Ohjelma on tulossa kuunneltavaksi tänään 3.10.2016 klo 11.00
Hollantilainen tutkintajohtaja: En moittinut Suomea, toimittaja käsitti väärin (1.10.2016 20:16)
Kuusi kuvaa: Sirpa Kähkösen elämästä
Kirjailija Sirpa Kähkönen: Haluan muistaa nuoren huolettoman itseni!
Nyt viiskymppisenä huomaan palaavani lapseksi, joka olen ollut. Paradoksaalisesti kaikki asiat painavat päälle, vanhempani vanhenevat ja lapseni tulevat teini-ikään, mutta minä se vaan nauran. Pystyn taas hulluttelemaan, en ole enää niin tarkka itsestäni. Ajattelen, että arvokkuus ei ole niin kauhean tärkeätä, pohtii kirjailija Sirpa Kähkönen.
Suomen lähihistoria nappasi kirjailija Sirpa Kähkösen otteeseensa tiukasti. Hän oli jo lapsena aistinut sukulaisissaan salaisuuksia ja suruja, joita kannettiin vaieten. Isoisän ja isotädin puhuessa, lauseiden väliset hiljaiset tauot huusivat niin lujaa, ettei pikkutyttö voinut olla kuulematta.
—Jokainen, joka on nähnyt intensiivisesti surevia ihmisiä tietää, että ihminen voi olla aivan surun ja ikävän marinoima. Lapsena havainnoin ihmisiä - mitä he tekevät silloin kun eivät puhu. Lapsihan katsoo miten aikuinen reagoi erilaisissa tilanteissa. Lapset tarkkailevat meitä silloinkin kun emme huomaa ja tällaisina hetkinä voi paljastua jotakin tosi isoa.
Jotakin suurta paljastuikin. Kun Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot avautuivat 1990-luvun alussa, alkoi löytöretki, jolle ei loppua näy. Isoisän elämä alkoi piirtyä ja Sirpa Kähkönen alkoi kirjoittaa auki oman sukunsa, ja samalla koko kansan, kipeitä salaisuustaakkoja.
—On onnellinen sattuma, että kommunismi oli kerran rikos ja nyt taas niin vähän rikos, että arkistot on voitu avata. Etsivän keskuspoliisin arkistot ovat aarreaitta niille, joiden omaisilla on ollut tietynlaista poliittista toimintaa. Tavallisista ihmisistä ei jää arkistoihin jälkiä, mutta kommunistien elämästä on monenlaisia dokumentteja. Eri lähteitä tutkimalla voi saada hyvinkin tarkan kuvan heidän elämänvaiheistaan ja ratkaisuistaan.
Kun Sirpa Kähkönen valitsi valokuvia tähän henkilökuvasarjaan, yhtenä tärkeimmistä kokoelmaan nousi haaleansinisen meren rannalla otettu muotokuva 24-vuotiaasta reppumatkaajasta. Nizzan lämmöstä nauttinut kesämekkoneito muistuttaa huolettomuudesta. Arkistot eivät vielä olleet avautuneet eikä nuorella kirjailijahaaveita elätelleellä Sirpalla ollut aavistustakaan tulevasta suuresta tehtävästä.
—Tämä kuva minulla on aina työpöydän yllä. Haluan muistaa tämän ihmisen. Hän oli ihan rutiköyhä, hänellä ei ollut ketään eikä mitään, silti hän vain meni, huolettomasti. Silläkin lailla voi elää!
Samaistun Sirpa Kähkösen huolettomaan elämään aina 5 -kymppiseksi asti. Sen jälkeen oli katsottava maailmaa tosiasioiden pohjalta. Kaksi kuukautta kesälomaa halvaantuneen äidin hoitajana palautti minut maan pinnalle. Loman viimeisinä päivinä isällä todettiin syöpä. Ansiotyö keskeytettynä vei tilin miinukselle 20 000 mummonmarkkaa. Oli palattava työhön maksamaan velkaa.
Syntymäkunnan vanhempieni ajan eläneet jatkoivat muuttumattomalla asenteella elämäänsä ja pitivät tärkeänä siitä kertoa. Meidän elämä muistettiin Vihtaniemellä vuodesta 1900 lähtien muuttumattomana torppari isoisästä, joka olisi pitänyt tappaa poikansa sijaan. Tästä alkaa Öllin isän oppivuodet.
Kuusi kuvaa: Sirpa Kähkösen elämästä
Kirjailija Sirpa Kähkönen: Haluan muistaa nuoren huolettoman itseni!
Nyt viiskymppisenä huomaan palaavani lapseksi, joka olen ollut. Paradoksaalisesti kaikki asiat painavat päälle, vanhempani vanhenevat ja lapseni tulevat teini-ikään, mutta minä se vaan nauran. Pystyn taas hulluttelemaan, en ole enää niin tarkka itsestäni. Ajattelen, että arvokkuus ei ole niin kauhean tärkeätä, pohtii kirjailija Sirpa Kähkönen.
Suomen lähihistoria nappasi kirjailija Sirpa Kähkösen otteeseensa tiukasti. Hän oli jo lapsena aistinut sukulaisissaan salaisuuksia ja suruja, joita kannettiin vaieten. Isoisän ja isotädin puhuessa, lauseiden väliset hiljaiset tauot huusivat niin lujaa, ettei pikkutyttö voinut olla kuulematta.
—Jokainen, joka on nähnyt intensiivisesti surevia ihmisiä tietää, että ihminen voi olla aivan surun ja ikävän marinoima. Lapsena havainnoin ihmisiä - mitä he tekevät silloin kun eivät puhu. Lapsihan katsoo miten aikuinen reagoi erilaisissa tilanteissa. Lapset tarkkailevat meitä silloinkin kun emme huomaa ja tällaisina hetkinä voi paljastua jotakin tosi isoa.
Jotakin suurta paljastuikin. Kun Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot avautuivat 1990-luvun alussa, alkoi löytöretki, jolle ei loppua näy. Isoisän elämä alkoi piirtyä ja Sirpa Kähkönen alkoi kirjoittaa auki oman sukunsa, ja samalla koko kansan, kipeitä salaisuustaakkoja.
—On onnellinen sattuma, että kommunismi oli kerran rikos ja nyt taas niin vähän rikos, että arkistot on voitu avata. Etsivän keskuspoliisin arkistot ovat aarreaitta niille, joiden omaisilla on ollut tietynlaista poliittista toimintaa. Tavallisista ihmisistä ei jää arkistoihin jälkiä, mutta kommunistien elämästä on monenlaisia dokumentteja. Eri lähteitä tutkimalla voi saada hyvinkin tarkan kuvan heidän elämänvaiheistaan ja ratkaisuistaan.
Kun Sirpa Kähkönen valitsi valokuvia tähän henkilökuvasarjaan, yhtenä tärkeimmistä kokoelmaan nousi haaleansinisen meren rannalla otettu muotokuva 24-vuotiaasta reppumatkaajasta. Nizzan lämmöstä nauttinut kesämekkoneito muistuttaa huolettomuudesta. Arkistot eivät vielä olleet avautuneet eikä nuorella kirjailijahaaveita elätelleellä Sirpalla ollut aavistustakaan tulevasta suuresta tehtävästä.
—Tämä kuva minulla on aina työpöydän yllä. Haluan muistaa tämän ihmisen. Hän oli ihan rutiköyhä, hänellä ei ollut ketään eikä mitään, silti hän vain meni, huolettomasti. Silläkin lailla voi elää!
Samaistun Sirpa Kähkösen huolettomaan elämään aina 5 -kymppiseksi asti. Sen jälkeen oli katsottava maailmaa tosiasioiden pohjalta. Kaksi kuukautta kesälomaa halvaantuneen äidin hoitajana palautti minut maan pinnalle. Loman viimeisinä päivinä isällä todettiin syöpä. Ansiotyö keskeytettynä vei tilin miinukselle 20 000 mummonmarkkaa. Oli palattava työhön maksamaan velkaa.
Syntymäkunnan vanhempieni ajan eläneet jatkoivat muuttumattomalla asenteella elämäänsä ja pitivät tärkeänä siitä kertoa. Meidän elämä muistettiin Vihtaniemellä vuodesta 1900 lähtien muuttumattomana torppari isoisästä, joka olisi pitänyt tappaa poikansa sijaan. Tästä alkaa Öllin isän oppivuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti