maanantai 29. joulukuuta 2014

Huonetta ja suku selvitellään joulun aikaan

Minimaaliset joulujärjestelyt vaihtuivat perinteiseen valkeaan jouluun ulkona ja sisällä kukat, punaiset joululiinat ja jouluinen kattaus perinteisille ruuille. "Joulun tunnelma syntyy omenoista, rusinoista, kynttilöistä, laulusta, naurusta, rauhasta, seurasta."
Hyvää Joulua!

André Rieu - Home for Christmas (Weihnachten bin ich zu Haus)

Jouluaaton aamuhartaus jäi kuulematta livenä, kun en vieraissa voinut toteuttaa omaa ohjelmaa. Voisin sen lisätä jälkeenpäin, ajattelin Marian ja Joosefin yhteisestä hankkeesta jouluaattona. Mutta siitä ei julkaistu sanan sanaa. Haihtui kai sinne, mistä oli tullutkin. PHNetin nurkkauutisista poimin sukunimilain vuodelta 1920.
1920: Suomen eduskunta hyväksyi sukunimilain.

Possunkorvaraksut tulivat tutuksi Mossen herkkuna ja saattoihan seassa mennä van Gogh'in vasemmankorvan alaosakin, jos vielä on kierrätyksessä.

1888: Vincent van Gogh leikkasi vasemman korvansa alaosan irti, vei sen ilotaloon ja antoi Rachel-nimiselle prostituoidulle.

Perjantain 19.12.2014 aamuhartaus on totta monena jouluna rovastin suusta kuultuna. Tästä syystäkö turvatalot täyttyivät jo ennen joulua, että kaikille taloon pyrkijöille ei ollut tilaa viettää turvallista joulua lämpimässä ympäristössä? Rahan puute estää vastaamasta kysyntään. Tarjotaan kyllä luottoa luoton perään, että heikoimmat sortuvat velkavankeuteen, kirkot ovat kylmillään eikä apteekitkaan ole yöllä auki.

Aamuhartaus pe 19.12.2014
Antero Honkkila, rovasti, Ylöjärvi 

Joulua ei tule!
Tai tulee tietysti, mutta ei minulle.
Oli se sellainen uutinen! Se pysähdytti kaiken, kerrasta ja kerta kaikkiaan. Tuli sellainen olo, ettei millään ole enää mitään väliä.
Miten ihminen voi tehdä toiselle tällaista? Se tuntuu uskomattomalta. Niin kuin me olimme kaikkea yhdessä suunnitelleet, uskoneet ja unelmoineet. Niin selvää ja kaunista kuin kaikki oli…
Ja sitten yhtäkkiä paljastuukin kaamea totuus… (Voi, pyhä jysäys!)

Näissä mietteissä joku joosef meidän keskellämme tänäänkin vaeltaa. Ja etsii ensimmäisiä askelen sijoja elämänsä suurimman katastrofin jälkeen.
Etsii kysymyksiinsä vastauksia, ja samalla tietää, ettei mikään vastaus kelpaa. Mikään vastaus ei tyydytä. Mikään vastaus ei selitä. Mikään selitys ei riitä.

”Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana.”

Ei voi miestä enää pahemmin loukata.
Hyi, miten kamalaa!

Kun mikään vastaus ei kelpaa, tyydytä, selitä eikä riitä, tarvitaan enkeliä. Häntä joka uskaltaa ja haluaa mennä mykkyyteen asti pettyneen ja vihaan asti suuttuneen ihmisen luokse ja sanoa: ”Älä pelkää, Jumala on meidän kanssamme! Älä pelkää, Jumala on meidän kanssamme!”

Tarvitaan enkeli, joka on valmis kohtaamaan kaiken sen, mikä ihmisestä tuollaisessa tilanteessa purkautuu: pettymyksen tuoman masennuksen, loukkaantumisen, raivon, ja uupumuksen.
Tarvitaan enkeli, jolla on suuret korvat ja pieni suu kuulemaan ja olemaan vaiti sekä Joosefin huudon että hänen mykkyytensä edessä.
Tarvitaan enkeli, joka ei asetu puolustamaan sitä Jumalaa, jota toinen sanoo vihaavansa, ja joka ei yritä selittää asioita, joita ihminen ei voi selittää.
Joka malttaa kuulla ja ottaa vastaan ihmisen luonnollisen reaktion:
”Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa”.
Tarvitaan ihminen, joka malttaa yksinkertaisesti vain olla hiljaa rakastaa, ja olla läsnä.

Ja sitten tarvitaan aikaa.
Saattaa olla, että se jouluevankeliumien Joosefkin tarvitsi kaikki yhdeksän kuukautta, ja miksei enemmänkin, ennen kuin hän pystyi vähänkään uskomaan, että se mitä enkeli vakuutti, oli totta: Jumala todellakin on meidän kanssamme!
Ei siksi, että siltä näyttää. Vaan siitä huolimatta, ettei siltä ainakaan koko ajan näytä.

Evankeliumikertomusten pinta näyttää usein kiiltokuvamaiselta, kauniilta ja silotellulta. Mutta niitä ei tarvitse kovinkaan paljon raaputtaa, kun alta paljastuu sama ihmisen pettymys, ahdistus, sairaus ja pelko, samat vastaamattomat kysymykset, sama uupumus mikä on meille niin kovin tuttua.

Pitkäperjantain kirkkoon astellaan toisissa tunnelmissa kuin joulukirkkoon. Oiva Paloheimo kuvaa erään äidin ja pojan keskustelua kirkkotiellä. Poika kysyy:

”Äiti”, onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
- tällä tavalla, äiti?”

Ja äiti vastaa:
”On, hän on se sama Jeesus.”

Hän on se sama Jeesus. Sama Jeesus kaatoi vimmoissaan kauppiaiden pöytiä, nimitti jotakuta valkeaksi kalkituksi seinäksi, armahti aviorikoksesta kiinni otetun naisen, ja rukoili meidän kaikkien puolesta: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät”.

Raamattu ei ole kaunis kertomus, kaunis tarina. Se ei voikaan olla, koska se on tositarina ihmisestä – ja Jumalasta.
Jumalasta, joka on meidän kanssamme.


Voi olla vaikeaa antaa Jeesuksen rakentaa olkivuoteensa keskelle omaa majaamme. Miksi se olisi jouluna sen helpompaa kuin muulloinkaan. Vaikka toisaalta: Hänhän on juuri jouluna vain pieni avuton lapsi, joka ei sano eikä vaadi yhtään sen enempää kuin mitä osaamme ja jaksamme. Katsoo vain meihin sillä tavalla kuin ainoastaan lapsi voi.
Vetoavasti.

Siinä hän on, meidän keskellämme.

Virsi: 14:1-3

Ei kommentteja: