari Meriläinen.
 

perjantai 8. syyskuuta 2017

Täydellisyyden tavoittelua




Aamuhartaus


Täydelliseksi tulemisesta

Kun kuuntelee Jeesuksen puheita, tulee siihen tulokseen, ettei se Jeesus mikään lullukka ollutkaan.  Niin kuin nyt tässä Matteuksen evankeliumin vuorisaarnan kohdassakin, joka on ensi pyhän evankeliumi-teksti. Siinä on ensin opetettu vihasta ja riidasta, aviorikoksesta ja vannomisesta ja sitten Jeesus opettaa, mitenkä tässä maailmassa meidän ihmisten pitäisi keskenämme elellä:
”Teille on opetettu: ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.” Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Kyllä on taas helpommin sanottu kuin tehty tämäkin ohje. Kyllä sitä vielä voi tervehtiä ketä hyvänsä vaikka hammasta purren. Mutta kun pitäisi rakastaa vihamiestä ja vielä rukoillakin hänen puolestaan ja kaiken huipuksi olla täydellinen kuin taivaan Isä. Tässä vaiheessa viimeistään tekee mieli nostaa kädet ja antautua. Ei minusta ole siihen.
Pitääkö siis luovuttaa jo heti kättelyssä? Tekikö Jeesus nyt sellaisen esteen, että senpä yli ei kömmitäkään? Ainakin Jeesuksen oppilaille ja seuraajille tämä oli uusi näkökulma siihen, miten toisiin ihmisiin, niihin lähimmäisiin pitäisi suhtautua. Pitäisi rakastaa ja siunata kaikkia ja huomata nekin ihmiset, jotka eivät kuulu ystäväpiiriin. Vihollisrakkauden käsky oli uusi näkökulma elämään eri heimojen ja kansojen yhteisössä.
Vanhassa testamentissa ei missään varsinaisesti käsketä vihaamaan vihollista, mutta ei siellä erityisesti käsketä rakastamaankaan. Vihollisella käsitettiin useimmiten vieraat, jotka pyrkivät valtaamaan maat tai ryöstämään rikkaudet. Yksi tulkinta on sekin, että vihollisia ovat kaikki muut paitsi omat. Oli siis aika erikoista, että Jeesus käski rakastamaan heitä ja rukoilemaankin vielä heidän puolestaan. Perusteena oli se, että Jumalakaan ei erottele ihmisiä antaessaan uuden päivän nousta ja sateen siunauksen valua niin hyville kuin pahoillekin. Jumalan luomistyö ja siunaus ylettyvät siis kaikille heimoon tai rotuun tai asuinpaikkaan katsomatta. Jumalan rakkaus on täydellistä ja erottelematonta. Se ei koske yksin israelilaisia, vaan kaikkia maailman ihmisiä. Ja siitä seuraa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä ja se vihollisrakkaus ylittää kaikki etniset ja eettiset erottelut. Saattoi olla kova pala nieltäväksi opetuslapsillekin tämä opetus. Ja taitaa yhä olla.
Kun eikös se niin ole, että kyllä niitä ihmisiä on helppo rakastaa ja siunata, jotka rakastavat ja siunaavat takaisin? Mutta vihamiehelle on vaikea rakkautta heruttaa. Tai aivan tuntemattomalle, josta ei oikein tiedä, mikä se on? Onko se edes lähimmäinen? Ja ystävälle on mukava olla ystävällinen, mutta entäs vieraalle tai oudolle? Se, mitä en tunne, pelottaa ja siksi suhtaudun epäluuloisesti ja ehkä vihamielisestikin. Se on kai aika inhimillistä, mutta Jeesuksen opetuksen mukaan se ei ole ihan sitä, mitä hänen seuraajaltaan odotetaan. Olisi uskallettava tervehtiä ja tutustua ja rakastettava myös vierasta samalla tavalla kuin tuttuakin.
Tämä Jeesus on siitä kiusallinen, että hän yhtenään haastaa meitä toimimaan ihan toisella tavalla kuin on totuttu ja vielä tutkimaan omaa itseä. On hankalaa kysyä itseltään yhtenään, että mitenkä noin niin kuin omasta mielestä meni. Kun useimmiten joutuu toteamaan, että ei ihan ollut huippukunto nyt kohdallaan. Niin kuin tässä rakastamisessakin. Mutta sittenkin olisi vain uskallettava ottaa uusiksi ja lähteä Jeesuksen matkaan yhä uudelleen koettamaan, josko oppisi vähitellen. Rakastamaan ja siunaamaan ja palvelemaan niitäkin, jotka eivät ole ylimpiä ystäviä tai joita ei kerta kaikkiaan edes tunne.
Ja sitten tulee vielä tämä käsky: Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Kukahan siihen pystyy? Pistikö Jeesus taas riman niin korkealle, ettei siitä pääse kukaan yli? Vai olisiko niin, että täydellisyyden ajatus on ikään kuin kätketty tähän kaiken kattavan lähimmäisyyden ja vihollisrakkauden ajatukseen? Jumalan täydelliseen viisauteen, rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja armoon, kaiken kaikkiaan hänen salaisuutensa tuntemiseen yksikään ihminen ei kykene. Mutta sitä ihmisiä erottelematonta rakkautta kohti voi kulkea. Se reissu alkaa joka aamu uudelleen ja tilaisuuksia kyllä on harjoitella. Heitä on lähipiirissä, heitä kävelee vastaan, heitä on apua huutamassa pitkin maailmaa ja saattaapa joku muistuttaa itsestään sieltä hampaankolostakin. Tilaisuuksia ja oppimateriaalia ei puutu.
Jeesus Kristus, Vapahtaja. Sinä annat välillä niin vaikeita läksyjä, että ensi alkuun tuntee niiden alle nääntyvänsä. En täytä mittoja, en pysty siihen, mitä pyydät. Mutta anna sinä minulle voimaa, kun en itse jaksa enkä pysty. Nosta taas jaloilleen seuraamaan jälkiäsi, kun olen kompastunut.  Anna rohkeutta siellä, minne minut vietkin. Auta rakastamaan ja palvelemaan heitä, joiden luokse minut kuljetat. Siunaa tämäkin päivä. Amen


Virsi 509: 1, 2, 4. Virsi alkaa sanoin: "Herra, elämääni valvo", Oulaisten nuorisokuoro, Tapani Tirilä Tapani (joht.), Veli Ainali (urut). 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kirjakerho


Aino Kiven romaani Maailman kaunein tyttö syntyi kirjailijan kateudesta perheellisiä kohtaan. Jenni Linturi puolestaan on kiinnostuneempi Jälleenrakennuksensa henkilöistä kuin teemoista tai aiheista. Miksi kummatkin ovat kirjoittaneet hoitoon päätyvistä ja muutenkin vaikeista sisaruksista? Entä missä ovat kirjallisuuden moraaliset rajat? Kirjailijat Jani Tanskasen vieraina.

torstai 31. elokuuta 2017

Viestin tuojat


Hartauden musiikkin taize-laulu "Me yössä kuljemme, yössä", söv. Jacques Berthier, Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, joht Juha Vintturi.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Heli Laaksosen musiikkivalinnat

 

Rauman Lapissa asuva kirjailija Heli Laaksonen on suomen kielen ja murteiden rakastaja, mutta hän herkistyy myös eteläisten naapureidemme Viron ja Latvian kielistä, jotka kauniiseen musiikkiin yhdistettynä ovat tuoneet hienoja elämyksiä. Laulun teksti merkitsee kappaleessa eniten, ja laulajan on todellakin löydettävä ja tarkoitettava tekstin sanomaa.
Oman kotikylänsä Kodiksamin kulttuuritarjonta lepää paljolti Laaksosen ja muiden asukkaiden käsissä, mutta kekseliäisyyttä ja tekemistä löytyy senkin edestä. Ja tarvittaessa hiljaisuutta.
Eniten Laaksosta puhuttelee konstailematon kansanmusiikki, ja siitä lajista hän kelpuuttaa myös pari instrumentaalikappaletta listalleen. Jotkut hänen runoistaan ovat päätyneet klassisen musiikin ainesosiksi, ja prosessia säveltäjä Mikko Heiniön työn edetesssä oli mielenkiintoista seurata. Ja ohjelman lopuksi kuullaan se vuoden tärkein perinnelaulu, jota ilman ei voi juhla alkaa.
Toimittajana Anu Jaantila.
---
Heli Laaksosen musiikkivallinnat:
Arttu Kunnasto: Vaalimaan rekkajono
Kansanmusiikkiyhtye Rymäkkä
Lauri Tähkä, teksti kansanruno: Eerinjärven rannalla
Lauri Tähkä, laulu ja kitara, ja Elonkerjuu-orkesteri
Timo Alakotila: Sininen valssi
Järvelän Pikkupelimannit
Kansanlaulu, sov. Trad.Attack!: Oleks minu olemine
Emilia Naarits ja Trad.Attack!
Eriks Esenvalds, san. Anita Kärklina: Dveseles dziesma (Sielun laulu)
Latvian laulujuhlien suurkuoro
Mikko Heiniö, sanat Heli Laaksonen: "Stari" laulusarjasta Pikavuaro Turkku
Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuoro, joht. Tapani Saarinen
Michael Poulsen: Lola Montez
Volbeat-yhtye
Leena Tirronen ja Lasse Piirainen: Blackbird
Norma John -yhtye
Adolphe Adam: Cantique de Noel (Helga natt; Oi, jouluyö)
Jussi Björling, tenori, ja Tukholman kuninkaallisen oopperan orkesteri, joht. Nils Grevillius

torstai 24. elokuuta 2017

Maisema


Hartauden musiikkina taize-laulu "Kuuntelemaan jää", säv. Jacques Berthier, es. Tuohus-kuoro ja soitunyhtye, joht. Juha Vintturi, laulusolistit Enna Henriksson ja Juha Vintturi 

Aamuhartaus

Tuulen viemä polku

Minua ovat aina kiehtoneet maisemat. Se, mitä näkyy ikkunasta, tai se, minkä läpi juna kuljettaa. Olen tunnistanut itsessäni korkean paikan pelon lisäksi korkean paikan tarpeen,  halun nousta ylemmäs ja katsoa kokonaisuutta kauempaa.
Mutta reitit. Mikä on kiihdyttävämpi kuin reitti? Maisemassa se halkoo varvikkoa ja työntyy tuon tuosta tiheikköön, tulee ulos yllättävästä kohdasta, kiertää esteen ja hakeutuu näköalapaikalle missä voi.
En ihmettele pyhiinvaeltajaa, joka haluaa kulkea muiden polkeman polun myös itse. Mikä onnellinen hengästyminen tavallisen eteläranskalaisen retkeilyreitin varrella, kun punavalkoisen reittimerkin kylkeen on naulattu simpukan kuva. Tästä siis menivät ne menneiden sukupolvien sisukkaat, jotka taivalsivat pyhästä kaupungista toiseen, Roomasta Santiago de Compostelaan ja Santiago de Compostelasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Muistan hetken, jona ymmärsin, miten vaikeaa on rakentaa hyvä ja kestävä tie. Kaatosateessa katselin, miten kauniisti vesi valui asvalttia pitkin, ja tajusin insinöörin suunnitelleen tielle juuri oikean kallistuksen. Tie oli niin tuore, että saatoin erottaa sen reunoilta huolella valmistetun pohjan erilaiset kerrostumat. Joku oli tiennyt, millainen aines mihinkin sopii ja miten syvään tielinja on kaivettava, jotta se kestää.
Polku syntyy toisin, mutta senkin peruste on sama. Ensimmäinen kulkija on määrittänyt reitin. Hän on arvioinut kivien ja juurakon asettumisen maisemaan ja työntynyt läpi kohdasta, jossa oksat ovat vähiten lyöneet kasvoihin ja jossa lahkeet ovat pysyneet kuivimpina.
Toisin kuin rakennettu tie polku syntyy vain sinne, missä kuljetaan monta kertaa. Toistojen määrä ja tiheys ovat polun ainoat laskelmat.
Mieti kanssani sitä. Toistojen määrä ja tiheys tekevät polun ja jättävät jäljen.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, minun on ensimmäiseksi tarkistettava, onko hän todella se jumalallisiksi mainituin insinöörilaskelmin rakennettu reitti, jolta hän äkkiseltään kirkon Herrana näyttää. Hänen ajatuksistaan on tehty pikisoraa, tasaista laatua, ja se on jyrätty tarkoin rajatuksi valtaväyläksi, jonka viereen kasattujen turvavallien yli en näe maisemaa. Väylä on piirretty yksityiskohtaiseen karttaan, ja puuskuttamaan panevat rinteet, ne korkealta katsomisen paikat, on räjäytetty sen tieltä.
Haluaisiko se, joka ilmoittaa olevansa tie, alistua jyrän alle? Eikö hänen ennemmin kannattaisi houkutella astujaa ja ryhtyä kannakseksi hetteikköön tai tarjoutua varjopuolen vähäoksaisemmaksi väliksi. Mitä useampi sukupolvi häntä pitkin kulkee, sitä voimakkaampi on kulkijoiden askelista maastoon jääneen jäljen saarna.
Kun Jeesus sanoo olevansa tie, hän ei käske kulkea sormensa osoittamaan suuntaan vaan itseään pitkin. Sen intiimimpää kulkureittiä en tiedä. Se haastaa kaikki maailman pyhiinvaellukset, oman tiensä kulkijat ja elämäntien metaforat. Jos tältä tieltä hänen kylkeään kulkiessani putoan, putoan hänen kuolemattomuuden lääkettä pulppuavaan haavaansa.
Kristillisen kertomusperinteemme tärkein on kuitenkin kertomus tiestä, jota ei ole. Neljäkymmentä vuotta tarpoo napisijakansa autiomaassa löytämättä perille. Sille on luvattu maitoa ja hunajaa, mutta tuuli heittää hiekkaa silmiin eikä viheriäistä laidunta näy. Oppaaksi lupautuneet osuvat kerran toisensa jälkeen harhaan. Lainkirjain ei näytä heille tietä, vaikka he ovat kuinka rakentaneet sille kultaisen arkun.
Miten lie käynytkin, mutta olen yksi heistä, tarpojista. Kun olen umpikujassa ja vesi saartaa minut Kaislameren pauhulla ja Farao vaunuineen ja sotilaineen polttelee selkäpuolellani, tieni on Mooseksen tie, sokea, naurettava, lapsellinen luottamus autiomaan helteessä. Juuri tuo naurettava ja lapsellinen luottamus ojentaa versovan sauvansa ja koskettaa vettä.
Pysähdy kanssani juuri tähän kohtaan. Siihen, missä seisot tyrskyävän meren rannassa ja kuulet takaa-ajajien korskuvat hevoset yhä lähempänä, kaiken sen katastrofaalisen kalinan, joka kertoo, missä epäonnistuit, missä et riittänyt, missä teit kohtuuttomasti väärin, satutit toista ja yhä edelleen satutat. Ja juuri silloin jokin käsittämätön, naurettava, lapsellinen päähänpistoj saa sinut ojentamaan sauvasi ja koskettamaan vettä.
Rantaan ei ilmesty laivaa, jolla ylittää meri. Sauva ei muutu sillaksi tyrskyjen yli. Päinvastoin. Luottamus avaa umpikujastani tien suoraan keskelle sitä, mikä minua uhkaa.
Ajattele veden vyöryvää voimaa. Tunne pinnan alla käyty taistelu hapesta, joka on norunut keuhkojesi rakkuloista ja olet tuskaisesti ilman. Yritä taistella vääjäämätöntä virtausta vastaan, märät hiukset pitkin kasvoja kuin levien eksyttävä verkko, kuoleman kahleessa, jossa juuri olet vetämäisilläsi kaikkea ympärillä vellovaa sisään.
Ja juuri silloin vedet väistyvät ja seisot kuivalla maalla. Tie aukeaa sinulle hukuttavan meren pohjaan. Päivä paistaa syvimmän ja pimeimmän pohjasi kiviin, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet valoa.
Niin sietämättömän odottamaton ja kohta jo tuulen pois pyyhkäisemä on ihmisen, tienkulkijan, tie.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Toivoa sanattomuuteen

Kun ystävää
on kohdannut koettelemus,
tuntuu, kuin meistä tulisi mykkiä.
Ei löydy
sellaista sanakirjaa,
josta voisi etsiä ne sanat,
joita haluaisi sanoa
lohdutukseksi ja rohkaisuksi,
mutta ei osaa.
Ei ole muuta toivoa,
kuin se, että ystävien sydämet
sanoittakin toisiaan
ymmärtävävät.
Marleena Ansion postikortista

 
(JENNI GÄSTGIVAR) 
Kynttilä- ja kukkameri valtasi Turun torin - pelko väritti tunnelmaa  
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708192200337752_u0.shtml

Voisiko oppia elämään pienenä merkkinä suuresta ilosta




Aamuhartaus


Voisiko oppia elämään pienenä  merkkinä suuresta ilosta

Taizen rukouslaulu vie   Hiljaisuuden yhteisöön Kaarinan Morbackaan.   Ollaan jossain 90-luvun alkupuolella.  Kuulen  Anna -Maija Raittilan tutun tervetulotoivotuksen: voi  IHANAA . Näen  halaukseen ojennetut käsivarret  ja hymyn.
Kirkon vanhassa toimitalossakin usein vuosien aikana tapasimme ja halasimme. Hän oli mukana virsikirjan uudistustyössä, minä  Kirkon tiedotuskeskuksessa toimittajana ja sitten toimituspäällikkönä. Joskus häntä, haastattelinkin  mutta hyvä oli aina tavata.
Lähemmin Anna-Maijaan tutustuin Morbackassa .   Siellä Hiljaisuuden keskuksessa käydessäni tapaan kotonaan  tämän hämmästyttävän monipuolisen runoilijan kirjailijan tärkeän kirkollisen vaikuttajan.
Hänessä kohtaan tämän yhteisön sydämen. Hän on vaatimattoman  lämpöä ja rakkautta, täydellistä  hyväksymistä säteilevä ihminen. Hänellä rakkaus kohdistuu ilman rajoja kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan;  metsään veteen,  puutarhaan  kukkiin  lintuihin ja muihinkin eläimiin. Anna -Maija tuntuu kokevan kaikessa Jumalan henkäyksen. Hän ihailee kukkaan puhkeavaa varjoliljaa, ruusua, pionia.  Niissä  hän näkee Herran  palvelijat. Nämä palvelijat osaavat ottaa suoraan vastaan auringon valoa.
Anna Maija  oppii myös eläimiltä. Yhdessä viimeisistä radiohartauksistaan hän miettii miten vaikea  on antaa itselleen lupaa olla väsynyt. Siinä hän miettii kissan opetusta: miten se pyörähtelee selälleen ja vatsalleen, oikoo jalkojaan , venyttelee ja  - yhtäkkiä nukahtaa.
Lupaa levätä opetti Anna-Maijalle  Hilpukka-kissa.  Tämän kissan Hilpukan  merkityksen Anna-Maijalle ymmärsin, kun näin kissan  valokuvan myöhemmin muutaman muun tärkeän valokuvan joukossa. Se oli Anna-Maijan vuoteen vieressä seinällä hoitopaikassa,  jonne Anna -Maija oli muuttanut Morbackasta.
Anna-Maijan ikävää ymmärsin  kun tätä Hilpukkaa miettiessäni muistin oman ison  ikäväni ja kipuni kun minun lapsena piti luopua  rakkaasta  suomen pystykorva Penistä. Isä oli kuollut  Oli muutettava maaseudulta kaupunkiin.
Anna -Maija katselee ympärillään koko luomakuntaa. Hän löytää tärkeitä asioita. Runoissaan hän nostaa ihaillen esille vaikkapa halveksitun seljan ja  hyljeksityt pienet pensaat.
Metsässä maassa alhaalla  melkein piilossa hänen katseensa huomaa myös
pienen. Hän ihailee  syksyn  pikarijäkälää ja pienen pientä vesihelmeä pikarijäkälän maljassa. Anna-Maija puhuu monella tavalla vähäisen ja  pienen puolesta.
 ”Se että elämässä ei näy merkkiä hyvästä, eikö se ole meille kutsu tänään taivaasta”, kysyi Anna-Maija eräässä radiohartaudessaan: Hän kuulee kutsun, että lähtisimme   ”elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta,  vaikka vähäisinäkin  lämmön hitusina ”.
Mitä hän sanoi,  sen haluan muistaa:
- ” että lähtisimme  elämään pieninä elämän merkkeinä, ennakkomerkkeinä suuresta ilosta, vaikka vähäisinäkin  lämmön hitusina ”.


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
toimittaja Viena-Inkeri Lounela, Asikkala
Hartauden musiikkina taize-laulut "Pois jääkön huoli", sekä "Jeesus Kristus on juhlariemu"
säv. Jacques Berthier, sov. san. Ateliers et
presses de Taize, es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, joht. Juha Vintturi 

perjantai 18. elokuuta 2017

Ennakkotiedoista poiketen


Pastori Nanna Helaakoski, Helsinki.
Virsi 547: 1-2. Virsi alkaa sanoin: "Joka aamu on armo uus", Raimo Laukka (baritoni), Pertti Eerola (urut).
(Arkistohartaus)

torstai 17. elokuuta 2017

Toivepuhuja Hilkka Olkinuora


Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
pastori Hilkka Olkinuora, Uusimaa
Hartauden musiikki: "Pastoraali", säv. A. Corelli, es. Nokkahuiluyhtye Scaramella

Arkistohartaus vuodelta 1994


Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Kirjailija Anna-Maija Raittila, Kaarina (1961-2012). Arkistohartaus vuodelta 1994. Hartauden musiikkina taize-laulu "Vain Jumalassa rauhan"

Arkistohartaus vuodelta1991


Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
Teologian tohtori Martti Lindqvist (1945-2004), arkistohartaus vuodelta 1991.
Hartauden musiikki: "Silver moon", es. Kitaro, TV-sarjasta Silkkitie (Silk Road)

Radiohartaus 85 v


Radiohartaudet täyttävät 85 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tällä viikolla aamuhartauksissa kuullaan kuuntelijoiden toivehartauksia arkistosta sekä toivepuhujia.
arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku
Virsi 532:1. Virsi alkaa sanoin: "Taas siunattu päivä nyt luo valoaan", Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut). 


Aamuhartaus

Herra siunaa sinua

Tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa, messussa, ei yleensä tapahdu mitään yllättävää – ellei nyt käy esimerkiksi niin, että joku pyörtyy penkissä tai vaikkapa pappi alttarilla, mikä tietysti merkitsee aikamoista poikkeamista jumalanpalveluksen kaavasta. Yleensähän liturgia kulkee tuttua turvallista rataansa, useimmat virret ovat ennestään tuttuja kuten myös useimmat aiheet rukouksissa, ehkä saarnassakin.
Viime talvena sain kuitenkin kokea yllätyksen eräässä ihan tavallisessa päiväjumalanpalveluksessa. Palvelus oli edennyt samaa tuttua rataa kuin ennenkin. Mutta sitten, juuri ennen kuin palvelus oli päättymässä, tapahtui jotain ennen kokematonta. Ulkonaisesti tämä tapahtuma oli hyvin pieni ja melkein huomaamaton poikkeama tavallisesta järjestyksestä, mutta ainakin minulle siitä tuli unohtumaton elämys. Tämä yllätys muodostui minulle todelliseksi hengelliseksi elämykseksi ja kokemukseksi. Uskallan jopa sanoa, että tästä pienestä poikkeamasta palveluksen kaavasta muodostui minulle merkillinen kokemus Jumalan ihmeellisestä kosketuksesta. Tämä kosketus tuntui vielä kun menin ulos kirkosta ja arvokkaana muistona se on jälkeenpäin usein täyttänyt minut erityisellä lämmöllä.
Mikä siinä oikein tapahtui? Messussa olimme tulleet siihen kohtaan, jossa pappi lausuu Herran siunauksen. Edellytin tietysti, että pappi aloittaa niin kuin aina on aloitettu: ”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä…” Mutta ei, ei hän näin aloittanutkaan, vaan hän sanoi: ”Herra SIUNAA teitä ja VARJELEE teitä.” Ja hän jatkoi samaan suuntaan, niin että koko siunaus yhtäkkiä tuntui aivan kuin uudelta siunaukselta – siunaukselta, jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. Pappi siis jatkoi: ”Herra KIRKASTAA teille kasvonsa ja ON teille armollinen. Herra KÄÄNTÄÄ kasvonsa teidän puoleenne ja ANTAA teille rauhan…”
Siis, ei mikään hurskas toivomus: Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen, vaan suora toteamus: Herra kirkastaa NYT teille kasvonsa ja on teille armollinen. Ei mikään varovainen anomus: Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan, vaan rohkea vakuutus: Herra kääntää NYT kasvonsa teidän puoleenne ja antaa teille rauhan.
Mikä tässä oli se joka teki minuun niin yllättävän syvän vaikutuksen? Luulen, että se oli Jumalan läsnäolon väkevä kokemus, Jumalan todellisen kosketuksen kokemus. Miten niin kävi? Mikä voisi olla selitys? En tiedä. Mutta on kai niin, että siunauksen tavallinen sanamuoto ”Herra siunatkoon ja varjelkoon” siirtää ainakin mielessämme Jumalan siunaamisen ja varjelemisen epävarmaan tulevaisuuteen. Joskus sitten kun tulen kirkosta kotiin Jumala toivottavasti siunaa.  Joskus sitten päivän aikana Jumala toivottavasti varjelee, muttei vielä täällä kirkossa. Vasta sitten. Näin saatamme usein ajatella, ehkä sitä selvästi tiedostamatta, ainakin minun kokemukseni perusteella.
 Mutta kun liturgi sanoo ”Herra siunaa teitä ja varjelee teitä”, saan suorastaan ravistavan muistutuksen siitä, että Jumala on läsnä pyhässä temppelissään. Tässä ja nyt, eikä vasta myöhemmin, Jumala levittää siunaavat kätensä ylleni. Tässä ja nyt Jumala sulkee minut varjelevaan ja suojaavaan syliinsä, eikä vasta mahdollisen hädän tai vaaran tullessa. Tässä ja nyt Jumala kirkastaa kasvonsa minulle ja on minulle armollinen, eikä vasta myöhemmin. Tässä ja nyt Jumala kääntää rakastavat kasvonsa minun puoleeni ja antaa minulle ihanan rauhansa. Kaikki nämä siunauksen fantastiset lahjat saan siis ottaa vastaan nyt heti ja kantaa niitä mukanani kun menen kirkosta ulos. Jotain tällaista minä olin siinä niin voimakkaasti  kokemassa.
Kun tulin kotiin minun piti tietysti tarkistaa minkälaiseen vallattomuuteen tuo pappi oli syyllistynyt äskeisessä palveluksessa kun hän oli tällä tavoin poikennut käsikirjasta. Oliko kyse vain jostakin äkillisestä, tosin aika fiksusta, päähänpistosta, vai löytyisikö jokin muu selitys, ehkä jokin selkeä ja hyväksyttävä perustelukin?
Ja löytyihän se. Herran siunauksen sanat on otettu suoraan Raamatusta, kohdasta jossa kerrotaan miten Mooseksen veli Aaron ja hänen poikansa saivat Jumalalta kehotuksen siunata Israelin kansaa juuri näillä tutuilla sanoilla: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua jne. Välittömästi tämän kehotuksen perässä on Raamatussa kohta, joka vasta nyt aukeni minulle kun tuo kirkossa kokemani yllätys oli avannut silmäni näkemään.  Siinä raamatunkohdassa Jumala nimittäin lupaa: ”Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” (4. Moos 6:22-26)
”Kun he näin siunaavat … minä annan.” Näin Jumala lupaa. Siis: Jo sillä hetkellä kun Aaron ja hänen poikansa lausuvat tuon siunauksen sanat, eikä vasta myöhemmin, Jumala antaa kaiken sen mikä siunauksessa mainitaan!
Näin ollen saan tänä aamuna, Jumalan sanan valtuuttamana, lausua Herran siunauksen uudella sanamuodolla, ja sinä saat luottavaisesti ja rohkeasti ottaa vastaan Jumalan siunauksen kaikki lahjat nyt heti päivän alkaessa:
Herra siunaa sinua ja varjelee sinua. Herra kirkastaa kasvonsa sinulle ja on sinulle armollinen. Herra kääntää kasvonsa sinun puoleesi ja antaa sinulle rauhan. Aamen

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Sateenkaariunet


Hartauden musiikki: "Sateenkaariunet", säv. san. Jaakko Löytty, sov. Pekka Nyman, es. Ilta Fuchs (laulu), Mikko Iivanainen (kitara), Hannu Rantanen (basso), Pekka Nyman (marimba, lyömasoittimet), Sami Koskela (rummut).

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Toivon tuoja


Puhelimen päässä on nyt Matti J. Kuronen, jota on kuultu pitkään myös Yle Radio 1:n aamuhartauksissa. Toivon tuojaksi Kurosen ilmoittivat hänen ystävänsä Lauri ja Eeva Sisko Vaalgamaa, jotka kirjoittivat näin:
“Matti Kuronen on eläkkeellä oleva lappeenrantalainen rovasti, perheneuvoja, joka omintakeisella rohkeudella, tyylillä, huumorilla, viisaudella, empaattisuudella on auttanut lähimmäisiään monenlaisissa asioissa. Syvällinen, ihmisiä kunnioittava, ortodoksipapin kaveri, rumpali, sana-akropaatti.”
Matti J. Kuronen on toiminut pappina, rovastina, seksuaaliterapeuttina, mielenterveysseuran puheenjohtajana, parisuhdeneuvojana, perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana sekä Tuonen tupa -kahvilassa, jossa käydään elävää keskustelua kuolemasta.
Kurosta haastattelee Heikki Puskala, jota mietitytti, mahtaako toivottomuus olla keskeisesti esillä moisissa tehtävissä toimiessa
.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Musiikkivieras 21.7.2017



Heikki Salon sanoittama laulu Voipallo, Fazer Finnlevy, 1992. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma. 

Näistä levyistä en luovu: Musiikkivieraana kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä

Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä ei edes omista CD-soitinta, mutta silti kotona on levysoitin aina pyörimässä. Vinyylilevyissä hän on pitkän linjan asiantuntija, ja nytkin on tilauksia vetämässä Lyypekin ja Lontoon levykaupoissa. Vinyylin uuden tulemisen myötä valikoima ei kotimaassa siltikään ole riittävä. Lempilevyjään hän ostaa heti useampia kappaleita, ne kun kuluvat jossain vaiheessa puhki kuitenkin.
Miina Äkkijyrkkä on kulttuurin suurkuluttaja, joka matkoillaankin etsiytyy välittömästi konserttiin, keikalle, kirkkoon tai jazzklubille. Elämykset ovat voimakkaita ja suosikit kestäviä, vaikka maku vaihteleekin elämäntilanteen mukaan. Mutta intohimo musiikkiin on syvä, eikä musiikin parantavasta ja eheyttävästä vaikutuksesta ole epäilystäkään. Siionin virsistä se alkoi, ja lapsuudenkodin musiikilliset eväät ovat kantaneet katedraalien holvistoissa soivaan Bachiin - ja kaikkeen siltä väliltä. Seuraava työmatka vasikka-aiheisia veistoksia tekemään suuntautuu Kuubaan, ja paikallisten hitsaajien ohella Äkkijyrkkä aikoo tutustua myös saaren värikkääseen musiikilliseen maailmaan.
Ohjelmassa kuultu musiikki:
Kansansävelmä, sanat Väinö Malmivaara: Kun synnyin armon aikahan (Siionin virsi 192)
Es. Herännäisylioppilaiden kuoro, joht. Markku Kilpiö
Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli op. 47, katkelma 2. osasta Adagio di molto
Es. Viktoria Mullova, viulu, ja Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Seiji Osawa
Pjotr Tshaikovski: Juhla-alkusoitto op. 49 "1812"
Es. Minneapolisin sinfoniaorkesteri, joht. Antal Dorati
Mark Knopfler: Love Over Gold
Es. Dire Straits
Jack Lawrence/Arthur Altman: All or Nothing at All
Es. Billie Holiday, laulu, sekä yhtyeessä Harry "Sweets" Edison, trumpetti, Ben Webster, tenorisaksofoni, Jimmy Rowles, piano, Barney Kessel, kitara, Red Mitchell, kontrabasso, ja Alvin Stoller, rummut.
Dietrich Buxtehude: Fuuga fis-molli BuxWV146
Es. Kari Vuola, Naantalin luostarikirkon urut
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467
Es. Maurizio Pollini, piano, ja Wienin filharmonikot, joht. Maurizio Pollini
Leonard Cohen: Famous Blue Raincoat
Es. Leonard Cohen, laulu ja kitara sekä yhtye
Mikael Nyberg, sanat Immi Hellén, sov. Esa Helasvuo: Paimenpoika
Es. Vesa-Matti Loiri ja yhtye
J.S. Bach, suom. Ilta Koskimies: Rakkahin Jeesus
Es. Petteri Salomaa, baritoni, ja Anssi Mattila, urut



Jarkko Martikaisen sanoittama laulu Toivon kappaleita, Levy-yhtiö 2009. Lukijana kuuluttaja Charlotta Hagfors. 
 

torstai 13. heinäkuuta 2017

Toivon heinäkuu


Toivon heinäkuun aamuhartaus.
toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Virsi 289:1, 2. Virsi alkaa sanoin: "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja". Psallamus-kuoro, ilmo riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut). 


Aamuhartaus

Selviytyjän kertomus

Rakkaat pyhäkoululaiset, hyvää huomenta! Tänään meillä on aiheena toivo. Kerron siitä kolme tarinaa. Harmi kyllä, ne eivät ole sankaritarinoita, joista tiedän teidän erityisesti pitävän. Näiden tarinoiden päähenkilöt ovat minun mielestäni kuitenkin vielä tärkeämpiä. He ovat selviytyjiä. Juuri sellaisia saa aikaan toivo.
Ensimmäinen selviytyjä on Ruut. Hän on rakastunut maahanmuuttajamieheen, joka on paennut kotimaansa huonoja oloja. Miehen koko perhe on tullut vieraaseen maahan paremman elämän toivossa. Mutta sitten Ruutin mies ja miehen veli ja isäkin kuolevat. Perheen naiset jäävät yksin. Leskinä heillä ei ole selviytymisen toivoa. Ruutin maahanmuuttaja-anoppi alkaa suunnitella paluuta kotimaahansa. Ruutille ja toiselle miniälleen hän yrittää vakuutella, ettei heidän kannata lähteä mukaan. Täällä heidän omassa maassaan heidän on helpompi löytää uusi mies tai saada turva lapsuutensa perheessä.
Toinen miniöistä päättääkin jäädä, mutta Ruut ei ota anopin lempeitä estelyitä kuuleviin korviinsa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään”, Ruut sanoo. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Niin tämä omalle tehtävälleen uskollinen nuori nainen tulee erinäisten tapahtumien kautta lopulta pelastaneeksi miehensä suvun perinnön ja maineen. Torjuttuna ja pelättynä vierasmaalaisena hänestä tulee anoppinsa kotimaassa kuninkaan ja lopulta koko maailman pelastajan esiäiti.
Toinen selviytyjä on Daavid, tämän Ruutin jälkeläinen, se kuningas. Kuumana kesäiltana hän kävelee unettomana kattoparvekkeellaan ja näkee samaisessa kesäillassa peseytymässä ihanan kaunottaren. Vaimoja ja naisia Daavidilla on jo muille jakaa ja sotavoittoja ja Jumalan siunauksiakin siinä määrin, että se kaikki on saanut hänet luulemaan itsestään liikoja. Hän nimittäin kutsuu kauniin kylpijättären vuoteeseensa ja hyväksikäyttää Batsebaa surutta, vaikka Batseba on Daavidin uskollisen sotapäällikön vaimo. Batseba tulee tuosta hyväksikäyttäjän himokkaasta yöstä raskaaksi. Peittääkseen jälkensä Daavid yrittää ensin saada Batseban miehen makaamaan vaimonsa kanssa kuin lapsi olisi hänen eikä Daavidin, mutta kun sekään ei auta, hän lähettää Batseban miehen eturintamaan, ja Uria kuolee. Batseban Daavid haetuttaa jatkoksi muiden vaimojensa ketjuun.
Tämäkö mies selviytyjä? ihmettelet sinä, rakas pyhäkoululainen. Anna kun kerron. Käy nimittäin niin, että Daavidin Jumala ei katso Daavidin tekoa hyvällä, vaan lähettää häntä moittimaan profeetta Natanin. Hän kertoo Daavidille tarinan köyhästä miehestä ja hänen silmäterästään, pikku karitsasta, jonka rikas mies laittaa ruuaksi, kun ei raaski teurastaa omaa lammastaan. Daavid närkästyy kovasti rikkaalle miehelle. ”Kuoleman oma tuollainen säälimätön olento”, hän sanoo. ”Sinä olet se mies”, sanoo Natan.
Silloin Daavid näkee, mitä on tehnyt. Hän joutuu tunnontuskaan ja katuu. Sekään ei riitä, vaan hänen maineikkaaseen täydellisyyteensä tulee paha särö. Vielä tänäkin aamuna hänen säälimättömästä petoksestaan kerrotaan. Kaiken lisäksi Batseban synnyttämä lapsi kuolee, vaikka Daavid kuinka rukoilee ja paastoaa. Daavidin nimiin kirjatuista psalmeista monet kertovat syvästä katumuksesta ja oman rajallisuuden tunnustamisesta. Ne ovat Daavidin selviytymisen ehdot.
Kolmannet selviytyjät ovat joutuneet myrskyn silmään. Yhdet porukassa ovat sitä mieltä, ettei hommaan olisi pitänyt ryhtyä lainkaan tai ainakin olisi pitänyt ennakoida katastrofin merkit. Toiset keskittyvät analysoimaan tapahtunutta. Kolmannet alkavat välittömästi toimia pelastaakseen sen mikä pelastettavissa on. He herättävät projektin johtajan. Projektin johtaja katselee myrskyä, joka on saanut muut suunniltaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyy. Kuka täällä nostatti tällaisen aallon? Mitä pelättävää teillä on? Minähän vastaan tästä projektista. Miksi ette luottaneet minuun?
Rakkaat pyhäkoululaiset, myös ne, jotka eivät luota, voivat selviytyä. Riittää, että joku toinen luottaa. Sellaista kutsutaan Kristuksen kirkoksi.
Voisin sanoa, että selviytymisen kannalta tärkeää on kukkia siinä, missä on, kuten Ruut, tai tunnustaa virheensä niin kuin Daavid. Voisin puhua toivosta, joka syntyy siitä, että tuntee itsensä merkitykselliseksi tai vapautuu vuosien syyllisyydestä tai vuosien kaunasta, tai toivosta, joka syntyy helpotuksesta, kun tajuan Jeesuksen nukkuvan päiväuniaan veneen kokassa myrskyni keskellä, ja olen hiessä kaikesta omasta huseeraamisestani.
Mutta en puhu nyt sellaisesta, koska toivo on paljon pienempi, paljon huomaamattomampi.
Muistatko Mooseksen Jordanin rannalla, viimeisen vuorensa rinteellä? Hän on kaikkien maailman ryhmämatkojen ensimmäinen matkanjohtaja ja hän on juuri tuonut kitisevän joukkonsa hiekkamyrskyisen autiomaan läpi. Hän näkee joen toisella puolella maan, jonka Jumala on luvannut tulvivan maitoa ja hunajaa. Ja hän tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään sinne.
Toivo ei vaadi, että luotan siihen. Se luottaa minuun. Vaikka en pääsisi perille, autiomaassa tarpomani askeleet on kirjoitettu muistiin.
Ja vaikka sitä ei ole kirjattu Mooseksen selviytymiskertomukseen, tuuli saattoi – näin haluan uskoa – tuuli saattoi tuoda hänen sieraimiinsa maidon ja hunajan tuoksun.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Tämän runon haluaisin kuulla

Tämän runon haluaisin kuulla: Tämän runon haluaisin kuulla. Kenelle sinä haluaisit omistaa runon?

Kenet haluaisit yllättää runolla? Toivo runoja rakkaallesi, naapurillesi, ystävällesi, opettajallesi, työkaverillesi, vanhemmillesi, kansanedustajille, vihamiehellesi tai vaikka metsän puille. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa toteutetaan kuuntelijoiden runolahjoja lauantaina 8.7. klo 19.03 alkaen.
Lähetykseen ei voi soittaa, siksi kaikki toiveet pyydetään ennakkoon sähköpostilla toive.runot@yle.fi tai kirjepostina osoitteeseen PL 79, 00024 Yle. Liittäkää mukaan toivojan nimi ja puhelinnumero.
Kuulijoiden toiverunoja tulkitsevat Erja Manto, Ella Pyhältö ja Tuukka Vasama. Kajaanin Runoviikolta lähetettävän ohjelman toimittaa Minna Joenniemi. Ohjelmassa ovat mukana myös Tanssiva karhu ja Kääntäjäkarhu -voittajat.
 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Yön synkkyys ei ole yötä


Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.). 


Aamuhartaus

Kareemin kuolema

Kesäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä kuoli lahtelaisessa sairaalassa Kareem, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kerrottiin saaneen hoitoa vakavaan sairauteensa liian myöhään. Mistä lopulta oli kyse, en tiedä, mutta rauha Kareemille ja rauha hänen irakilaiselle äidilleen, joka netin kautta seurasi poikansa kuolemaa ja saattoi häntä rukouksin viimeiseen asti.
Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?  
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.

Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!

Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.