perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kotimatka



Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta.
Hartauden musiikki: "Me kuollaan kaikki", san. Minna Mänttäri, säv. Seppo Äikäs, es. Minna Mänttäri (laulu), Seppo Äikäs (kitara).


Iltahartaus to 09.07.2015
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta

Lämpimät terveiset Tuonen Tuvasta, missä olemme viime syksystä lähtien keskustelleet kerran kuukaudessa elävästi kuolemasta. Joka kerta kahvilamme täyttyi hyvin sekalaisesta seurakunnasta: läheisen kuoleman koskettamista, kuoleman jo merkkaamista, kohtalonsa kovettamista, lastaan tyhjään syliinsä vieläkin puristavista, itsemurhaa harkitsevista, saattohoidon uuvuttamista omaishoitajista, oman kuolemansa kanssa kamppailevista ja kuolemasta väitöskirjaan vääntävistä. Meitä yhdistää vain yksi asia, me kaikki kuolemme kerran.
Minna ja Seppo tekivät meille kaksi laulua: Pienen laulun kuolemasta ja Me kuollaan kaikki.
Joku tupamme vieraista tilaa heidät omiin hautajaisiinsa.

Arvokkaimmalta tuntuu kuitenkin se, että ainakin täällä Karjalan kulmalla meillä on suuri valmius avoimeen ja suoraan keskusteluun kipeistäkin asioista. Jostain suuresta sosiaalisesta tilauksesta kertoo sekin, että Tupa on tupaten täynnä. Naapurikaupungissamme Pietarissa Death Cafeen avannut Anatoly tunki tupaamme, katseli silmät ymmyrkäisinä tungosta ja kysyi: Kuinka paljon Lappeenrannassa on asukkaita? Tietysti tämän puhumisen patoutuneen tarpeen taustalla on kulttuurimme tautinen tapa pitää luonnollinen kuolema piilossa. Siinä, missä ennen kuolemaa odotettiin yhdessä kuolevan kanssa tuvan nurkassa ja hänen hautajaisiaan yhdessä kotona, me siirrämme sen terveyspalvelujen osaamiskeskusten tuotantoketjun viimeiseksi vaiheeksi. Huikein tämän ajan tuote tarjoaa mahdollisuutta hoitaa hautauspalvelut digitaalisesti arkun ja ruumisvaatteiden valinnasta siihen, että meille ilmoitetaan, milloin toimitus on ilmoitetussa kohteessa ja sitten vaan maksetaan verkkopankissa. Täällä saa näyttää tappamista, mutta ei kuolemista. Koska me tiedämme, että tuskin meitä tapetaan ja hautausmaat ovat muita varten.
Tuonen Tuvassa me emme pelaa kuoleman kanssa kielipelejä. Puhumme kuolemisesta emmekä exituksesta, saattohoidosta emmekä palliatiivisesta hoidosta, kuoleman tekemisestä emmekä terminaalivaiheesta. Toisaalta emme sorru siihen, että yritämme ottaa kuolemisen kipeän todellisuuden haltuumme kehnoilla vitseillä puhumalla veivin heittämisestä, tupakkalakon onnistumisesta tai kylmän pierun päästämisestä.

Maistelimme sanoja, Death Cafe, toiminnan kansainvälinen nimi, sopi meistä paremmin kauppakeskukseen. Suomen kielen syvärakenteista, sen myyttisestä mielestä, alkoi löytyä kokemuksia ja tunteita vastaava kieli – Tuonen Tupa, mutta löytyi myös muitakin: Manan maja ja valitettavasti perintöriitojen kaappaama ja raiskaama tosi kaunis sana: Kuolinpesä.
Linnut ja ihmiset rakentavat ruumiillaan pesänsä.

Kaikki ne kertovat perimmäisistä toiveistamme silloin, kun kuolema meidät tavoittaa: Haluamme päästä kotiin, toivomme kuoleman tulevan kotiin emmekä halua odottaa sitä hoitopaikassa ilman jonotusnumeroa. Viimeisenä toiveena me haluamme vielä kerran soutaa lastenlasten kanssa mökkirantaan onkimatkan päätteeksi ja panna sauna lämpiämään. Mitä sanoikaan Eeva Kilpi: Elämän tarkoitus on päästä kotiin.

Tuonen Tuvan keskustelua kuunnellessa tulee mielen Dietrich Bonhoefferin vankilaunelma uudesta kielestä, joka on ehkä täysin uskonnoton, mutta yhtä vapauttava ja lunastava kuin Jeesuksen kieli, että ihmiset jäävät sen lumoihin. Se on vanhurskauden ja totuuden kieli.
Olemme oppineet, ettei pelon vastakohta olekaan rohkeus, vaan ilo. Tuonen Tuvassa yllättää sen iloinen ilmapiiri. Ei naureta kuolemalle, vaan kuoleman, tuon suuren mustan humoristin, kanssa. Tuonen tuvassa kuolema iloitsee voidessaan auttaa elämää. Tuvassamme ilo hakee surun tanssiin, kuolema vie, mutta ilo ei vikise. Me tanssimme etukäteen iltamme viimeistä hidasta kuoleman askelmerkeissä, lähellä, lämpimästi ja vähän väkisin vääntäen kuin suomalainen mies tangoa. Kun kuoleman kanssa nauraa, ei tyhjää naura. Suurempi kuin kohtalo, on ihmisen kyky nauraa kohtalolleen. Olemme oppimassa, että pelko ei pelkää muuta kuin naurua.

