perjantai 21. heinäkuuta 2017

Musiikkivieras 21.7.2017



Heikki Salon sanoittama laulu Voipallo, Fazer Finnlevy, 1992. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma. 

Näistä levyistä en luovu: Musiikkivieraana kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä

Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä ei edes omista CD-soitinta, mutta silti kotona on levysoitin aina pyörimässä. Vinyylilevyissä hän on pitkän linjan asiantuntija, ja nytkin on tilauksia vetämässä Lyypekin ja Lontoon levykaupoissa. Vinyylin uuden tulemisen myötä valikoima ei kotimaassa siltikään ole riittävä. Lempilevyjään hän ostaa heti useampia kappaleita, ne kun kuluvat jossain vaiheessa puhki kuitenkin.
Miina Äkkijyrkkä on kulttuurin suurkuluttaja, joka matkoillaankin etsiytyy välittömästi konserttiin, keikalle, kirkkoon tai jazzklubille. Elämykset ovat voimakkaita ja suosikit kestäviä, vaikka maku vaihteleekin elämäntilanteen mukaan. Mutta intohimo musiikkiin on syvä, eikä musiikin parantavasta ja eheyttävästä vaikutuksesta ole epäilystäkään. Siionin virsistä se alkoi, ja lapsuudenkodin musiikilliset eväät ovat kantaneet katedraalien holvistoissa soivaan Bachiin - ja kaikkeen siltä väliltä. Seuraava työmatka vasikka-aiheisia veistoksia tekemään suuntautuu Kuubaan, ja paikallisten hitsaajien ohella Äkkijyrkkä aikoo tutustua myös saaren värikkääseen musiikilliseen maailmaan.
Ohjelmassa kuultu musiikki:
Kansansävelmä, sanat Väinö Malmivaara: Kun synnyin armon aikahan (Siionin virsi 192)
Es. Herännäisylioppilaiden kuoro, joht. Markku Kilpiö
Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli op. 47, katkelma 2. osasta Adagio di molto
Es. Viktoria Mullova, viulu, ja Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Seiji Osawa
Pjotr Tshaikovski: Juhla-alkusoitto op. 49 "1812"
Es. Minneapolisin sinfoniaorkesteri, joht. Antal Dorati
Mark Knopfler: Love Over Gold
Es. Dire Straits
Jack Lawrence/Arthur Altman: All or Nothing at All
Es. Billie Holiday, laulu, sekä yhtyeessä Harry "Sweets" Edison, trumpetti, Ben Webster, tenorisaksofoni, Jimmy Rowles, piano, Barney Kessel, kitara, Red Mitchell, kontrabasso, ja Alvin Stoller, rummut.
Dietrich Buxtehude: Fuuga fis-molli BuxWV146
Es. Kari Vuola, Naantalin luostarikirkon urut
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467
Es. Maurizio Pollini, piano, ja Wienin filharmonikot, joht. Maurizio Pollini
Leonard Cohen: Famous Blue Raincoat
Es. Leonard Cohen, laulu ja kitara sekä yhtye
Mikael Nyberg, sanat Immi Hellén, sov. Esa Helasvuo: Paimenpoika
Es. Vesa-Matti Loiri ja yhtye
J.S. Bach, suom. Ilta Koskimies: Rakkahin Jeesus
Es. Petteri Salomaa, baritoni, ja Anssi Mattila, urut



Jarkko Martikaisen sanoittama laulu Toivon kappaleita, Levy-yhtiö 2009. Lukijana kuuluttaja Charlotta Hagfors. 
 

torstai 13. heinäkuuta 2017

Toivon heinäkuu


Toivon heinäkuun aamuhartaus.
toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki
Virsi 289:1, 2. Virsi alkaa sanoin: "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja". Psallamus-kuoro, ilmo riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut). 


Aamuhartaus

Selviytyjän kertomus

Rakkaat pyhäkoululaiset, hyvää huomenta! Tänään meillä on aiheena toivo. Kerron siitä kolme tarinaa. Harmi kyllä, ne eivät ole sankaritarinoita, joista tiedän teidän erityisesti pitävän. Näiden tarinoiden päähenkilöt ovat minun mielestäni kuitenkin vielä tärkeämpiä. He ovat selviytyjiä. Juuri sellaisia saa aikaan toivo.
Ensimmäinen selviytyjä on Ruut. Hän on rakastunut maahanmuuttajamieheen, joka on paennut kotimaansa huonoja oloja. Miehen koko perhe on tullut vieraaseen maahan paremman elämän toivossa. Mutta sitten Ruutin mies ja miehen veli ja isäkin kuolevat. Perheen naiset jäävät yksin. Leskinä heillä ei ole selviytymisen toivoa. Ruutin maahanmuuttaja-anoppi alkaa suunnitella paluuta kotimaahansa. Ruutille ja toiselle miniälleen hän yrittää vakuutella, ettei heidän kannata lähteä mukaan. Täällä heidän omassa maassaan heidän on helpompi löytää uusi mies tai saada turva lapsuutensa perheessä.
Toinen miniöistä päättääkin jäädä, mutta Ruut ei ota anopin lempeitä estelyitä kuuleviin korviinsa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään”, Ruut sanoo. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Niin tämä omalle tehtävälleen uskollinen nuori nainen tulee erinäisten tapahtumien kautta lopulta pelastaneeksi miehensä suvun perinnön ja maineen. Torjuttuna ja pelättynä vierasmaalaisena hänestä tulee anoppinsa kotimaassa kuninkaan ja lopulta koko maailman pelastajan esiäiti.
Toinen selviytyjä on Daavid, tämän Ruutin jälkeläinen, se kuningas. Kuumana kesäiltana hän kävelee unettomana kattoparvekkeellaan ja näkee samaisessa kesäillassa peseytymässä ihanan kaunottaren. Vaimoja ja naisia Daavidilla on jo muille jakaa ja sotavoittoja ja Jumalan siunauksiakin siinä määrin, että se kaikki on saanut hänet luulemaan itsestään liikoja. Hän nimittäin kutsuu kauniin kylpijättären vuoteeseensa ja hyväksikäyttää Batsebaa surutta, vaikka Batseba on Daavidin uskollisen sotapäällikön vaimo. Batseba tulee tuosta hyväksikäyttäjän himokkaasta yöstä raskaaksi. Peittääkseen jälkensä Daavid yrittää ensin saada Batseban miehen makaamaan vaimonsa kanssa kuin lapsi olisi hänen eikä Daavidin, mutta kun sekään ei auta, hän lähettää Batseban miehen eturintamaan, ja Uria kuolee. Batseban Daavid haetuttaa jatkoksi muiden vaimojensa ketjuun.
Tämäkö mies selviytyjä? ihmettelet sinä, rakas pyhäkoululainen. Anna kun kerron. Käy nimittäin niin, että Daavidin Jumala ei katso Daavidin tekoa hyvällä, vaan lähettää häntä moittimaan profeetta Natanin. Hän kertoo Daavidille tarinan köyhästä miehestä ja hänen silmäterästään, pikku karitsasta, jonka rikas mies laittaa ruuaksi, kun ei raaski teurastaa omaa lammastaan. Daavid närkästyy kovasti rikkaalle miehelle. ”Kuoleman oma tuollainen säälimätön olento”, hän sanoo. ”Sinä olet se mies”, sanoo Natan.
Silloin Daavid näkee, mitä on tehnyt. Hän joutuu tunnontuskaan ja katuu. Sekään ei riitä, vaan hänen maineikkaaseen täydellisyyteensä tulee paha särö. Vielä tänäkin aamuna hänen säälimättömästä petoksestaan kerrotaan. Kaiken lisäksi Batseban synnyttämä lapsi kuolee, vaikka Daavid kuinka rukoilee ja paastoaa. Daavidin nimiin kirjatuista psalmeista monet kertovat syvästä katumuksesta ja oman rajallisuuden tunnustamisesta. Ne ovat Daavidin selviytymisen ehdot.
Kolmannet selviytyjät ovat joutuneet myrskyn silmään. Yhdet porukassa ovat sitä mieltä, ettei hommaan olisi pitänyt ryhtyä lainkaan tai ainakin olisi pitänyt ennakoida katastrofin merkit. Toiset keskittyvät analysoimaan tapahtunutta. Kolmannet alkavat välittömästi toimia pelastaakseen sen mikä pelastettavissa on. He herättävät projektin johtajan. Projektin johtaja katselee myrskyä, joka on saanut muut suunniltaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyy. Kuka täällä nostatti tällaisen aallon? Mitä pelättävää teillä on? Minähän vastaan tästä projektista. Miksi ette luottaneet minuun?
Rakkaat pyhäkoululaiset, myös ne, jotka eivät luota, voivat selviytyä. Riittää, että joku toinen luottaa. Sellaista kutsutaan Kristuksen kirkoksi.
Voisin sanoa, että selviytymisen kannalta tärkeää on kukkia siinä, missä on, kuten Ruut, tai tunnustaa virheensä niin kuin Daavid. Voisin puhua toivosta, joka syntyy siitä, että tuntee itsensä merkitykselliseksi tai vapautuu vuosien syyllisyydestä tai vuosien kaunasta, tai toivosta, joka syntyy helpotuksesta, kun tajuan Jeesuksen nukkuvan päiväuniaan veneen kokassa myrskyni keskellä, ja olen hiessä kaikesta omasta huseeraamisestani.
Mutta en puhu nyt sellaisesta, koska toivo on paljon pienempi, paljon huomaamattomampi.
Muistatko Mooseksen Jordanin rannalla, viimeisen vuorensa rinteellä? Hän on kaikkien maailman ryhmämatkojen ensimmäinen matkanjohtaja ja hän on juuri tuonut kitisevän joukkonsa hiekkamyrskyisen autiomaan läpi. Hän näkee joen toisella puolella maan, jonka Jumala on luvannut tulvivan maitoa ja hunajaa. Ja hän tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään sinne.
Toivo ei vaadi, että luotan siihen. Se luottaa minuun. Vaikka en pääsisi perille, autiomaassa tarpomani askeleet on kirjoitettu muistiin.
Ja vaikka sitä ei ole kirjattu Mooseksen selviytymiskertomukseen, tuuli saattoi – näin haluan uskoa – tuuli saattoi tuoda hänen sieraimiinsa maidon ja hunajan tuoksun.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Tämän runon haluaisin kuulla

Tämän runon haluaisin kuulla: Tämän runon haluaisin kuulla. Kenelle sinä haluaisit omistaa runon?

Kenet haluaisit yllättää runolla? Toivo runoja rakkaallesi, naapurillesi, ystävällesi, opettajallesi, työkaverillesi, vanhemmillesi, kansanedustajille, vihamiehellesi tai vaikka metsän puille. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa toteutetaan kuuntelijoiden runolahjoja lauantaina 8.7. klo 19.03 alkaen.
Lähetykseen ei voi soittaa, siksi kaikki toiveet pyydetään ennakkoon sähköpostilla toive.runot@yle.fi tai kirjepostina osoitteeseen PL 79, 00024 Yle. Liittäkää mukaan toivojan nimi ja puhelinnumero.
Kuulijoiden toiverunoja tulkitsevat Erja Manto, Ella Pyhältö ja Tuukka Vasama. Kajaanin Runoviikolta lähetettävän ohjelman toimittaa Minna Joenniemi. Ohjelmassa ovat mukana myös Tanssiva karhu ja Kääntäjäkarhu -voittajat.
 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Yön synkkyys ei ole yötä


Hartauden musiikkina Taizé-laulu "Yön synkkyys ei ole yötä". Es. Tuohus-kuoro ja soitinyhtye, Juha Vintturi (joht.). 


Aamuhartaus

Kareemin kuolema

Kesäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä kuoli lahtelaisessa sairaalassa Kareem, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija. Hänen kerrottiin saaneen hoitoa vakavaan sairauteensa liian myöhään. Mistä lopulta oli kyse, en tiedä, mutta rauha Kareemille ja rauha hänen irakilaiselle äidilleen, joka netin kautta seurasi poikansa kuolemaa ja saattoi häntä rukouksin viimeiseen asti.
Itse kuitenkin jäin rauhattomaksi. ”Suomi on painajainen”, kirjoitti Kareemin viimeisenä elinpäivänä Facebookissa hänen ystävänsä. Hän kuvasi, miten suurin odotuksin he olivat saapuneet Suomeen. Suomessa ei olisi repivää sotaa. Suomessa ei kuolema odottaisi jokaisen kulman takana. Nimenomaan kuolemaa ei Suomessa olisi. Suomessa olisi toivo rauhasta ja elämästä.
Kareem kuoli ystäviensä ympäröimänä. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa”, kirjoitti hänen ystävänsä, se, joka oli kuvaillut Suomeen saapumisen toiveikkuutta. ”Juuri nyt menetän viimeisenkin toivoni tässä maailmassa.”
Minua järkytti niin voimakkaasti juuri tähän hetkeen sidottu viimeisen toivon hiipuminen.
Vaikka Kareemin kohtaloa on monella tavalla vaikea verrata mihinkään järjestäytyneen hyvinvointimme keskellä koettuun, Kareemin ystävän tavoin tunteneita on muitakin. Kohtalokas tauti saa sittenkin vallan, vaikka muuta odotettiin. Reitit itselle tärkeisiin maisemiin ja rakkaiden ihmisten yhteyteen sulkeutuvat eron tai kaunan takia lopullisesti. Työttömäksi jäädessä menevät työn lisäksi vuosikymmenien identiteetti ja itsetunto. Konkurssin myötä ei katoa vain omaisuus vaan myös tulevaisuus, jota epäonnistumisen häpeä syö.
Jaksoivatko esi- ja isovanhempamme uskoa huomiseen katovuosien, nälän, kulkutautien ja sotien keskellä? Ajattelivatko he viidettä pienokaistaan haudatessaan, että riittäähän näitä, me selviämme kyllä? Miltä tuntui evakkoon lähtevien jättää kodin tutut huoneet, rakas maisema ikkunasta, kotikuusi, joka oli katsellut suvun vaiheita sukupolvien ajan? Millaista on ollut tappaa kotieläimet keskelle pihaa tai seistä maan tasalle pommitetun kaupungin raunioilla? Millaisin mielin on kuultu kaikuja leireistä, joilla näännytään nälkään, kidutetaan kuoliaiksi ja poltetaan jättiuuneissa tunnistamattomina kasoina?  
Millaista on toivo tällaisessa maailmassa, jossa käänne toisensa jälkeen tuntuu vievän yhteistä elämää mielettömämpään suuntaan tai suoranaiseen tuhoon?
Entä millainen on se hetki, jona ymmärtää olevansa lopullisesti ja pohjiaan myöten yksin? Se hetki, jona tajuaa olleensa yksin niin kauan, että vaikka joku yhtäkkiä tulisi, ei enää olisi kykyä ottaa häntä vastaan? Se hetki, jona lakkaa odottamasta yhteyttä, vaikka eläisi toisen lähellä, ja sovittautuu sisäiseen autiuteensa?
Millaista on sairastaa masennusta, joka uudelleen ja uudelleen vetää syvään syöveriinsä? Millaista on tunnistaa ytimissään, miten varjo alkaa taas laskeutua valon eteen ja voimattomuus hiipiä jäseniin?
Miltä tuntuu olla niin lähellä kuolemaa, että alkaa jo odottaa sitä, koska ei jaksa enää elää?
Toivo ei ole mahtipontinen ja kylkeään kiillottava niin kuin usko. Se ei ole syvä eikä läikähtelevä niin kuin rakkaus. Toivo on paremminkin pieni ja säälittävä, ohut ja huokoinen. Sitä tuskin huomaa muusta kuin siitä, että on yhä elossa.
Toivottomalla ei ole voimaa kuulostella toivoa saati etsiä sitä. Toivottoman aistit ovat turtana, hän ei näe huomista, ei kiitä eilisestä. Toivo ei katso kaivaten ikkunasta tai kohoa kirkkaana kurkihirren yli. Toivo kulkee alimmissa ilmavirroissa ja käärii kuin ohimennen harsomaiseen helmaansa. Kun umpikujan vahva savu täyttää huoneet, toivo on matala hädin tuskin selviytymisen tila lattianrajassa.
Toivo ei kulje edelläni eikä vedä minua puoleensa. Kun olen toivoton, en ole lupauksilla houkuteltavissa. Toivo on se, mikä asettuu syvissä vesissä alapuolelleni ja nostaa minua, niin huokoinen ja kevyt se on. Minun ei tarvitse yltää siihen. Se yltää minuun.
Tai, hyvä Jumala, niin minä toivon. Minä toivon, että se yltää minuun, ja sinuun, joka olet yksin tai masentunut tai kuolemansurussa tai kohtuuttomasti kohdeltu, hylätty, torjuttu, väkisin pakotettu johonkin, mikä satuttaa sinua etkä voi olla turvassa etkä toivoa enää.
Koska olen kuullut nämä suloiset sanat, nimittäin sen, että nämä kolme pysyvät aina, usko, toivo ja rakkaus. Ja kevyin ja pienin niistä on toivo. Niin kevyt ja pieni, että tuskin sitä huomaan. Silti juuri se on pitänyt minut hengissä tähän aamuun asti.
- - -
Olisin toivonut tähän aamuun virttä lohdutuksesta ja suojasta vihan ja vainon keskellä. Virren on 1700-luvun puolenvälin jälkeen kirjoittanut unkarilainen Benjamin Szönyi ja sen on uudelleen suomentanut 80-luvulla Anna-Maija Raittila. En kuitenkaan löytänyt virrestä tarpeeksi intiimiä äänitystä. Siksi luen meille toivovaisille ja meille toivottomille ja raskaan pakomatkan jälkeen kuolleen Kareemin muistoksi sen kolme säkeistöä ääneen.
Viha, vaino riehuu kaikkialla,
pelkään niin kuin peura nuolten alla,
helle näännyttää.
Rauhaa ei voi löytää muukalainen.

Murheen pilvet toisiansa ajaa,
kuu on vuoroin täysi, vuoroin vajaa,
sydän häilyy näin.
Kesken en saa toivoani heittää!

Arkana kun heikko usko horjuu,
kaikki muut kun minut luotaan torjuu,
vierelleni jää!
Minut kätke haavojesi suojaan.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Akustinen kulta-aika

Radioateljee: Juhannus - akustinen kulta-aika
Radioateljeen Juhannusta -ohjelma tarjoaa juhannuksena kuulijoille perinteistä kesänautintoa runojen ja musiikin kera.
Ohjelman musiikki ei ole raskaan luokan klassista, vaan kevyen musiikin nostalgiaa, mikä läheisesti liittyy suomalaiseen juhannukseen. Ohjelmassa on myös hieman tietoa juhannustaioista, jos joku kuuntelija olisi niitä jo unohtanut.
Ohjelman käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja tuotannosta vastaa Harri Huhtamäki, tekninen toteutus: Pekka Lappi ja kertoja: Tom Wentzel.
 

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Lenita Airiston kuusi kuvaa


- Sain vanhemmiltani perinnöksi luottamuksen siihen, että pärjään ja voin tehdä mitä haluan. Äitini opetti minulle kauneutta ja nostamaan itseni arjen yläpuolelle, sanoo Lenita. Lenita Airisto on kiitollinen sotainvalideille Suomen itsenäisyydestä, että omisti talvi- ja jatkosodan rintamamiehille ja -naisille uusimman kirjansa Elämäni ja isänmaani. -Ilman suomalaisten puolustustahtoa ja uhrauksia, Suomi ei olisi säilyttänyt itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan ja minunkin elämäni olisi mennyt piloille!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kotimatka perjantaina


Ikkunalaudoilla pelargonit, rispaantuneet pitsisalusiinit. Harmaat hirsiseinät, ja ne kujoset. Keittiöpuutarha, lauluja ne kosket kuohuu, ja mie ja sie, myö ja työ. Ja hyö.
Mutta kenen tämä karjala on? Missä nämä karjalat ovat? Kenen ovat nämä muistot ja kuvitelmat toisista todellisuuksista ?
Radioateljeen Kuin olisi tullut kotiin pohtii Karjalan käsitteen ulottuvuuksia muun muassa evakkomuistelmien, aiempien vuosisatojen karelianististen kirjoitusten ja nykypäivän sanomalehtiotsikoiden valossa.

Ohjelman käsikirjoitus: Tiina Seppä. Ohjaus ja äänimaisemamusiikki: Hanna Huhtamäki.
Kertoja: Minna Haapkylä. Tekninen toteutus: Pekka Lappi. Tuottaja: Harri Huhtamäki.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Perintö

Aamun ajatus
Ellemme varmuudella tiedä,
kuinka tulee käymään,
olettakaamme, että kaikki käy hyvin.
-Mauno Koivisto

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

24.5.2017


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Hartauden musiikki: "Viikatemies", säv. san. es. Jouko Mäki-Lohiluoma 



Aamuhartaus

Viikatemies

Mitä Kalma-Kuroselle tänään kuuluu? Kassajonossa mies esitti kassaneitiä ilmeisesti pelästyttävän kysymyksen.  Tällä elämän viimeisellä kierroksella on tullut tehtyä töitä kuoleman kanssa. Vedämme Leskien tukitoimintaa. Palvelukeskussäätiömme on vuosia tarjonnut leskille mahdollisuuden tehdä vuoden verran matkaa yhdessä muiden rakkaansa menettäneiden kanssa.  Virallisten palveluverkostojen sekaan näyttää kasvaneen leskien rihmasto, missä yhteinen kokemus sitoo kokijansa vuosiksi yhteen. Omasta surutyöstä tulee yhteistä saattohoitoa kuoleman varjon maasta keskelle omaa elämää.
Pari vuotta sitten avasimme Tuonen Tuvan. Pietarilainen ystävämme Anatoly Vlasov yllytti meidät mukaan Death Cafe toimintaan. Nimi ei meille kelvannut. Death Cafe voisi toimia jossain ostosparatiisissa.  Saattohoitoyhdistys Muuttolintujen kanssa aloimme maistella sanoja. Taidamme torjua kuolemaa myös kielellämme puhumalla siitä lääketieteellisin termein. Me teemme kuolemaa emmekä ole terminaalivaiheessa.  Onko palliatiivinen hoito saattohoitoa parempaa? Pesimme ennen ruumiin, mutta nyt me valmistamme vainajan.  Toinen tapa torjua kuoleman karu totuus on vääntää se kehnoksi vitsiksi puhumalla koiven oikaisusta, tupakkalakon onnistumisesta tai veivin heittämisestä.
Polku Tuonen Tuvalle avautui, kun menimme tarpeeksi pitkälle omien myyttiemme ja niiden kielen maailmaan. Löytyi Manan maja, löytyi Kuolinpesä, jonka päätimme siivota kaikista perintöriidoista ja Tuonen virta, jonka rannalle päätimme pystyttää Tuonen Tuvan. Anatoly antoi meille kaksi hyvää syytä kohdata se kuvittelemamme tabu, ettei kuolemasta voi puhua. Ensimmäinen on se yksinkertainen totuus, että me kuolemme kaikki, koska elämme joka päivä lähellä kuolemaa. Toinen syy puhua on se, että nykyisen tiedon mukaan vain elävät voivat puhua kuolemasta. Hämmästyttävästi Tuonen Tuvan ovesta astui sisään ihmisiä tungokseen asti. Sain vain yhden soiton, missä tosiuskovainen todisti, ettei uskovan tarvitse puhua kuolemasta, koska Jeesus voitti kuoleman. Keskustelu päättyi siihen, että vastasin hänen voittaneen kuoleman kuolemalla ristillä verta hikoillen. Hänen ja kohtalotovereiden kärsimyksen nähnyt roomalainen upseeri jopa tarjosi eutanasiaa.
Otimme aluksi asialinjan. Tehostetun kotihoidon lääkäri ja saattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja kertoivat, mitä kuolemassa ihan aikuisen oikeasti tapahtuu. Teimme piknikin hautausmaalle ja tutustuimme vainajien säilytystiloihin. Eutanasia-asenteista väitellyt hoitotieteen tohtori jakoi tutkimustuloksensa. Ortodoksi-isä, bahai-ystäväni ja vapaa-ajattelija esittivät asiantuntijan arvaukset siitä, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa.  Käydessämme kertomassa toiminnasta muualla Suomessa meiltä kysyttiin, kuinka me saamme ihmiset puhumaan näin vaikeasta asiasta. Vilpitön vastauksemme oli, että meidän vaikeutemme on pikemmin se, kuinka saamme ihmiset hiljaisiksi – ehkä karjalaisuus vaikuttaa näinkin. Jätetään itku johokii pahempaa paikkaa, sanoi evakkoäiti pakatessaan lapsiaan evakkorekeen. Huomasimme, että joku kulttuurimme pato alkoi murtua ja ihmiset uskalsivat puhua totta niin omasta kuin rakkaittensa kuolemasta.  Hyvin pitkälle kohti kuolemaansa syövän viemä nainen vastasi euron tarkkuudella kysymykseen, kuinka kalliiksi tulee avustettu itsemurha Sveitsissä. Lapsensa menettänyt äiti kertoi kuinka koko surutyö-sana loukkaa häntä, koska se antaa hyvää tarkoittaville lähimmäisille mallin vaatia, että hän olisi vihdoinkin tehnyt sen surutyönsä.  Moni mies on jakanut kokemuksensa siitä, ettei oma kuolema häntä pelota, vaan se, miten vaimo ja lapset selviävät hänen kuolemastaan. Eikä hän ilmeisesti ehdi nähdä ensimmäistä lastenlastaan, jolle hän ajatteli tekevänsä pajupillin. Kirjoitimme omat muistokirjoituksemme ja luimme niiden viimeiset lauseet. Moni niistä päättyi sanoihin: kiitos ja anteeksi. Kasvokkain kuoleman kanssa meidät asetti toimittaja, joka esitti pari kuukautta ennen kuolemaansa Kuoleman sairaan puheenvuoron kuin olisi kirjoittanut jutun lehden urheilusivulle -asiallisesi ja tunteella. Tupamme hymyili läpi kyynelten. Kun hän sanoi, ettei hän ehdi nähdä, että rakas Saipamme voittaa liigamestaruuden, vastasi joku tupalaisista lämpimästi, ettei meistä kukaan taida elää niin vanhaksi, että sen ihmeen näkisi.
Oikeastaan Tuonen Tupa tarjoaa paikan, missä me voimme muistella omaa tulevaisuuttamme. Elämä saa siitä näkökulmasta uuden arvon. Alamme tajuta, kuinka monta mennyttä tulevaisuutta me olemme käyttäneet väärin tai jättäneet kokonaan käyttämättä. Ei se tarkoita, että eläisimme kuin viimeistä päivää, mutta siitä se muistuttaa, että tämä on loppuelämämme ensimmäinen päivä. Emme ehkä ehdi istuttaa Lutherin yllyttämää omenapuuta, mutta voimme sentään syödä omenan.
Vankilakirjeissään Dietrich Bonhoeffer aavistelee, että joskus saamme kutsun puhua uudella kielellä Jumalan sanaa, uskonnottomalla, mutta vapauttavalla ja lunastavalla, niin että ihmiset sitä pelästyvät, mutta jäävät sen valtoihin. Se on oleva totuuden kieli, joka julistaa ihmisille rauhaa Jumalan kanssa ja hänen valtakuntansa lähestymistä.  Aavistelen, että Tuonen Tuvassa me opettelemme tällaista kieltä:
Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi."

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kieltämisestä ja tuntemisesta


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Hartauden musiikki: "On vääryys vallan vienyt", säv. ja sov. Jaakko Löytty, san. Haqvin Spegel, suom. Pekka Kivekäs, es. Jaakko Löytty (laulu), V. Virtanen (viulu), Robert Piche (klarinetti), J. Järvinen (harmoni), Mikko Löytty (kontrabasso) 


Aamuhartaus

On vääryys vallan vienyt

Kauton Matti kantoi ristin ei vaan omaansa vaan myös työttömien ja työttömien vapautuksen teologian ristin. Rukkasristi – käytetyistä rakennuslaudoista tehty risti, mihin naulattiin rukkaset- kulki hänen mukaan viime vuodet tosin rollaattorissa, työttömien kiirastorstain ristisaatoissa, vapautuksen teologian seminaareissa ja takapenkkiläisten kirkkopyhissä. Hän kantoi sitä Millenium vuoden TV-jutussa, missä Wille Riekkinen värväsi meidät tekemään ristintien aseman: Simon Kyreneläinen pakotetaan kantamaan ristiä. Ristinsä kanssa hän istui työttömien kirkollisvaalitapahtumassa kantaen kylttiä Päästä meille Bararabbas.
Intiassa hän kuuluisi daliteihin, kastittomiin. Lappeenrannassa hän teki dalitien työtä, puhdisti teurastamolla vuotia. Ystävällinen naapuri teki hänestä kastillisen antaessaan hänelle todistuksen työstä betoniraudoittajan apulaisena ja niin Matti yleni rakennustyöväen kastiin – ja ansiosidotulle päivärahalle. Mattia puri muiden kärpästen ohella myös teatterikärpänen. Hän debytoi kaupunginteatterissa Yksi lensi yli käenpesän näytelmän potilaan roolissa ja linnoituksen draamakierroksella hän eläytyi niin vahvasti kaupungin portilla kapakkaa 1600-luvulla pitäneen pastori Andreas Arvidin rooliin, ettei aina jaksanut valvoa vieraiden saapuessa hänen krouviinsa.
Vakaa kansa piti häntä harmittomana kylähulluna, mutta minulle hän oli  Salos, Kristuksen tähde houkka ja siksi todellinen vapautuksen teologi. Omistin hänelle Väitöskirjani. Eräässä kiirastorstain ristinvaelluksessa pyysin häntä järjestämään hiilivalkean seurakuntakeskuksen pihalle. Matti roudasi jostain rupisen grillin tähän hyvään tarkoitukseen. Hän sai myös kunnian lukea sen pysähdyksen raamatuntekstin:
(Pietari istui ulkona pihalla. Hänen luokseen tuli palvelustyttö ja sanoi: "Sinäkin olit tuon galilealaisen Jeesuksen seurassa." Mutta hän kielsi sen kaikkien kuullen ja sanoi: "En ymmärrä mistä puhut."Hän siirtyi sieltä portille päin, mutta muuan toinen tyttö näki hänet ja sanoi paikalla oleville: "Tämä mies oli nasaretilaisen Jeesuksen seurassa." ) Taas hän kielsi sen valalla vannoen ja vakuutti: "Minä en tunne sitä miestä." Mutta hetken kuluttua hänen luokseen tuli muita, jotka siellä seisoskelivat, ja he sanoivat: "Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi." Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi: "Minä en tunne sitä miestä." Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut: "Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut." Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.
Totta kai keskustelu kiertyi Pietarin, tuon Jumalan aikamiespoika, Pekon, käyttäytymiseen ja sen ihmettelyyn, miten tämä raukkamaisesti kielsi Jeesuksen. Matti kuunteli pipoaan kyhnytellen meidän viisasta keskustelua ja tokaisi teologisen totuuden: ”Eihäse Pietar kieltänt. Häähä sano, ettei tunne koko miestä. Tunnetaaks myökää? Sillä hiilivalkealla oivalsin, että Matti sanoitti minun uskoni perimmäisen kysymyksen: Tunnenko minä Jeesuksen? En puhjennut katkeraan itkuun, mutta pala nousi kurkkuun. Tunnenko minä Jeesuksen? Minulle Matti sanoi saman kuin se toinen Jumalan hullu, seppä Högman, Paavo Ruotsalaiselle: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunto.
Osaamme ulkoa Jeesuksen, mutta mitä se uskoomme vaikuttaa? Surfaamme armon aalloilla, mutta onko meistä rantakalan jakajiksi hänen ylösnousemuksensa todistajina? Apostoolinen uskontunnustusta lukee kuin muistokirjoitusta kaikesta siitä, mitä hän teki, mutta ei juuri mitään siitä, mitä hän opetti, mihin hän meitä yllytti ja keiden luokse hän meidät veisi, jos häntä seuraisimme. Hän kutsui meitä tien päälle kulkemaan, mutta me olemme jääneet omiin porukoihin siisteihin sisätiloihin kuin eläkeukot huoltoaseman baariin parantamaan maailmaa, joka on meidän mielestämme jotenkin väärässä asennossa.
Vapautuksen teologian seminaarissa sovimme kahdesta asiasta reunaehdosta. Kysymys ei ole siitä, mitä me opettamme ja saarnaamme työttömille, vaan siitä, mitä työttömät opettavat meille. Eikä kysymys ole siitä, mitä me teemme työttömien puolesta, vaan siitä, mitä työttömät saavat meidät tekemään kanssaan.  Kymmen vuoden kiirastorstait tarjosivat meille seurakunnan työntekijöille, diakonille ja papille, uuttaa tuulta purjeisiin. Emmekä me enää ilenneet puhua aikamme yksinäisistä kristityistä eksyneinä lampaina elämän merellä.  Me opimme uusia käskyjä ja kysymyksiä: Muista pyhittää työpäivä. Älä houri. Kunnioita itseäsi. Rakkaus on joskus potaatti. Älkää tarjotko meille sahanjauhoja, me osaamme itse sahata. Jos työ on Jumalan kirous, niin mikä on hänen siunauksensa?
Palaan vielä Mattiin, hengelliseen ohjaajaani.  Teimme sen Simon Kyrenaisen ristin eräässä marketissa.  Otimme ostokärryt. Minulla oli kärryissäni se työttömien risti ja päälläni papin puku. Matti työnsi tyhjää kärriä tuulipuserossaan ja siinä ikuisessa pipossaan. Ohjaaja lupasi maksaa Matin ostokset. Kiertelimme myymälässä. Kärrini alkoi täyttyä ja risti keikkui putoamaisillaan tavarakasan päällä. Törmäsimme toisiimme hyllyjen välissä ja risti alkoi pudota. Matti otti sen ja sanoi: Anna ko mie. Hänen kärryissään oli tilaa. Seisoin kassalla kuvaajan vieressä. Matti ilmestyi kassajonoon. Kuvajaa kuiskasi: Kato. Matin kärrissä oli  Jaffa-pullo, muutama säilykepurkki ja vessapaperipaketti. Ristille jäi paljon tilaa. Muistutin häntä ohjaajan tarjouksesta. Matti sanoi: Ei miulta nyt muuta puutu. Sana tuli lihaksi.  Muutaman viikon kuluttua sain puhelinsoiton Kiasmasta ja minulta kysyttiin taiteilija Matti Kauton yhteystietoja, niitä tarvittiin, kun tehtiin kansainvälinen tekijäoikeussopimus ohjelmasta Italian TV:n kanssa.
Annoin Matille muistoksi yhteistyöstämme uusimman virsikirjan. Matti etsi sieltä jotain ja kysyi, missä se vääntövirsi on, se mikä puhuu vääryydestä. Hän oli kuullut jostain että Lönruutti oli kääntänyt sen siksi, että Suomessa kiellettiin kotipoltto:

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kiitollinen

Ettei totuus unohtuisi voiton päivästä.
 

Aamun ajatus
Mieti elämästäsi kolme asiaa,
joista voit olla kiitollinen.
Mieti sitten, oletko kiitollinen.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Tummat pilvet ja hopeareunukset


Miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun nainen täytää 50 ja 60 vuotta? Niitä tuntemuksia valaisevat vuonna 1964 syntynyt kirjailija Sirpa Kähkönen ja vuonna 1954 syntynyt näyttelijä Seija Pitkänen. Sirpa Kähkönen järjesti hauskat diskosyntymäpäivät Helsingin Suvilahdessa. Perheellä ja ystävillä onkin suuri merkitys kirjailijan yksinäisessä ammatissa. Kirjoittamisesta hän toteaa, että "vuodet ovat tuoneet varmuutta ja ne ovat antaneet myös syvyyttä asioiden käsittelyyn. Nyt saan nauttia niistä hedelmistä, joita eletty elämä on minussa kypsyttänyt."

Seija Pitkänen katsoo peiliin Kuopion kaupunginteatterin pukuhuoneessa ja tuumaa, että "perusluottamus omaan osaamiseen on iän myötä lisääntynyt. Työssäni tärkeintä on vuorovaikutus yleisön kanssa ja jatkan niin kauan kuin pysyn virkeänä ja aistit avoinna. Perhe ja pitkäaikaiset ystävät luovat perusturvan ja vastapainon intensiiviselle teatterityölle."
Toteutus: Pirkko Pelkonen, Ossi Wallius, Hanna-Helena Kinnunen ja Hannu Karisto.


Eino Leino (1878-1926) oli tuottelias kirjailija, jolla oli kaksi vahvaa addiktiota: kirjoittaminen ja juominen. 48-vuotiaana kuolleen Leinon elämään mahtuu värikkäitä käänteitä, mutkikkaita naissuhteita, taiteen paloa ja aatteen hurmaa. Leinosta on kirjoitettu paljon ja useampi elämäkertakin. Tänä keväänä ilmestyi uusin elämäkerta Leinosta. Panu Rajala tarttui empien pyydettyyn aiheeseen, mutta innostui ja onnistui löytämään jotain uuttakin paljon tutkitusta Eino Leinosta. Kirjakerhossa Panu Rajala kertoo Leino-löydöistään. Toimittajana Anna-Liisa Haavikko. 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Isä Pispalasta

Radioateljee: Isä Pispalasta - Lauri Viita
Runoilija Lauri Viita leikitteli sanoilla ja rakensi maailmanselityksiä kansanrunon poljennolla. Hän oli värikäs sanankäyttäjä, joka luovasti loi omaa sanastoaan.
Auto-onnettomuuteen 49-vuotiaana menehtynyt Lauri Viita ehti elinaikanaan julkaista kuusi teosta. Esikoisteos Betonimylläri teki hänestä heti kirjallisuuden kiintotähden.
Lauri Viidan kuoleman jälkeistä henkilökuvaa leimaa mielisairauden varjo. Mutta millainen oli valovoimainen ja hurmaava Lauri Viita, siitä kertovat hänen lapsensa Seppo Viita ja Ursula Viita-Leskelä
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anna-Liisa Haavikko.
Kertoja: Antti Reini.
Tekninen toteutus: Pekka Lappi.
Tuottaja: Harri Huhtamäki.

 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Laillistetun ystävyyden ryhmätyö


Keskiviikkoisin aamuhartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 241: 4-5. Virsi alkaa sanoin: "Herra, rakkaastani tunnen iloa". Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. Marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara)


Aamuhartaus 
10.05.2017
Matti J. Kuronen


Sinä Tarzan, missä Jane – Vainikan Taunon kysymys aloitti avioparityömme.  Ryhmätyöhön hulluuntuneena perustin neuvottelukeskukseemme aviopariryhmän. Pieneen ja tyhjään päähäni ei pälkähtänytkään, että pariryhmän ohjaajana pitäisi olla aviopari eikä mikään sielunhoitosolisti. Olihan avioparityö keksitty maailmalla ilman kirvesmies Vainikkaakin, mutta meillä se alkoi siitä, että minut pudotettiin puusta kuin apinain kuningas. Tellervo tuli mukaan. Loppu on ainakin meidän avioliittomme historiaa.
Ulkomaankielellä työmuodosta  puhuttiin  avioliiton rikastamisesta.  Mukaan tuli metsäteollisuusihmisiä, jotka alkoivat käyttää termiä Avioliiton jalostusasteen nostaminen. Idea on yksinkertainen: kootaan raaka-aineet, parisuhteessa elävät ihmiset, synnytetään prosessi, joskus keittämiseen asti, poistetaan turha kuona ja otetaan käyttöön se, mikä on ydintä. Ei mennä, päästä tai jouduta avioliittoon vaan kasvetaan puolisoiksi. Parhaimmillaan avioliitto rakentuu laillistetulle ystävyydelle. Kaveria ei jätetä.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna kannattaa muistaa, että keskeistä Lutherin ajattelussa on kahden rakkauden oppi. Itseensä käpertynyt ihminen rakastaa sellaista, jonka kokee kauniiksi, arvokkaaksi ja tuottaa hänelle itselleen lisäarvoa.  Syvimmiltään me emme taida rakastua tehdäksemme toisemme onnellisiksi, vaan ratkaistaksemme jonkin elämämme syvimmistä perusongelmista. Jumalan rakkaus taas tekee kurjasta ja sellaisesta, mikä ei mitään ole, arvokkaan ja kauniin.  Romanttisen rakkauden kyllästämässä kulttuurissa on rakastumisen tunne saanut parisuhteessa turhan vallan. Perheneuvonnan perustaja Matti Joensuu muistutti siitä, että rakastumiskohtauksen vallassa ihmispoloa uhkaa kaksi hölmöyttä: Kun hän rakastuu, niin hän luulee, että pitää mennä naimisiin tai ainakin parisuhteeseen. Toinen vaara syntyy silloin, kun hän jossain vaiheessa kuitenkin rakastuu johonkin toiseen, hän luulee, että pitää erota ja mennä uuteen suhteeseen.  Todellinen, se jumalallinen rakkaus, alkaa siitä, ettemme enää keksi yhtään syytä edes yrittää roikkua kroonisesti rakastumisen tilassa.
Luen 1.Korinttilaiskirjeen 13-luvun rakkausmainosta raakana ja totena kuvana meistä ihmisistä: kerskailevista, pöyhkeilevistä, vanhoja kaivelevista, omissa kärsimyksissämme kärvistelevistä, vääryydestä ilonsa löytävistä. Meistä, jotka yritämme vinguttaa romanssia mollissa, niin kuin viulunsoittaja katolla – ja samalla olla taittamatta niskojamme.  Kuulen rakkauden soivan tässä kakofoniassa Jumalan suurena kontrapunktina. Hänen rakkautensa tarjoaa sen kenraalibasson, jonka päälle voi soittaa ristiriitaisia säveliä niin, että harmonia säilyy: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Minun uskossani tämä on uuden luomisen teologiaa, joka eletään täällä evakossa Eedenistä itään. Silmämme avautuivat ja me tiedämme, ettei paratiisiin kannata palata. Kaipaamme sinne muistaessamme, kuinka me saatoimme olla yhdessä alastomia häpeämättä itseämme ja toisiamme. Mutta me tiedämme kiellettyjen hedelmien todellisen hinnan ja sen, että käärme jäi paratiisiin paluumuuttajia odottamaan.
Avioliiton jalostusasteen nostaminen tekee tahdosta arkista totta. Vihkimisessä me sitoudumme tahtomaan osoittamaan rakkautta ja uskollisuutta hyvinä ja pahoina päivinä. Ymmärrämme uskollisuuden turhan kapeasti, jos ymmärrämme sen vain ainakin yrityksenä välttää vieraissa käyntiä. Syvällisen avioliittolain analyysin perusteella väitän, että me teemme aviorikoksen vähemmälläkin vaivalla. Rikomme lupauksemme silloin, kun emme osoita rakkautta hyvinä päivinä. Sain tästä opetuksesta tiivisteen aviopariryhmältä, joka antoi kiitokseksi huoneentaulun: Pusu päivässä pitää Kurosen loitolla.  Avioparityössä opetellaan ylistämään ja kiittämään arkemme pienistä armoista – kuten toisistamme.  Onhan meillä oppaita onneen. Itsekin myönnän syyllistyneeni näiden temppukirjojen tekemiseen. Pidän sinusta koska… Haluaisin, että sinä… Tahdon kanssasi lähteä markettiin, tahdon kanssasi kassamme kantaa, lupaan tyytyä erikoistarjouksiin, lupaan kassalla käteistä antaa.
Tässä sinänsä arvokkaassa paripuuhassa unohtuu turhan helposti se, että tälläisinäkin mies ja nainen elävät luomisen jälkeen siunatussa tilassa ja se on kiitoksen ja ylistämisen paikka arjessakin, juuri siinä tavallisen hyvänä päivänä, jolloin saattaa tuntua siltä, että kanssasi pienikin hetki on ikuisuus – jos televisiostakaan ei tule edes urheilua eikä satu olemaan se kolminaisuuden ja saunan jälkeinen sunnuntai, jolloin me suoritamme seksimme.  Olemme perheneuvonnassa joskus ihmetelleet, kuinka kauan meidän tulee tehdä virsikirjaan lisävihkoja ennen kuin saadaan edes yksi veisu, jossa kiittäisimme Luojaa siunatusta seksistä. Teimme kanttori Jarmon kanssa laulun tähän tarkoitukseen, mutta se jäi yhteen esitykseen: Kun viestintä ei pelaa ja muija vanhaa kelaa, en jaksa vihannoida, vain harvoin muhinoida. Oih, anna voimaa keksiä, myös arpipäivään seksiä.
En väännä avioliittoa sakramentiksi, mutta jotenkin siinä Jumalan luova sana hakee meidän lihamme tanssiin.  Rakkaus tekee arkemme pyhäksi. Siinä yhdistyy kolme asiaa, jotka yhdistävät meidät ja Jumalan. Suhteellisuuden taju. Sen tajuaminen, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pystysuorassa. Kyllä Luojakin tietää, miten ihmisiä me olemmekaan. Huumorin taju, joka ei ole vain henkevyyden vaan myös hengellisyyden puntari. Ainakin meillä moni turha riita on sammunut siihen, että viisaampi on tullut ajoissa huumorin tajuihinsa.  Mitä armoon tulee, niin luterilaisina kannattaa muistaa Martti-tohtorin viisaus: Kuka meistä miehistä pääsisi taivaaseen, ellei Jumala Jumala olisi antanut meille vaimoja koettelemukseksi.
Vaimo sanoi eräässä avioillassa, että hyvä suhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus loppuvan kesken lauseen.  Hänen aivoinfarktinsa katkaisi kolmisen vuotta sitten keskustelumme. Osa-aika avioliittomme muuttui 24/7-liitoksi. Vihkilupaus pitää lunastaa. Kaveria ei jätetä. Minun vanha Aatamini on vanhan Eevan mies.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Suru on rakkauden hinta


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Virsi 241: 1-3. Virsi alkaa sanoin: "Herra rakkaastani", Sibelius-lukion kamarikuoro, joht. marjukka Riihimäki, Pauli Lamppu (kitara) 


Aamuhartaus
03.05.2017 

Matti J. Kuronen

Joku tarttui haaroihini takaapäin. Vapaalla kädelläni löin todella kovin. Siinä kädessä oli salkku ja salkussa osa hepreakielistä Raamattua, Biblia Hebraicaa. Isku upposi, kuulin räminää ja kun katsoin taakseni, makasi vanha mies virtsaränniä vasten.  Tuskin hän tiesi, että olin tulossa heprean tentistä enkä minä viaton maalaispoika tiennyt, että Eduskuntatalon julkinen käymälä oli homojen iskupaikka. Olen siis lyönyt homoa Raamatulla päähän, enkä ole lainkaan ylpeä teostani.  Tunnen jatkuvaa myötähäpeää niitä uskovaisten huterokristittyjen puolesta, jotka jatkavat hakkaamista, ei yhtä konkreettisesti, mutta varmasti paljon haavoittavammin.  Rikon nyt lupaukseni olla osallistumatta homokeskusteluun kirkon työntekijänä, vaikka piispa John Shelby Spongin kanssa päätimme, että nykyisessä muodossaan se keskustelu, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, loukkaa sekä kirkon että homoseksuaalien arvoa ja arvoja.
Kun Suomi juhli itsenäisyyttään 1967, sen hallitus näki hyväksi armahtaa sakkovangit syystalven pakkasiin. Muutama vankilapappi lähti silloin Helsingin huoltopoliisiin katsomaan kentälle, miten seurakuntalaisemme selviäisivät itsenäisyydestään. Siinä yhteydessä päädyimme eräänä iltana nykyisen oopperatalon paikkeille. Eri puolille stadionin mäkeä ryhmittyivät poliisiautot ja käskystä ajettiin mäkeen. Autojen valoissa säntäili mäestä miehiä karkuun. Kaikenlaisiin sotatoimiin sitä ihminen joutuukin kuin homojahtiin. Heidät jätettiin siltä osin rauhaan 1971, kun homoseksuaalinen teko poistettiin rikoslaista.
Sain kutsun homoseksuaalien raamattupiiriin. Tapasin heitä stadionin kerhotiloissa. Jotenkin mieleen tulivat Rooman katakombit. Kerroin lähtiessäni meneväni homojen raamattupiiriin. Palattuani tyttäreni kertoi piispan soittaneen ja kysyneen minua ja hän oli kertonut. Silloinen piispa soittikin ja korrektina henkilönä aloitti sanomalla, että minulla on laaja seurakunta, mutta mikä on lesbojen lähetyspiiri. Tytär oli kohteliaasti kertonut, ettei isä ole kotona vaan käymässä jossain lesbojen lähetyspiirissä. Tytär sanoi kuulustelussa, että eiks se oo sama asia.
Kokemusteni perusteella pidin teemasta radion iltahartauden, missä kysyin, saako homoja kivittää. Vastaukseksi tuli postissa oma kuolinilmoitus ja muutama soitto siltä hyvästä ystävältäni, Yksi tosi kristitty monien tosiuskovaisten puolesta, joka tarjosi menolippua helvettiin. Mutta tuli myös mies toiselta puolelta Suomea, soitti ovikelloa ja lähti karkuun, kun  tytär avasi oven ja huusi: Iskä siuta kysytään. Sain miehen kiinni ja hän kertoi olevansa seurakunnan työntekijä, joka hartauden kuultuaan luuli, että minä olen yksi heistä. Myönsin olevani yksi heistä, kirkon työntekijöistä ja jonkinlaisessa uskossakin, mutta kuitenkin Jumalan siunaus minun osallani on se, että hän antoi minulle heteron identiteetin.  Kaiken tämän jälkeen minun oli helppoa lähteä Yhteysliikkeeseen mukaan vaatimaan seksuaalisille vähemmistöille oikeuksia seurakunnissa ja maailmassa.
Luultavasti meidän vaikeutemme homoseksuaalisuuden kohtaamisessa ei ole niinkään opillinen kuin oman seksuaalisuutemme aiheuttamaa oltiin sitten kuinka kaappi- tai umpiheteroita tahansa. Kuinka paljon me torjumme itsessämme menneitä hölmöilyjä, nykyhetken kiusauksia ja tulevaisuuden pelkoja touhuamalla muiden seksuaalisuuden kimpussa.  Miten viisaasti sanoikaan yhdessä seminaarissa espanjalainen perheneuvoja nunna, jolta me hölmöt kysyimme, kuinka hän nunnana osaa toimia perheneuvojana. Saimme  kauniin hymyn ja vastauksen: Oli minulla elämää ennen kuin minusta tuli neitsyt.
Perheneuvojana ymmärrän ilman kirkolliskokoustakin ja piispojen pyörittelyäkin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Ymmärrän senkin, että kysyessään avioliittoon vihkimistä samaa sukupuolta olevat rakastavaiset pyytävät lupaa kuulua joukkoon. Ura perheneuvonnassa opetti myös sen, ettei vihkiminen sinänsä tee perhehelvetistä taivassimulaattoria. Totta puhuvat myös ne nuoret parit, jotka perustelevat kirkkohäitä ajatuksella järkätä frendeille kunnon bileet. Ymmärtääkseni kaikkein suurimman uhan kristillisille avioliitoille aiheuttavat toiset kristilliseksi sanotut avioliitot, ne valkoisiksi kalkitut haudat, jotka ovat täynnä kuolleiden luita. Minusta olisi oikein ja autuaallista, jos palauttaisimme avioliiton arvoonsa siten, että se tarjoaisi halukkaille ihmisille mahdollisuuden tunnustaa uskonsa sekä sitoutumisena sekä omaan että Jumalan rakkauteen. Rekisteröinnin voisi hoitaa vaikka kulkumiesten ja yleisten naisten ministeriö. Ja voisihan sen yksityistää niin kuin kaikki muukin tässä business-maailmassa. Sus siunatkoon, jos ei muut suostu. Apostolien tekojen kertoma ensimmäinen kristityksi kastaminen voi toimia tässä mallina. Sen saanut ei ollut mikään kristillisestä harrastuksesta tunnettu kilvoittelija, vaan etiopialainen, melkein mamu, seksuaalisesti eunukki ja talousmies, joka ei ymmärtänyt hölkkäsen pölähtämää Raamatusta. Vähän ohjausta ja mies oli valmis: Tässä on vettä, estääkö mikään kastamasta minua?  Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta?
Minua ei estänyt. Kun laki laillistetusta parisuhteesta tuli voimaan, minua pyydettiin siunaamaan pari, jonka elämää olin saanut jakaa jo vuosia. Kirkon uskollisena poikana noudatin kirkkoisä Krystomoksen ohjetta: kirottu olkoon se, joka piispalta salaa jotain tekee. Kirjoitin piispalleni ja kerroin, että tulen siunaamaan rekisteröidyn miesparin, mutta korostin, etten pyydä lupaa, koska en halua saattaa häntä vaikeaan välikäteen. En saanut lupaa, mutta viisaan neuvon noudattaa omantuntoni ääntä. Omatuntoni toisti: Tässä on rakkaus, estääkö mikään minua siunaamasta.  Vähän aikaa sitten siunasin heistä toisen haudan lepoon. Vanha mies käveli arkulle, laski yhden punaisen ruusun ja sanoi: Kiitos rakkaudestasi.
Suru on rakkauden ja sen antaman ilon hinta meille kaikille.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Vuosikymmenien vappuhaastattelu

Itse asiassa kuultuna: Lenita Airisto (82 v 7 kk kuunteluaikaa)
Lenita Airisto on ollut julkisuudessa seitsemällä vuosikymmenellä. Suomen Neito, tv-tähti, bisnesnainen, kirjailija ja luennoitsija. Mitä hän ajattelee elämästään ja Suomesta nyt? Haastattelijana Juho-Pekka Rantala.
 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Aika kertaa muistot

Kuusi kuvaa
Frantsilan luomuyrttitilan perustaja Virpi Raipala-Cormier on panostanut jo 35 vuotta sitten asioihin, jotka ovat tänä päivänä pinnalla. hänelle tärkeitä asioita ovat villiyrttien keräily, kasvisruoka, luomu- ja lähiruoka, meditaatio, jooga ja hyvä olo. Frantsilassa on osattu kotikonsteihin liittyviä hoitoniksejä jo sukupolvien ajan. Virpi Raipala-Cormier kertoo elämänsä tärkeistä hetkistä ohjelmassa Kuusi kuvaa. Sen on toimittanut Rita Trötschkes.

Villiyrttien keräily, kasvisruoka, luomu- ja lähiruoka, meditaatio, jooga ja hyvä olo - siinä tämän päivän trendiasioita, joihin Frantsilan luomuyrttitilan perustaja Virpi Raipala-Cormier panosti jo 35 sitten - ja panostaa edelleen. Hän on ollut tiennäyttäjä.
- Silloin kun aikoinaan siirryin kasvissyöjäksi, ravintolasta oli tosi vaikea saada muuta kasvisruokaa kuin perunaa ja pakastevihanneksia, mutta maailma on mennyt eteenpäin. Nykyään ravintolasta saa herkullista kasvisruokaa ja jopa villivihanneksia.
Hämeenkyrön sydänmailla on Virpi Raipala-Cormierin suvun kotitila, jonka yrttipeltoja hän on viljellyt miehensä James Cormierin kanssa jo 35 vuotta. Frantsila on tuttu niille, jotka haluavat käyttää esimerkiksi luonnonmukaisia hoitoja, itsehoitotuotteita tai tutustua suomalaisiin yrtteihin.
Frantsilan sukutalon edessä on perinnepiha, jossa kasvaa suopayrttejä, ukonkelloja, sireenejä, ikivanhoja omenapuita sekä suomalaisia ruusulajikkeita. Matkatuliainen on kaunopunahattu, jonka Virpi toi miehensä kanssa maailmalta viljelytarkoitukseen.
Suomen kansan ykköskasvi on siankärsämö, joka on myös Virpi Raipala-Cormierin suosikki. Se on hyvin vanha rohdos- ja maustekasvi, jota Frantsila viljelee kokonaisena peltona.
Virpi Raipala-Cormier on Frantsilan monitaituri. Hän on koulutukseltaan agronomi, yrttiasiantuntija ja shiatsuterapeutti, mutta ennen kaikkea hän on terveyden kokonaisvaltainen hoitaja. Hän on itse oiva esimerkki terveellisistä elämäntavoista. 
- Hartain toiveeni on, että suomalaiset löytäisivät uudelleen juurensa, arvostaisivat suomalaista lähiruokaa, ja että ihmiset hoitaisivat itseään mahdollisimman luonnollisin konstein.
Virpi Raipala-Cormier opettaa kasvilääkintää ja yrttitietoutta reilun kahden vuoden kurssilla fytoterapeutiksi valmistuville opiskelijoille, hän osallistuu itse viljelmien hoitoon vuodenkierron eri vaiheissa sekä vastaa Frantsilan tuotekehityksestä. Hän rakastaa kevättä, jolloin luonto herää eloon.  Toimittajana on Rita Trötschkes

Lähetykset

torstai 27. huhtikuuta 2017

27.4.2017

Kansallinen veteraanipäivä

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhla järjestetään Lahdessa. Veteraanipäivän teema on tällä kertaa "Sinun veteraanipäiväsi". Pääjuhlan juhlapuhuja on tasavallan presidentti Sauli Niinistö. 


Veteraanin Iltahuuto - YouTube
https://www.youtube.com/watch?v=arKxCiTZoyQ


VETERAANIN ILTAHUUTO

Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa,
tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden,
tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
kelle nyt kertoa saa.

Hoivatkaa...

Laineissa Laatokan mahti,
kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.

Hoivatkaa..

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Vankikelpoinen yhteiskunta


Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä. 

Aamuhartaus
26.04.2017
Matti J. Kuronen 
 
Reading Goalin vankilassa ei pidetty hirttopäivinä messua. Konnunsuolla yritin.
Konnun kellot kutsuivat kirkkoon sunnuntaiaamuna. Yksi seurakuntalaisistani oli mennyt yöllä omin avuin grundin kaltereista Isolle avolle. Kuulin asiasta tullessani pitämään jumalanpalvelusta. Vartiopäällikkö sanoi, ettei se nyt kävisi, koska asiakkaat ovat levottomia ja heidät pidetään selleissä. Minä hölmö uskonsankari sanoin pitäväni palveluksen, vaikka sinne ei tulisi ketään. Ehdin juuri panna kirkonkellot soimaan, kun Talousrakennuksen pohjoispään ikkunat helähtivät rikki ja kansa vaati päästä kirkkoon. Se päivä meni rauhoittamiseen ja ymmärsin hyvin niitä vartijoita, jotka vähemmän ystävällisesti tiedustelivat: Muutatko itse, vai autammeko me muutossa? Hölmöä uhoahan se oli, ja vanhana vähän hävettää, niin kuin sekin, että pappi-poliisipäivillä korkea poliisiviranomainen kiitti toiminnastani poliisipappina vaikka olimme julistaneet kriminaaliseminaarissa 60-luvulla, että jos kirkko saa hoitaa kriminaalipolitiikkaa, niin poliiseille ei jää muuta työtä kuin pitää lapsille mehuhetkiä liikennepuistossa. Nuorempana virkavaltaa kaikin voimin vastustin, nyt oon aina onnellinen kun nään poliisin.
Mutta me nuoret vankilapapit olimme tosissamme. Sanoimme, ettemme tee vangeista yhteiskuntakelpoisia ennen kuin yhteiskunnasta tulee vankikelpoinen niin, että se ottaa vakavasti ihmisen mahdollisuuden sovittaa tekonsa ja saada tuetun alun uuteen elämään.
Hyvästellessäni seurakuntalaisia taisin sanoa yhtä usein ”Tule terveenä takaisin” kuin ”Mene äläkä enää keikkaa väännä”. Suurena tukena meillä oli ylijohtaja K.J. Lång joka mahdollisti meidän sielunhoidon erityiskouluksemme ja muistuttu, että vankilassa ihmiseltä viedään vapaus, kaiken muun vieminen on kiusaamista eikä sovittamista.  Liittouduimme Marraskuun liikkeen ja Krimin, vankien etujärjestön kanssa. Menihän se vähän yli laidan. Ylioppilasteatteri vieraili Konnunsuolla. Seisoivat vankilan kirkossa tanakassa haara-asennossa ja lauluivat: Kun ihminen ihminen on, hän leipää tarvitsee. Palopuheet ei nälkää karkota eikä rumpujen paukutuskaan. Ei riittänyt sielunhoidoksi se empaattinen yninä, mitä silloin sanottiin asiakaskeskeisyydeksi vaan rakensimme terapeuttisia pienyhteisöjä ja luimme Vallankumousta laitosmaailmassa yhdessä Bonhoeferin Vankilakirjeiden kanssa. Vähillä tiedoilla uumoilin, että Vapautuksen teologia voisi olla vankien ominta teologiaa. Perusyhteisöksi rakentui Konnunsuon vankien seurakunta omine seurakuntaneuvostoineen. Teimme lähetystyötä keräämällä käytettyjä postimerkkejä Lähetysseuralle- käyttämättömät merkithän olivat kovaa valuuttaa seurakuntalaisten keskeisessä kaupankäynnissä. Teimme yhdessä jumalanpalveluksia. Tuhlaajapoika käveli Viking-linen muovikassi kädessään kirkkoon, missä isä odotti pojan tuovan Ruotsista kylän ensimmäisen Volvon. Messusulkeiset eivät tosin aina menneet käsikirjan edellyttämällä tavalla. Kerran, kun vielä oli pakko pitää pakkokirkkoja, huomasin parinsadan kirkkovieraan nousevan yskien pystyyn lukiessani Johdantolauselmaa: Nouskaamme synnin unesta. Sain heidät istumaan messuamalla Vaipukaamme veljet takaisin synnin uneen.
 Seurakuntalaisistani monet olivat kansainvälistä uraa luodessaan tutustuneet ja ihastuneet Juhani Rekolaan, jonka Kotimaan jutut olivat kysyttyä luettavaa. Muistan yhden illan avo-osastolla, missä kaikui huuto: Kuka on vienyt Rekolan!  Kotimaan suosio saattoi tosin osittain johtua siitä, että se tarjosi parempaa sätkäpaperia kuin muutoin arvostettu Sotahuuto.
Sain kunnian kuulla Konnun Pelleä, opettaja Ylppöä, helluntalaisen vankilatyön legendaa. Hänen tulikivenkatkuiset, rikiltä haisevat, mutta sittenkin rakkaudella ladatut saarnansa saivat nuoren vankilapapin selkäpiin karmimaan. Hänen rinnallaan nykyajan tuomion ja turmelluksen saarnaajat kuulostavat melkein päiväkerhotädeiltä. Pelastusarmeijan vankilatyön johtaja majuri Jalmari Falckin realismi auttamisen mahdollisuuksista ja rajoista voimaannutti etenkin silloin, kun linnausko alkoi ärsyttää: Se on talvella Hallelujaa ja kesällä Vinettoa.  Sisälähetysseuran Aake Lahti kuritushuoneesta saarnatuoliin kulkenut opetti hyvin yksinkertaista oman elämänsä karaisemaa uskonoppia: Miten tullaan uskoon. En tiedä, mutta Tampereella bussien oven päällä lukee: Astu alemmaksi, ovi aukeaa itsestään.  Paljon opin myös Päivi Räsäsen pyhäkoulunopettajalta, vankilan sikalanhoitaja  Lauri Halmetojalta, lestadiolaisesta, joka antoi minulle pappisvihkimyslahjana Biblian,vuosimallia 1776: ”Minä olin outo ja te ette minua huoneeseen ottaneet ja vankina ja te ette minua oppineet.”
Vangit opettivat paimentaan. Tupakkalakkoyritykseni päättyi siihen, että seurakuntaneuvostomme toi minulle kaksi toppaa Jymyä ja käski lopettamaan lakon: Jos jatkat tuolla linjalla, niin pian me olemme kaikki saarnojesi mukaan helvetissä. He lahjoittivat myös lain taulun: Laudan pätkään oli kaiverrettu arvokas palaute: ”Suuri Henki, auta etten tuomitse ketään ennen kuin olen kulkenut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Seinällä on pieni hevosenkengän kehystämä valokuva: Ikuisen ystävyyden muistoksi Hemmiltä Matille. Vieressä roikkuu talousrakennuksen avain papin koukkunipusta, Vartijoiden lahja tukitoiminnasta vankilan alasajossa. Minulle ne kaikki edustavat pyhäinjäännöksiä.
Äitini kuoli  perjantai 30.12.2011. Saatoin hänet keskussairaalaan ja jatkoin Konnunsuolle. Vankila suljettiin. Pidin lyhimmän saarnani: Vaiennut vaikerrus on vankilan. Sä siunaa tää maa muistojen.  Vankilanjohtaja asetti harjan ovelle karjalaiseksi merkiksi, ettei ketään ole kotona ja lausui: Tää on ihan peestä. Kaksi lapsuutta loppui samana päivänä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Rohkeuden puutteeseen

Aamun ajatus
Kun tarvitset rohkeutta,
kysy itseltäsi:
Ellen minä, kuka sitten?
Ellen nyt, koska sitten? 


Hartaudet: Aamuhartaus 19.4.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamujen hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 254:1. Virsi alkaa sanoin: "Sun työhös, Jeesus, kutsun sain", jorma Hynninen (baritoni), Tapio tiitu (urut).


Aamuhartaus
19.04.2017
Matti J. Kuronen
 
Karjala lehden kunnostettu rotaatio röhähtää käyntiin. Ylhäällä sillalla seisoo asentaja
Kuronen katsellen työnsä tulosta. Alhaalla lattialla seisoo hänen yhden työnsä tulos, lehden kesätoimittaja Kuronen. Minä.  Huudan koneen meluun: Isä.  Häh -isä vastaa. Huudan niin kovin kuin jaksan: Mie lähen sittekii lukemaa papiks. Viesti menee läpi. Sen näkee siitä, että hän alkaa taputella haalareitaan tasku taskusta, vaikka kumpikin meistä tietää, että oikeassa rintataskussa Pilliklubit odottavat ja sytkäri housun oikeassa taskussa. Rotaatio jyrisee tässä hiljaisuudessa. Isä tulee vähän vastaan, sytyttää tupakan ja puhaltaa ulos ensimmäisen savunsekaisen siunauksen: No mee, mut älä tuu tavalliseks. Uusin testamentti Isältä pojalle. Hän siitti minut talvisodan alkamisiltana Lahdenpohjan varuskunnassa eikä varmaankaan ollut papin teossa.
Mikä minut, sotasikiön vm40, tähän toi? Nukkuessani minun turvatakuuni oli se, että selkäni takana oli kirkko ja varuskunta. Lappeenrannassa ne olivat ihan samassa suunnassa selkäni takana. Turun evakossa tiesin kyllä ison kirkon paikan, mutta mihin Ilmari-setä lähti silloin kun meni Pansioon? Kyllä evakossa eksyy ja turva katoaa.
Toiseksi uskoon minua ohjasivat hellästi ja huolella molemmat mummoni. Yläkerran Miina, jolta sai aina tuoretta ruisleipää, suolahevosella katettuna, mutta ruokailu tapahtui niin kuin luostareissa ainakin lukemisen säestyksellä. Miina luki Kemppiä: Sinun on tultava tyhmäksi Kristuksen tähden, jos haluat viettää hengellistä elämää.  Laihian rannan Hilja ei tarvinnut uskontodialogia. Hänen maailmankatsomuksessaan yhdistyi työläisnaisen ikuiset aatteet helluntalaisen heiluvaan hengellisyyteen ja tolstoilainen maailmankatsomus pelastusarmeijan rummunpaukutukseen, missä soi pelastus niin maallisia kuin taivaallisia perkeleitä vastaan.
Kolmantena tekijänä uskoon auttamisessa toimi Suoanttilan kalakaupan helluntalainen pyhäkoulu, missä opin, että Jeesus pitää lapsista huolta ja haisee kalalle. Vieläkään en luovu sen ajan uskostani, että Pietari sai niin paljon muikkuja, että verkot repeilivä.
Mitä sitten Erkki Leminen ja Antti Kekki tekivät uskolleni, oli vain jatkohoitoa näille kokemuksille. Päätin, että minusta tulee isona Kansan Raamattuseuran aktiivi toimittaja, joka soittaa vapaa-aikana jatsia. Ihminen päättää, mutta ei säädä.
Nykyisin  koen olevani osa-aika ortodoksi. Isä Leosta Pokrovan papista tuli ohjaajani. Hän ohjasi minut joskus 60-luvun lopulla kirkkoon ja sen perimmäiseen vasempaan peränurkkaan ja antoi kilvoitusohjeen: Seiso tässä ja pidä turpas kiinni. Vaikka olenkin hivuttautunut vuosien aikana oikeaan peränurkkaan, olen ollut hiljaa. Ortodokseissa on sekin hyvä puoli, että heillä juhlat ovat pitkiä, mutta puheet lyhyitä. Tuohus ja minä sanomme: Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.
Lappeenrannan kahdeksanvuotisen lyseon yhdeksännellä luokalla minä, jota sanottiin pystytukan ja harrastusten takia jenkkipastoriksi, ajauduin vahvaan opilliseen ristiriitaan uskonnonopettajamme kanssa. Käsityksemme Jumalan yleisestä ilmoituksesta eivät sopineet yhteisen uskomme raameihin. Huomasin joulutodistuksessa, että kevään dogmatiikan ja kirkkohistorian 10 olikin nyt 5. Taisin huudella aika turhaan isälle silloin kesällä siellä painokoneilla. Ei tule pappia, ei ainakaan tavallista. Se on sitten vitosen toimittaja.
Koitin toipua äitini hysteriasta pojan pappeusunelmien tuhoutumisesta. Isä tuli töistä ja ihmetteli ilmapiirin viileää kireyttä. Ojensin todistuksen. Isä silmäili sitä. Nosti katseensa ja kysyi Onks tuo dogmatiikka sama ku uskonto. Myönsi ja silloin sain sen, mitä jokainen poika hakee halki elämänsä: Isän hymyn, hellän ja huomaavaisen: Nyt paina päälle, poika. Täällä tarvitaa viitosen pappeja. Mie ainakin sain jo Syvärillä tarpeeksein niist kympin papeist.
Helmikuussa ystäväni KP Kinnunen kertoi, että teologian opiskelijat pitivät vitsinä sitä Raamatun kutsumusta: Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeän. Se tarjosi minulle kuitenkin viimeisen oljenkorren. Rehtorimme kertoi jälkeenpäin, että erilaisin uhkauksin hän sai opettajani nostamaan numeroni seiskaan. Siihen pysähtyi myös dekaani Aimo T. Nikolaisen katse. Hän sanoi, ettei hän muista milloin, joku olisi pyrkinyt näin kehnolla numerolla teologiseen tiedekuntaan ja totesi, että minulla täytyy olla erityisen syvä kutsu ja kutsumus. On hetki jolloin tyhmä vitsi kantaa totuutta. Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeä. Nikolainen nosti katseensa ja kysyi, kuka Teidän opettajanne oli. Kerroin nimen. Jotain käsittämätöntä tapahtui: Hymy levisi Nikolaisen kasvoille. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ja sanoi: Ai siellä se nyt hilluu. Tervetuloa tiedekuntaan.
Vaikka on ollut vaiheita, jolloin ainoastaan taloudelliset syyt pitivät minut kirkossa, niin huomaan oman uskoni olevan sittenkin kirkkoni uskoa ja vastaavan elämäni perimmäisiin ei aina niin tavalliseen tapaan.
Lokakuussa 1964 kävelen kehnoissa kengissä Mikkelin kaduilla ja etsin kenkäkauppaa. Eno antoi rahat uusiin kenkiin. Poikkesin kirjakauppaan ja ostin Hammarskjöildin Kiinnekohtia. Minut vihittiin kehnoissa kengissä, mutta olin saanut vastauksen: En tiedä kuka tai mikä kysymyksen esitti, mutta kerran vastasin jollekin tai johonkin: kyllä Tuosta hetkestä on lähtöisin varmuus siitä, että olemassaololla on tarkoitus ja että elämälläni sen vuoksi on päämäärä.  Pappisvihkimysrotaation keskellä olin varma, että parven reunalla seisoi pari vuotta sitten kuollut asentaja Kuronen muistuttamassa viitosen pappien tarpeellisuudesta.
 

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Ihailu vs kademieli

Aamun ajatus 10.04.2017
Kademieli painaa ihmisen alamaihin.
Toisen ihaileminen kohottaa.
Eikös tämän pitäisi olla ihan selvä juttu?
-Elvis Presley

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vanhat tädit eivä muni ja viikon luontoääni; kiuru


Otteita Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjasta Ystävä sä lapsien anna villoja. Suom. ja toim. Seppo Bruun ja Kirsti Hakkola, Schildts 2004. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma. 

Päivän mietelause: Mark Levengood ja Unni Lindell: Ystävä sä lapsien anna villoja

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Paluu lauantaihin

Hartaudet: Aamuhartaus 25.3.2017 kanttori Laura Aho, ortodoksinen kirkko, Vaasa

Radio 1:n erikoislähetykset: Lumottu metsä

Geminiani: Finaali balettipantom. La Foresta incantata (Lumottu metsä) (La Stagione Frankurt/Michael Schneider).
R. Schumann: Waldesgespräch (Lilli Paasikivi, mezzosopraano, ja Tuija Hakkila, piano).
Wagner: Metsän huminaa oopp. Siegfried (Metropolitan-oopperan ork./James Levine).
Dvorák: Täällä metsässä, puron äärellä teoksesta Sypressejä (Emerson-kvartetti).
Sibelius: Jägargossen (Metsästäjäpoika) (Petteri Salomaa, baritoni, ja Olli Mustonen, piano).
Diepenbrock: Vaellus metsän läpi näytelmämus. Marsyas (Amsterdamin Concertgebouw-ork./Eduard van Beinum).
F. Curzon: Sherwoodin metsässä orkesterisarj. Robin Hood (East of England Orchestra/Malcolm Nabarro).
Melartin: Hiljainen metsä (Risto Kyrö, piano).
Enghoff: Vandring i skoven (Vaellus metsässä) (Musica Ficta/Bo Holten).
Kuula: Metsässä sataa (RSO/Jorma Panula).
V. Raitio: Metsätähti (Tapiola Sinfonietta/Tuomas Hannikainen).
V. Hannikainen: Metsäorvokki (Aale Lindgren, oboe, ja Jussi Siirala, piano).
Konsertin on toimittanut Jari Rantschukoff
 
 

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kansallisperhonen

Karhusiilikäs 100 -vuotiaan Suomen kansallisperhoseksi.
Karamellivärinen keskikesän perhonen osuu usein etenkin suoretkeilijän eteen. 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tilastoa

Kaavio sivun Blogger-katseluista 
Näin suureen kävijämäärään blogini ei osannut varautua, vaan kaatui sananmukaisesti. Luulin Munkkiklubin sulkeutuneen lopullisesti. Aikansa piinattuaan heräsi henkiin. Sitä en tiedä, kuinka pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin.

Kaavio sivun Blogger-katseluista