Keisarillisen yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa meille kerrottiin, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tuonen Tuvassa opimme, että olemme olemassa, koska täällä eletään. Kuolema on se hetki, jolloin tämä nykyinen kuolemisemme loppuu. Koko kuolemakeskustelun arvokkainta antia lienee se, että se auttaa meitä panemaan elämämme arvot paikoilleen. Kuoleman kannalta elämää katsellessa me tajuamme, että täällä kaikki on enemmän tai vähemmän pysty- tai vaakasuorassa. Kurjinta kuolemisessamme ei taida olla se, että elämä loppuu, vaan se, että huomaamme kuinka paljon elämässä jäi elämättä. Juutalaiset uskovat, että viimeisellä tuomiollamme Jumala näyttää meille kaikki väliin jättämämme juhlat, ne pienet ilot, joita hän meille tarjosi ja kaikki ne hänen lahjansa, joita emme uskaltaneet avata. Tuomiomme on siinä, että hän kohottaa maljansa ja sanoo L´chaim – elämälle.

Tuonen Tuvassa muistelimme itseämme etukäteen. Laadimme omat muistokirjoituksemme ja jaoimme sen viimeisen lauseen. Usein me lopuksi aivan lyhyesti sanoimme: Kiitos ja - - - anteeksi. -Löytynyt ja lisätty 20.4.2016
.

Katson kuvaa sormileikistä hämä, hämä, häkki kiipes langalle. Se on ollut jokapäiväinen toiminto sateita seuratessa. Areena uudistui kohdallani vaikeasti löydettäväksi tai sitten kone kieltäytyy avaamasta sivua.

Valoa ikkunasta Kuva: Satu Matikka
Etsin hartauspuhujat heinäkuussa enkä löydä iltahartauspuhujaa toista kertaa. Hartaushakuna hän on viimeksi vieraillut puhujana 2012. Valoa ikkunasta tulvi silloin tuvan täydeltä eikä sisällä huoneessa ollut pimeää. Kuitenkin valon määrä sai minut voimaan huonosti ja viime kesänä oravaisen pesä oli lähellä muuttua Tuonen tuvaksi. 
Kaksi viikkoa voin huonosti enkä tiennyt mikä minua ahdisti. Vielä viimeisen kerran raahauduin kaupunginsairaalan päivystykseen. Oli puute lääkäreistä ja varmaankin muista resursseista.
- Nyt on mentävä sairaalaan, ymmärrätkö, nyt on mentävä sairaalaan, ohjeisti nuori lääkäri, joka vähä ennen oli pitänyt käyntiäni turhana. 
Akuutti antoi ensiavun ja siirryin osastolle. Aikaisempien tutkimusten perusteella minulla on geeniperimä tulppautumistaipumukseen. Alkulääkityksen jälkeen jouduin Pääterveysasemalle paljon hoitoa vaativana potilaana. Kesän alussa sain lääkäriajan elokuussa. Se oli turha käynti eikä minua lohduttanut pätkän vertaa, että hän tunsi Pääterveysaseman lääkärit kaikki. Verenpainelääkäriä ei löytynyt, joten hakeuduin Mehiläiseen yksityislääkärille. 

Joulun aikaan nastahammas heilahti ja putosi pois odottaessani yksityiselle hammaslääkärille aikaa. Päivystäjä oli kuin marjaskarhu puhuen vastoin parempaa tietoani, mutta röntgenkuva paljasti vaurion. Hampaan juuri oli halki ja se piti poistaa.

Kaikkea hidastamaan tulee muutto Mäntsälään. Veren hyytymisarvo on seurannassa. Hammashoito etenee, joskin kesäloma viivästyttää uuden hampaan saamista. Leikkausaika toteutuu hoitotakuun aikana. 
Polvien kipu pakotti hakeutumaan Terveystalon vierailevalle ortopedille. Saan piikit molempiin polviin ja lähetteen rötgenkuvaukseen. Julkisella puolella ensiksi terveyskeskuslääkäri arvioi ortopedin lääkäritarpeen. Se veisi aikaa 4 kuukautta ja maksaisi kahden lääkärin käyntimaksun. Palaan Terveystaloon hakemaan rötgenlähetettä ostopalveluna. Käyn röntgenissä ja yllätys, yllätys lasku on sama kuin kahden lääkärin palkkio julkisella puolella. Sekin asia etenee ajallaan odottelematta lääkäriaikoja julkisella puolella.

Kuuntelen tarkkaan aamuhartauden. Pelon vastakohta on ilo. Jospa kaikki iloksi muuttuisi, vaikka pelon keskellä olen tehnyt kuolemaa, ettei mitään leikkauksia tarvitsisi kestää. Se on ollut turhaa työtä, josta joudun vastaamaan aikanaan. Elämätöntä elämää on kertynyt liian paljon vuosien varrella. Paremmaksi kaikki muuttuu ja toivon hyväksikin, kun jätän etukäteen suremisen.

Valoa vaikk'en näekään sen tiedän loistavan. Nyt se loistaa suurista ikkunoista niin kirkkaasti, että on käänneltävä säleverhoja suojaksi häikäisyltä.

Ei kommentteja: